 |
| "Leikkimielimaailman" Jade-Jalmari on valmistautunut terapeuttiseen "mielenilmaukseensa"... |
Kirjoittelin pohdintaa tästä aiheesta alkujaan yli kaksi vuotta sitten, muttei minulla näköjään huvittanutkaan julkaista ajatuksiani vielä silloin. Nyt kuitenkin törmäsin noihin aiempiin pohdintoihini, ja arvioin aiheen itselleni ajankohtaiseksi; se nääs liittyy ainakin jossain määrin siihen sarjakuvaan, jota olen täällä toisessa blogissani jatkokertomuksena julkaissut.
Kyse on siis siitä, onko ihmisellä oikeus olla oma itsensä, omanlaisensa, vai täytyykö hänen enemmän tai vähemmän mukautua ja muovautua ympäristön odotusten ja oletusten mukaiseksi, vähintäänkin ulkoiselta käytökseltään tai olemukseltaan…
Olin pari vuotta sitten kovin tympääntynyt siihen, etten voi olla ”omana itsenäni” vieraampien ihmisten seurassa, vaan minun täytyy mukautua siihen, millainen oletan heidän odottavan minun olevan, etten vain tuota ylenmääräistä hämmennystä, vaivautumista ja oudoksuntaa, ärtymystä tai vihamielistä kummeksuntaa, tai ylipäätään minkäänlaista sellaista huomiota, joka sotkee tärkeämpien asioitten käsittelyä. Ihmisten oudoksuvat tunnereaktiot ovat sitä paitsi rasittavia; saati sitten, jos omituisuuksiani aletaan ihmetellä ja kysellä ääneen, ja siitä tulee ylimääräistä vuorovaikutusta.
Minusta tuntui, etten saa ja/tai halua herättää huomiota olemalla liian outo; en edes liian persoonallinen. En halua shokeerata ihmisiä. Minun pitää siis olla turvallisen tavallinen, eikä mikään epäilyttävä kummajainen.
No, minulla oli joskus vuosia sitten asiakastyötä tehdessäni jalassani vihreät tennarit. Minusta niissä ei ollut mitään omituista ja pidin niistä itse, mutta asiakkaani tuijotti niitä ja tuhahti sitten jotakin niitten väristä ja tyylistä, mikä tulkintani mukaan kuvasti kokonaisvaltaista paheksuntaa pukeutumistyyliäni kohtaan. Ohitin kommentin kohteliaasti, mutta tapahtuma haittasi rakentavan vuorovaikutuksen kehittymistä. Vei pidemmän aikaa saavuttaa kyseisen asiakkaan luottamus ammatillisiin kykyihini ja uskottavuuteeni. Ehkäpä tuo yksittäinen tapahtuma vahvisti oletustani, ettei asiakastyössä saisi olla liian persoonallinen…
Nykyään luottamuksellisen yhteistyösuhteen rakentamiseen asiakastyössä ei ole senkään vertaa aikaa kuin silloin aiemmin, joten pitäisi kai olla ensi silmäykseltä riittävän uskottava psykologi, jotta voi ryhtyä heti työstämään asiakkaan asioita jollakin näyttöön perustuvalla lyhytterapeuttisella menetelmällä. Pitää siis olla asiallinen, neutraali, ”normaali”, ettei kohtaamisessa mene aikaa työntekijän habituksen ihmettelyyn ja ammatillisuuden puntarointiin.
Eihän tähän ole mitään kirjoitettuja sääntöjä, mutta onpahan kuitenkin jonkinlainen ääneen lausumaton paine. Itse en pidä siitä, jos työntekijä viestii pukeutumisellaan ”asemaansa” tai pukeutuu jotenkin ylettömän viehkeästi tai paljastavasti. Itselläni ei ole mitään kalliita vaatteita eikä asusteita, jollaisilla jotkut ammattilaiset ehkä yrittävät viestiä sitä, että ovat olevinaan jotenkin ”parempia” ihmisiä kuin ”autettavat”.
En myöskään yritä olla erityisen ”tyylikäs” tai ”muodikas”. Minulla on vain omanlaiseni mieltymys tietyntyylisiin vaatteisiin, joten niistä saattaa muotoutua jonkinlainen ”tyyli”. Ennen kaikkea haluan, että vaatteet ovat mukavat päällä ja miellyttävän väriset omasta mielestäni; mikä tarkoittaa, että ne yleensä ovat keskenään sopivan sävyisiä, koska epäsopivat värit häiritsevät minua itseäni…
Ihmiset kuitenkin päättelevät toisen ihmisen pukeutumisesta yhtä jos toista, mikä on turhauttavaa. Kerran yksi tuttavapiirin ihminen ehkä pelkäsi minun kääntyneen ”vääräuskoiseksi”, kun nyrpisteli ja tuhahteli pussihousuilleni. Olisi ollut luultavasti ihan turha selittää hänelle, miksi minulla oli tuossa kesäisessä tilanteessa nimenomaan pussihousut eikä esim. säähän sopivat shortsit.
On ylipäätään typerää, että kaksinapainen sukupuolijaottelu edelleenkin ohjailee pukeutumisetikettiä niin että joissakin juhlavissa tilaisuuksissa naisoletettujen toivotaan paljastavan säärensä, käsivartensa ja olkapäänsä… ja miesoletetut ovat sitten jopa ihan peittävissä puvuissa. Mikä naurettava ja perusteeton epäsuhta! Ja mistähän se kertookaan? Ja joissakin maissa menee sitten toiseen suuntaan överiksi…
Ihmisten ajattelu on usein niin tiedostamatonta, että he vain jatkavat samaa höppänyyttä vuosikymmeniä, kyseenalaistamatta koskaan syytä, miksi jostakin tuli joskus muinoin tapa ja normi…
Vielä pari vuotta sitten pohdin, että jos minulla olisi nenärengas, useampikin asiakas saattaisi vieroksua minua; ainakin, kunnes kuulisi minun puhuvan ihan järkeviä asioita ja huomaisi minun ymmärtävän häntä riittävän hyvin, vaikka näytänkin jotenkin epätavalliselta. No, nyt minulla on ollut lävistys nenässä yli vuoden, eikä kukaan ole reagoinut siihen mitenkään negatiivisesti; ei sen enempää asiakas kuin työtuttava (ainakaan avoimesti). Olin siis ihan turhaan huolissani siitä, että joku jäisi vastaanotolla vain tuijottamaan nenääni, niin ettei pystyisi edes puhumaan tai kuuntelemaan minun puhettani…
Olen myös tehnyt hiuksiini pieniä, kenties joitakuita oudoksuttavia muutoksia, ja antanut vaatetukseni muuttua entistä rennommaksi… muttei vieläkään ole kukaan kyseenalaistanut ammatillisuuttani ainakaan suoraan sanomalla. Selän takanahan saattaa tietysti kierrellä pohdintoja siitä, mikä ihme minua vaivaa. Mutta mitä ei tiedä, sehän ei vahingoita. Sanokoot suoraan, jos haluavat. Ja tokihan asiakkailla on tilaisuus antaa asiakaspalautteita vastaanoton jälkeen. Sinnehän voi kirjoittaa ihan anonyymisti vaikka että ”muuten hyvä psykologi, mutta epäsiisti”, tai jotain.
Hillitty, asiallinen, provosoimaton, normaali, huomaamaton, neutraali… Hoh.
Niin, onko oikeus olla omanlaisensa, varsinkin, ellei siitä mitään vahinkoakaan ole?
Tästä pääsee lukemaan ”Kaappiaktivistista mielenosoittajaksi – Osa VII”- sarjiksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti