Oikeus olla omanlainen?

"Leikkimielimaailman" Jade-Jalmari on valmistautunut terapeuttiseen "mielenilmaukseensa"...

Kirjoittelin pohdintaa tästä aiheesta alkujaan yli kaksi vuotta sitten, muttei minulla näköjään huvittanutkaan julkaista ajatuksiani vielä silloin. Nyt kuitenkin törmäsin noihin aiempiin pohdintoihini, ja arvioin aiheen itselleni ajankohtaiseksi; se nääs liittyy ainakin jossain määrin siihen sarjakuvaan, jota olen täällä toisessa blogissani jatkokertomuksena julkaissut.

Kyse on siis siitä, onko ihmisellä oikeus olla oma itsensä, omanlaisensa, vai täytyykö hänen enemmän tai vähemmän mukautua ja muovautua ympäristön odotusten ja oletusten mukaiseksi, vähintäänkin ulkoiselta käytökseltään tai olemukseltaan…

Olin pari vuotta sitten kovin tympääntynyt siihen, etten voi olla ”omana itsenäni” vieraampien ihmisten seurassa, vaan minun täytyy mukautua siihen, millainen oletan heidän odottavan minun olevan, etten vain tuota ylenmääräistä hämmennystä, vaivautumista ja oudoksuntaa, ärtymystä tai vihamielistä kummeksuntaa, tai ylipäätään minkäänlaista sellaista huomiota, joka sotkee tärkeämpien asioitten käsittelyä. Ihmisten oudoksuvat tunnereaktiot ovat sitä paitsi rasittavia; saati sitten, jos omituisuuksiani aletaan ihmetellä ja kysellä ääneen, ja siitä tulee ylimääräistä vuorovaikutusta.

Minusta tuntui, etten saa ja/tai halua herättää huomiota olemalla liian outo; en edes liian persoonallinen. En halua shokeerata ihmisiä. Minun pitää siis olla turvallisen tavallinen, eikä mikään epäilyttävä kummajainen.

No, minulla oli joskus vuosia sitten asiakastyötä tehdessäni jalassani vihreät tennarit. Minusta niissä ei ollut mitään omituista ja pidin niistä itse, mutta asiakkaani tuijotti niitä ja tuhahti sitten jotakin niitten väristä ja tyylistä, mikä tulkintani mukaan kuvasti kokonaisvaltaista paheksuntaa pukeutumistyyliäni kohtaan. Ohitin kommentin kohteliaasti, mutta tapahtuma haittasi rakentavan vuorovaikutuksen kehittymistä. Vei pidemmän aikaa saavuttaa kyseisen asiakkaan luottamus ammatillisiin kykyihini ja uskottavuuteeni. Ehkäpä tuo yksittäinen tapahtuma vahvisti oletustani, ettei asiakastyössä saisi olla liian persoonallinen…

Nykyään luottamuksellisen yhteistyösuhteen rakentamiseen asiakastyössä ei ole senkään vertaa aikaa kuin silloin aiemmin, joten pitäisi kai olla ensi silmäykseltä riittävän uskottava psykologi, jotta voi ryhtyä heti työstämään asiakkaan asioita jollakin näyttöön perustuvalla lyhytterapeuttisella menetelmällä. Pitää siis olla asiallinen, neutraali, ”normaali”, ettei kohtaamisessa mene aikaa työntekijän habituksen ihmettelyyn ja ammatillisuuden puntarointiin.

Eihän tähän ole mitään kirjoitettuja sääntöjä, mutta onpahan kuitenkin jonkinlainen ääneen lausumaton paine. Itse en pidä siitä, jos työntekijä viestii pukeutumisellaan ”asemaansa” tai pukeutuu jotenkin ylettömän viehkeästi tai paljastavasti. Itselläni ei ole mitään kalliita vaatteita eikä asusteita, jollaisilla jotkut ammattilaiset ehkä yrittävät viestiä sitä, että ovat olevinaan jotenkin ”parempia” ihmisiä kuin ”autettavat”.

En myöskään yritä olla erityisen ”tyylikäs” tai ”muodikas”. Minulla on vain omanlaiseni mieltymys tietyntyylisiin vaatteisiin, joten niistä saattaa muotoutua jonkinlainen ”tyyli”. Ennen kaikkea haluan, että vaatteet ovat mukavat päällä ja miellyttävän väriset omasta mielestäni; mikä tarkoittaa, että ne yleensä ovat keskenään sopivan sävyisiä, koska epäsopivat värit häiritsevät minua itseäni…

Ihmiset kuitenkin päättelevät toisen ihmisen pukeutumisesta yhtä jos toista, mikä on turhauttavaa. Kerran yksi tuttavapiirin ihminen ehkä pelkäsi minun kääntyneen ”vääräuskoiseksi”, kun nyrpisteli ja tuhahteli pussihousuilleni. Olisi ollut luultavasti ihan turha selittää hänelle, miksi minulla oli tuossa kesäisessä tilanteessa nimenomaan pussihousut eikä esim. säähän sopivat shortsit.

On ylipäätään typerää, että kaksinapainen sukupuolijaottelu edelleenkin ohjailee pukeutumisetikettiä niin että joissakin juhlavissa tilaisuuksissa naisoletettujen toivotaan paljastavan säärensä, käsivartensa ja olkapäänsä… ja miesoletetut ovat sitten jopa ihan peittävissä puvuissa. Mikä naurettava ja perusteeton epäsuhta! Ja mistähän se kertookaan? Ja joissakin maissa menee sitten toiseen suuntaan överiksi…

Ihmisten ajattelu on usein niin tiedostamatonta, että he vain jatkavat samaa höppänyyttä vuosikymmeniä, kyseenalaistamatta koskaan syytä, miksi jostakin tuli joskus muinoin tapa ja normi…

Vielä pari vuotta sitten pohdin, että jos minulla olisi nenärengas, useampikin asiakas saattaisi vieroksua minua; ainakin, kunnes kuulisi minun puhuvan ihan järkeviä asioita ja huomaisi minun ymmärtävän häntä riittävän hyvin, vaikka näytänkin jotenkin epätavalliselta. No, nyt minulla on ollut lävistys nenässä yli vuoden, eikä kukaan ole reagoinut siihen mitenkään negatiivisesti; ei sen enempää asiakas kuin työtuttava (ainakaan avoimesti). Olin siis ihan turhaan huolissani siitä, että joku jäisi vastaanotolla vain tuijottamaan nenääni, niin ettei pystyisi edes puhumaan tai kuuntelemaan minun puhettani…

Olen myös tehnyt hiuksiini pieniä, kenties joitakuita oudoksuttavia muutoksia, ja antanut vaatetukseni muuttua entistä rennommaksi… muttei vieläkään ole kukaan kyseenalaistanut ammatillisuuttani ainakaan suoraan sanomalla. Selän takanahan saattaa tietysti kierrellä pohdintoja siitä, mikä ihme minua vaivaa. Mutta mitä ei tiedä, sehän ei vahingoita. Sanokoot suoraan, jos haluavat. Ja tokihan asiakkailla on tilaisuus antaa asiakaspalautteita vastaanoton jälkeen. Sinnehän voi kirjoittaa ihan anonyymisti vaikka että ”muuten hyvä psykologi, mutta epäsiisti”, tai jotain.

Hillitty, asiallinen, provosoimaton, normaali, huomaamaton, neutraali… Hoh.

Niin, onko oikeus olla omanlaisensa, varsinkin, ellei siitä mitään vahinkoakaan ole?

Tästä pääsee lukemaan ”Kaappiaktivistista mielenosoittajaksi – Osa VII”- sarjiksen.

Opportunistipopulistiluuseri – sinut on nähty!

Jotenkin voisin kuvitella, että tämän-
tapainen olento voisi olla populisti-
opportunisti-luuserin vastakohta, jos
olisi oikeasti olemassa. Harmi kun ei ole.

Yle uutisoi tänään, että perussuomalaisten eduskunta-avustaja Talso on julkaissut Facebookissa ruokajonoja koskevassa keskustelussa tekstin, jonka sisältö oli tämä (lainaus https://yle.fi/a/74-20159393):

”Kukaan ei Suomessa kuole nälkään, siitä pitää Kela huolen. Jos ei ruokaa saa, niin se on ihan omaa tyhmyyttä!!! Sanon tämän siksi, että te luuserit, jotka odotatte tukianne käsi pitkällä ilman, että nostatte persettänne siitä tuolista, niin olette ansainneet köyhyytenne.”

Ylen mukaan Talso on tunnistanut kirjoituksen omakseen ja sanonut ”seisovansa sanojensa takana”. Hänen mielestään ”Suomessa on paljon ideologisesti työttömiä ja tiedän paljon sellaisia, jotka eivät halua mennä töihin.” Ylen mukaan Talso viittaa sanalla ”luuseri” nimenomaan ihmisiin, jotka eivät hae töitä…

Niin kuin mitä töitä?

Ei taitaisi tuo ylimielisesti ja ilkeästi sanaileva miekkonen itsekään ihan mitä tahansa työtä kelpuuttaa, eikä osaisi tehdäkään, luulenpa. Eikä varmaan itsekään "nosta persettään siitä tuolista”, ellei koe sitä pinnistystä välttämättömäksi, tai jos sattuu olemaankin joskus ihan uupunut tai sairas. Kiva jos on terve ja työkykyinen ja hyväpalkkaisessa työssä; olisi siitä mokoma kiitollinen, eikä ylpeilevä ja toisia pilkkaava!

Onhan realiteetti, että vaikkei ihminen olisikaan esimerkiksi vajaatyökykyinen, eihän hänellä voi olla edellytyksiä mihin tahansa työtehtävään, vaikka jotain ehkä olisikin tarjolla. Ja on ihan turhaa energiankulutusta ”nostaa persettä tuolista” hakeakseen töitä, joihin ei kuitenkaan pysty. Ja se työttömien ”työnhakupakko” rasittaa myös työnantajia, joille tulee kymmeniä tai satoja tyhjänpäiväisiä hakemuksia ihmisiltä, joilla ei ole edellytyksiä ilmoitettuun työhön, eikä aina varmaan motivaatiokaan. Joku järki siinäkin systeemissä tulisi olla…

Olen pohdiskellut paljonkin sitä, kuka on ”luuseri”, jo vuosia sitten, esim. tässä tekstissäni. Sanan määritelmä riippuu tietenkin sanojasta ja näkökulmasta. Tietyntyyppiset ylimieliset, omahyväiset ja epäempaattiset ihmiset haukkuvat ”luusereiksi” herkästi niitäkin, joilla on ihan oikeasti haasteita selviytyä tässä yhteiskunnassa; ylipäätään elämänhaluisina ja hengissä. Ja jos kovin leimataan ja haukutaan, kun on oikeasti vaikeaa, eipä ihme, ettei huvita tehdä jotakin epämielekästä hommaa muutaman lisäeuron saadakseen ja ollakseen osallinen tällaisessa syrjivässä, ”parempien ihmisten” kivassa utopiayhteiskunnassa, jossa menestyneimmät leikkivät yhdessä ”velkalaivan kääntelyä”, leikin ulkopuolisten selkänahasta revityillä euroilla…

Jos Suomessa onkin joitakin ihmisiä, jotka ovat ”ideologisesti työttömiä”, kuten Talso väittää, eivät sellaiset minun mielestäni ole ”luusereita” vaan kenties jonkinlaisia opportunisteja. Ja jos opportunisteja haukkuu luusereiksi, sellaisia ovat ehkä jotkut perussuomalaisetkin, jotka toimivat opportunistisesti. Opportunistipopulisteja. Ja luusereita (ainakin kyvyssään kokea empatiaa).

Populisteilla on oma taktiikkansa ajaa omia etujaan, hyödyntäen toisten heikkouksia, psykologisia tai muita. Ensin mielistellään ”tavallista kansaa”, jotta saadaan heidän äänensä ja päästään valta-asemaan. Hyödynnetään tässä mm. ”duunareitten” epäluuloa akateemisia ihmisiä kohtaan, tavallisen kansalaisen ennakkoluuloja muunlaisia ja muunmaalaisia kohtaan, yleisinhimillistä vierauden- ja muutoksenpelkoa, tavallista vähäisempää kykyä analyyttiseen ja kriittiseen päättelyyn, joittenkin yksilöitten luontaista itsekkyyttä, jne.

Sitten kun on päästy vallan ja ison palkan makuun, kevennetään omaa verotusta, ruvetaan ylimielisiksi ja aletaan kyykyttää ja pilkata heikommassa asemassa olevia, koska eipä heitä tarvitse mielistellä ennen seuraavia vaaleja… Heitä tarvitaan nyt vain ”velkalaivan kääntelyyn”. Edelleenkään ei niissä piireissä oikein arvosteta korkeammin koulutettuja ihmisiä, ”älykköjä”, tutkijoita tai filosofeja, taiteilijoista puhumattakaan, koska vain itsen kaltaiset ovat kivoja (eli rahan ja vallanahneet, yli-isänmaalliset, ylimieliset, biologisia ominaisuuksiaan myöten konservatiiviset, suppeakatseiset, vähemmän luovat tai vähemmän viisaat ihmiset…)

Viisaampi ihminen on heidän kaltaisilleen uhka, koska viisaampi ehkä näkee noitten psykologisten manipulointitekniikoitten läpi ja saattaakin paljastaa heidän ketkuilunsa. Opportunistin mahdollisuus hyötyä tilanteista haihtuu, jos hän jää kiinni. Populistiopportunisti täytyy siis tunnistaa ja paljastaa muillekin, jotta muutkin osaavat varoa sellaisen eläjän juonia.

Älkää siis hyvät ihmiset enää äänestäkö populistiopportunisteja hallintotehtäviin, vaikka heitä olisikin ehdolla! He haluavat sellaisiin hommiin ehkä siksi, etteivät välttämättä osaa tehdä kunnolla muutakaan työtä, tai, heillä ei huvita ”nostaa persettään tuolista” muunlaisten töitten takia, ja he ovat omasta mielestään jonkinlaisia ”yli-ihmisiä” alentuakseen itse tekemään ”paskatöitä”. He haluavat siis päästä hyväpalkkaiseen ja arvostettuun asemaan pätemään ja päsmäröimään ja tehtailemaan etuja itselleen ja kaltaisilleen, ja pilkkaamaan ”luusereita”…

Miksi populistiopportunistiluuserit saisivat valita itselleen unelmiensa työn ja vieroksua muita hommia, jos heidän mielestään muittenkin pitäisi ottaa vastaan epäsopivaa työtä ja vielä hakeakin sellaista, vaikkei sitä olisi olemassakaan? Eihän heitä tarvitse sinne eduskuntaan avustaa. Nostakoon ”perseensä tuolista” ihan itse ja hakekoon muita työtehtäviä, vai eikö kelpaa?

Itselleen epäsopivia töitä vieroksuva tavallinen työtön ”luuseri” aiheuttaa paljon vähemmän haittaa toisille ihmisille kuin ilkeä, itsekeskeinen ja epäempaattinen päättäjä, kuten populistiopportunistiluuseri.

Ja vinkki: Uusi jakso nukkesarjiksesta "Kaappiaktivistista mielenosoittajaksi" on ilmestynyt tänne toiseen blogiini.