Voinko olla oma itseni, ellen edes tiedä, kuka olen?

Olen pohdiskellut viime aikoina muun muassa sitä, miten asioitten sanallinen käsittely ja ilmaisu saattaakaan johtaa harhaan ja olla joka tapauksessa kovin puutteellista, epäselvää ja monimutkaista. Ehkäpä tämä pohdiskelu on tuottanut myös jonkintasoista kynnystä siihenkin, koenko ylipäätään mielekkääksi kirjoittaa mitään muille ihmisille kohdistettua. Kaikkihan saatetaan kuitenkin tulkita väärin, ymmärtää vajavaisesti tai kokea täysin merkityksettömäksi, ellei mahdollinen lukija ole lainkaan niin sanotusti ”samalla aaltopituudella”.

Kun nyt kuitenkin päädyin tähän hetkeen koodaamaan ajatteluani merkeiksi valkoiselle taustalle, niin palautan mieleen lauseen, jota itsekin käytän esimerkiksi Itsetunnon käsi- harjoituksessa: ”Minulla on oikeus olla oma itseni.”

Kuten olen ennenkin todennut, olla jotain on eri asia kun tehdä jotain. Eli se, että saa olla ”jotain”, ei tarkoita, että saisi tehdä mitä tahansa. Eihän ole erityisen järkevää, rakentavaa eikä eettistä kuvitella olevansa esimerkiksi ihminen, jolla on tapana mätkiä toisia kepakolla. Jos jää tällaisesta teosta kiinni, voi yrittää vedota siihen, että ”Minähän olen vain oma itseni! Mätkin siis teitä kepakolla, koska minä olen sellainen, että haluan mätkiä teitä." Joku voi sanoa olevansa vaikkapa kyynikko ja olevinaan oikeuttaa sillä sen, että saa tehdä toisista ihmisistä kyynisiä huomautuksia, joilla pahoittaa toisten mielen. ”Minä nyt vain olen tällainen, parantumaton pessimisti!”

En siis tietenkään tarkoita ”oikeudella olla oma itsensä” sitä, että ihminen saa toteuttaa omaksumaansa sosiaalista roolia, tai teennäistä, vajavaista minäkäsitystään, ilman eettisiä normeja. ”Oma itse” ei ole rooli, eikä se myöskään ole ”minäkuva”, tai diagnoosi, jonka varjolla saa tieten tahtoen käyttäytyä ja toimia miten sattuu.

Mitä ihmettä siis tarkoittaa ”olla oma itsensä”?

Kyse on tosiaankin olemisesta, ei tekemisestä. ”Oma itse” ei ole tekijä. Eihän kukaan pohjimmiltaan ole juoksija, tiskaaja, ajattelija, nikkaroija tai muu tekijä, vaikka sellaisia asioita toisinaan tekisikin. Mikä siis olen, kun olen ”oma itseni”? Täytyykö minun tietää itsestäni kaikki, muistaa kaikki muistoni ja kokemukseni tietääkseni, kuka olen tai millainen olen? Täytyykö ihmisen tutkia itseään perusteellisesti oppiakseen tuntemaan itsensä?

Mitä tarkoittaa itsensä tunteminen? Englannin kielessä jonkun ihmisen ”tuntemisesta” käytetään esimerkiksi sanaa ”knowing”, mutta suomen kielessä ”knowing”- sanan voi kääntää myös ”tietämiseksi”. ”Jep, tiedän tyypin!” tai ”Tunnen tyypin!”

Suomen kielen sana ”tuntea” voi kuitenkin viitata myös tuntoaistilla havaitsemiseen. Entäpä jo itsetuntemus onkin enemmän tällaista tuntemista kuin sitä, että tietää itsestään kaikenlaista? Ja kuitenkin ihminen alkaa helposti perehtyä asioihin (ja itseensä) etsimällä ensisijaisesti tietämystä, eikä välitöntä tuntemusta…

Onhan varsin tavallista, että ihminen haluaa tutkailla itseään esimerkiksi psykologisesti, vaikkapa persoonallisuustesteillä tai kykytesteillä. Saatuaan jonkinlaisen tilastollisen määritelmän siitä, millainen on joittenkin mittareitten mukaan, hän asettuu saamaansa määritelmään ja alkaa esittää sitä; enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Jotkut taas määrittelevät itsensä sen mukaan, millaista huomiota ja kohtelua he saavat toisilta ihmisiltä; tai millä tavoin he menestyvät jossakin tekemisessä, tai mitä he osaavat; tai, miten he käyttäytyvät tai millaiseksi he itsensä kokevat missäkin tunnetilassa. Välillä sitä on ”ihan p..ska”, välillä ”OK”, välillä ”luuseri”, välillä varsin loistava…

Minä-tuntemus, joka perustuu kaikkiin tällaisiin ulkoapäin tuleviin asioihin, taikka sisäisiin, milloin mistäkin syystä laukeaviin tunnetiloihin, on luonnollisesti ailahteleva, teennäinen, jopa kaoottinen. Tällainen ”oma itse” ei osaa olla ”oma itse” oikein missään, vaikka siihen olisikin oikeus. Se, mitä luulit sinuksi, on loppujen lopuksi vain mielikuva; täynnä tulkintoja, oletuksia, mielikuvituksella paikkailtuja aukkoja.

Jospa unohdetaan kaikki tämä tiedonetsintä, tutkailu, määrittely, arviointi ja muu vaivalloinen ja epämääräinen analysointi, ja keskitytään siihen, mitä juuri nyt voi asiassa kokea?

Päädyin mutkien kautta siihen lopputulokseen, että tärkeämpää kuin tietää ja muistaa se kaikki, mitä omaan elämänhistoriaan, elämäntilanteeseen ja elinpiiriin kuuluu, tai millainen on persoonaltaan missäkin suhteessa tai toisten kautta nähtynä, on se, tunteeko todella itsensä, siis, tunteeko / aistiiko / kokeeko itsensä olemassa olevaksi, eläväksi.

Tämä on sitä varsinaista, oleellisinta ”itsetuntemusta”, itsensä tuntemista, olemista se ”oma itse”; se, joka on. Tällä ”itsellä”, joka kokee ja aistii olemassa olonsa, ei ole edes persoonaa, jota tarvitsisi kuvailla. Sillä ei myöskään ole roolia, jota tarvitsisi määritellä tai esittää; tai nimikettä, joka viittaisi johonkin, mitä se olento tekee.

Kuka tai mikä siis olet, kun olet ”oma itsesi”?

Tutustu itseesi, sellaisena kuin olet, kun oikeasti vain olet!

”Sinulla on oikeus olla oma itsesi” – toisin sanoen, sinulla on oikeus kokea olevasi olemassa ja elossa, sellaisena kuin olet, tekemättä ja suorittamatta mitään. Luonnollisesti olet silloin myös OK. Voit hyväksyä sen, mitä olet; sen, mitä on olemassa. Siihen tarvitaan vain oleminen. Ei pinnistelyä, ei sisäistä eikä ulkoista pakkoa, ei esittämistä, ei häpeää. Vain oleminen, jonka voit tiedostaa.

Mitä kuuluu - ihan hyvää, ja muuta small talk -potaskaa…

Mielenmaisema, jossa usva tiivistyy, kun malttaa odottaa tekemättä mitään

Ihmettelinpä menneinä päivinä tapoja ja sanoja, joilla ihmisiä tervehditään melkein missä tahansa tilanteessa.

Mitäs kuuluu? Mitäs tässä… Ihan hyvää!

Mites menee? Siinähän se. Mites itselläsi?

”Hello, how are you?” (Amerikkalaisen eläinlääkärin asiakkaan lehmällä sattuu olemaan aika paha kohdun prolapsi parhaillaan, mutta…) ”Fine, thanks, and you?” ”I’m fine, thanks…”

Jos joku tällaisessa tilanteessa vastaa, että menee huonosti tai voi huonosti, hän rikkoo jotakin sosiaalista normia, jonka tarkoitus lienee säilyttää jonkinlainen leppoisa, mukava ja toisinaan epärealistinen sosialisointitunnelma. Harva kysyjä haluaa oikeasti jäädä kuuntelemaan toisen ihmisen ”huonoja kuulumisia”, ja siksi voi olla sosiaalisesti epäsuotavaa vastata rehellisellä vastoinkäymisten ja epäonnistumisten listalla pelkästään kohteliaisuussääntöjen vuoksi esitettyyn kysymykseen; etenkin tunteikkaasti eläytyen noihin omiin murheisiin.

Mutta jos kyse onkin vastaanottotilanteesta mielenterveyspalveluissa, ainakin minä haluan oikeasti tietää, mitä ihmiselle kuuluu ja miten hänellä ”menee”, enkä tosiaankaan odota hänen vastaavan kohteliaasti, että ”siinähän se”, ”ihan hyvää”. Ja oikeastaan, myös leipätyön ulkopuolella haluaisin tietää, mitä ihmisille oikeasti kuuluu ja miten he ihan oikeasti voivat, jos noita asioita kysellään. Tai sitten en itse edes kysy mitään, koska en välittäisi kuulla noita mekaanisia, epäaitoja sanoja ”ihan hyvää”, etenkään kiusaantuneen, pinnistellyn hymyn kera. Ihmiset tietysti myös pelkäävät, että ammattini takia näen heidän lävitseen, ja ovat sitäkin pelokkaampia, jos juuri minä kysyn, mitä heille kuuluu...

Mikseivät ihmiset voi sanoa esimerkiksi että ”ei nyt kuulu kovin hyvää, mutten halua selittää siitä juuri nyt enempää”? Joskus se saattaisi kuvata paremmin todellisuutta ja oikeasti sopia juuri siihen tilanteeseen, kun ohimennen kohdataan, eikä olisi edes aikaa kertoa enempää. Toisinaan mietin, eivätkö jotkut ihmiset tajua itsekään, että voivat joltain osin aika huonosti, vai yrittävätkö he vain uskotella itselleen, että heillä menee ihan hyvin, eivätkä he halua kenenkään kyseenalaistavan sitä tarkentavilla kysymyksillä? Vai ajattelevatko ihmiset ihan aidosti, että heillä on kaikki hyvin, ja sanovat sen takia niin? Sehän olisi hienoa, jos joku voisi uskoa, että kaikki on tavallaan ok, vaikka maailmassa on aina kärsiviä lähimmäisiä ja eläimiä…

No, todennäköisesti ihmiset hokevat noita tyhjiä sanojaan ihan vain mekaanisesti, edes ajattelematta asiaa; tai sitten siksi, etteivät he halua paljastaa, ettei heillä mene hyvin, eivätkä he halua pilata kokonaistunnelmaa, tai vaikuttaa säälittäviltä toisen mielestä. Jotkut tosin saattaisivat oikeasti tarvita kuuntelijaa juuri siksi, ettei heillä mene hyvin, ja alkavatkin puhua aiheesta, kenties ihan liikaakin tilanteeseen nähden. Jotkut taas eivät varmaankaan halua, että asiaa aletaan käsitellä tarkemmin, koska sehän saattaisi johtaa siihen, että jokin oma epäonnistuminen paljastuisi, ja sehän nolottaisi kovasti. Toisinaan se, että ”menee huonosti”, ei ole olosuhteilla selitettävissä, vaan onkin jollain tapaa ikään kuin omaa syytä, ja kukapa sellaista haluaa ryhtyä ohimennen purkamaan keskellä kaunista päivää? Onhan "kaunis päivä tänään" – keskusteluissa omanlaisensa kirjoittamattomat säännöt siitä, mitä puhutaan, ja millä ilmein.

Minä en erityisemmin pidä ihmisten kohtaamisista pelkän tyhjänpäiväisen rupattelun ja teennäisten ilmeitten merkeissä. Minun on vaikea ymmärtää epäaidon sosialisoinnin todellista arvoa. Ymmärrän kyllä sen "pinnallisemman" tarkoituksen, ainakin joten kuten. Miksi ihmiset täyttävät kohtaamisensa tyhjänpäiväisillä, merkityksettömillä sanoilla? Miksi he puhuvat innokkaasti asioista, joilla ei oikeasti ole kovinkaan paljoa merkitystä, tai jotka eivät oikeasti kiinnosta kumpaakaan osapuolta? Onko hiljaisuus niin pelottavaa ja epäilyttävää, että se on pakko täyttää puhumalla jotakin aivan pinnallista, merkityksetöntä höttöasiaa?

No, onhan totta, että ellei seurassasi oleva ihminen puhu mitään, mielikuvitus alkaa tehdä oletuksia siitä, mitä hän mahtaakaan ajatella; etenkin, jos hän vieläpä mulkoilee sinua jotenkin kyräilevästi. Jos hän alkaa puhua siitä, ettei tänäänkään ehkä sada vettä, voit onnellisesti kuvitella, ettei hän kenties mietikään sitä, miten ärsyttävä ihminen sinä olet, vaan pohdiskelee leppoisasti säätä (muttei ehkä kuitenkaan ilmastonmuutosta, josta sateen vähyys saattaa johtua). Tai sitten hän on juuri niin ovela kuin ihmiset yleensä ovat; eli, peittelee puheillaan todellisia ajatuksiaan. Mutta miksi yrittää edes peitellä niitä, jos toinen kuitenkin arvaa, ettei kyse ole oikeasti säästä? Pohjimmiltaan ihmisillä lienee tarve saada selville, onko toinen ihminen uhka vai hyödyksi, vai sellainen, jonka voi huoletta jättää huomiotta. Ja jotkut ehkä yrittävät tutkailla asiaa vaikkapa testaamalla toisen kyvykkyyttä small talkin puhumiseen… Mikä lie sitten tämän tapaisen tutkailun tulos? Ei kykene rupattelemaan säästä = kartettava / uhkaava? Kykenee rupattelemaan säästä = samanlainen kuin minä, eli kiva, ei uhkaava?

Puheliaita ihmisiä on erilaisia, ja vuolaspuheisuuden motiiveissa on eroja. Jotkut puhuvat paljon, nopeasti ja hyppelevästi, ja silloin kyse on usein aidosta, mielleyhtymiä seuraavasta, innostuneesta tai tunteikkaasta puheesta, toisinaan liittyen omaan kiinnostuksenkohteeseen tai akuuttiin ongelmaan. Sellainen puhe on minun mielestäni aitoa, usein mielenkiintoistakin, ja useimmiten oikeasti tärkeääkin, jos se nousee ihmisen autenttisesta tunnekokemuksesta ja ajatusvirrasta. Sellaista puhetta voin kyllä kuunnella, jos vain on aikaa ja olen suunnilleen jaksavassa tilassa. Joskus ihminen tosin juuttuu epärakentavaan aiheeseen tai tunnelmiin omassa ajatusmyllyssään, josta puhe kumpuaa, jolloin voi olla hyvä, jos pystyy keskeyttämään puheen tai ohjaamaan sen rakentavampaan suuntaan.

Omista erityiskiinnostuksista syntyy helposti pitkiä monologeja, joitten motiivina on tarve jakaa asia toiselle tai saada toinen ymmärtämään asia aivan samalla tavoin kuin itse sen ymmärtää; ei niinkään pätemisen tarve, eikä välttämättä myöskään toisten viihdyttäminen. Ymmärrän kyllä senkin, että usein ihmisen rupattelutarpeessa voi olla pohjalla epämukavuudentunne tai jopa pelokkuus, joka saa ihmisen pakonomaisesti pyrkimään tunnelman liennyttämiseen mukavia juttelemalla. Se on inhimillistä, ja joskus oikeasti tarpeen ja hyödyksi. Mutta noissa tilanteissa voisi olla vielä parempi, jos pystyttäisiin parantamaan ilmapiiriä jollain muullakin tavoin; tai että muutkin ottaisivat vastuuta tunnelman parantamisesta kuin se, joka kokee velvollisuudekseen puhua mukavia asioita, kun toiset jurottavat. Huomion ohjaaminen myönteisiin asioihin voi olla viisasta, kun tilanne on tulenarka, mutta rauhallinen sävy ja tahti rauhoittavat tilannetta paremmin kuin hermostuneisuudesta kielivä höpöttely.

On siis monia ymmärrettäviä ja ajoittain tarpeellisiakin syitä puhua paljon ja ehkä hieman asian vierestäkin, mutta eräs puheliaisuuden muoto on minusta erityisen ärsyttävä. Kaikki varmasti tuntevat supliikkeja ihmisiä, jotka vaikuttavat olevan kuin kala vedessä sosiaalisissa tilanteissa. Laskelmoidusti viihdyttämään pyrkivä höpöttely, jossa useimmiten on myös itseä tehostavia, jopa manipulatiivisia piirteitä, saa niskavillani nousemaan pystyyn. Mukavia kauppiaita ja seurapiiri-ihmisiä, höpötteleviä jokapaikanhöyliä, jotka puhuvat itsensä seuran keskipisteeksi kaikkialla, tai ulos milloin mistäkin hankalasta tilanteesta…

No, ehkä olen liian epäluuloinen ja arvioin tässä epäreilusti aivan mukavia ja hyvää tarkoittaviakin ekstroverttejä, tai niitä introvertteja, jotka joutuvat ulkoisesta paineesta esittämään supliikkia tai leppoisaa isäntää tai emäntää. Voihan olla, että jotkut supliikit ihmiset ovat oikeasti iloksi ja hyödyksi omissa piireissään. Mutta olen kuullut tapauksista, joissa ”erityisen mukava tyyppi” onkin vaikkapa omaisilleen oikea p-reikä. Ehkäpä sellaiset tarinat vahvistavat tätä epäluuloisuutta liian mukavia höpöttelijöitä kohtaan! Kaikkein maireimmat ja lipevimmät omaneduntavoittelijat ehkä tunnistetaan laajemminkin, mutta jotkut yksilöt ovat taitavampia, ja osaavat välttää yli-imartelua ja jopa teeskennellä myötätuntoa. Hedelmistään puu tunnetaan, ja mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.

Mutta palatakseni tavanomaisen sosiaalisen jutustelun pohdiskeluun ja alkuperäiseen kysymykseen, mitä minulle oikeastaan kuuluu ja miten minulla menee...

Mitä kuuluu? Tuulen suhinaa, läppärin kohinaa ja näppäimistön napsahduksia, koiran tuhinaa…

Mitä elämäntilanteeseeni ”kuuluu”? Paljon kaikenlaista. Osittain haastavaa, osittain arkista, osittain syvää, osittain inspiroivaa; osittain kaoottista, osittain kirkastunutta. En halua vastata ”hyvää” tai ”huonoa”. En halua arvottaa tai leimata tätä sekalaista tilannetta. Tämä on mitä on. Tunnetilat vaihtelevat, näkökulmat vaihtelevat. Tällä hetkellä pyrin tiedostamaan sen, mitä koen, ajattelen ja tunnen, nyt, sen olennon näkökulmasta, joka tätä kaikkea tarkkailee.

Jos joku kysyy, ”miten menee”... Mikä ”menee”? En ymmärrä. Mitä muuta voin sanoa kuin että olen yhä olemassa ja elän, ja elämässäni on kaikenlaisia ilmiöitä, asioita, tunteita… Mihin se kaikki ”menee”? Eteenpäinkö? Pitäisikö aina mennä eteenpäin? Miksen voi olla tässä, jos tässä on OK, enkä usko että toisaalla olisi sen parempi?

Haluaako kysyjä tietää, mitä olen puuhaillut viime aikoina? Se on sentään järkevämpi kysymys, johon osaisin jopa vastata luettelemalla joitakin konkreettisia asioita.

Mitä sinä tarvitset, juuri nyt?

Kysy sitä itseltäsi aika ajoin, päivän mittaan; ”Mitä minä tarvitsen, juuri nyt?”

Liian vaikeaa toteutettavaksi? Ehkäpä onkin. Mutta miksi se on niin vaikeaa, että loppujen lopuksi aika harva ihminen elää valppaana sille, mitä kussakin hetkessä tarvitsisi?

Miksemme kysy itseltämme, mitä tarvitsemme, vaikka teoriassa tietäisimme, että se olisi järkevää, tai jopa viisasta tulevan elämämme kannalta? Tai, vaikka kysyisimmekin sitä, emme kuitenkaan jää kuuntelemaan vastaustamme? Tai, vaikka jo tietäisimme vastauksen, emme anna itsellemme sitä, mitä oikeasti tarvitsemme?

Onko meillä kaiken kaikkiaan liian kiire? Emmekö ehdi pysähtyä, tai malta pysähtyä? Vai olemmeko liian väsyneitä edes ajatellaksemme mitään? Koemmeko, ettei sillä ole väliä, mitä tarvitsemme, emmekä siksi uhraa asialle aikaamme, jonka olemme varanneet jotakin muuta tarkoitusta varten, tai joitakin muita ihmisiä varten?

Ansaitsetko saada mitä tarvitset? Uskotko, että olet niin tärkeä ja arvokas olento, kuten kaikki muutkin ovat, että sinullakin on oikeus kohtuulliseen hyvinvointiin? Se, oletko onnellinen tai tunnetko tasapainoa vai et, onkin sitten hieman mutkikkaampi asia. Kaikki eivät ole onnellisia, vaikka edellytykset perustarpeitten tyydyttämiseen näyttäisivät olevan kunnossa. Ja toisaalta, jotkut vaikuttavat onnellisilta, vaikka eläisivät jossain suhteessa puutteen alaisina. Niin, mitähän sinä tarvitset, jos kaikki näyttää olevan hyvin, muttet silti tunne itseäsi onnelliseksi?

Haluaminen on eri asia kuin tarvitseminen, joten, en tarkoita, että ihmisen on saatava sitä mitä hän haluaa. Saatan haluta vaikkapa kupin kahvia, mutten oikeasti tarvitse kahvia, vaan lepohetken. Saatan haluta tehokkaamman läppärin, mutta oikeastaan tarvitsenkin ehkä vain aikaa; aikaa tehdä asioita rauhassa ilman että seuraava tekeminen välkkyy kirkuvana mielessäni. Tai, tarvitsen jotakin muutosta, joka vapauttaa minut noilta mieleni tuottamilta hälytyksiltä, kun yritän ennakoida tulevia tekemisiä, tai muistikuvani varoittavat tutuista karikoista…

Mitä minä tarvitsen, juuri nyt?

Tarvitsenko oikeasti lisää aikaa, jos ajan kokeminen tarkoittaa lisää kärsimystä; tarvitsenko jotakin tulevaa tavoitetta, jonka kuvittelen tekevän minut onnelliseksi, sitten kun olen saavuttanut sen? Tarvitsenko jotakin uutta, mielenkiintoista virikettä, juuri nyt?

Ehkä aavistan tarvitsevani jotakin valtavan isoa ja merkityksellistä, niin että on kuin sisälläni olisi valtava aukko, tyhjä kolo; joten, täytän itseni murusilla ja krääsällä, täyteaineilla, hötöllä, tai omalla ja toisten jätteillä, kauhulla, murehtimisella ja märehtimisellä, melkeinpä millä tahansa, ettei vain tarvitsisi kokea tyhjyyttä. Tyhjyys on pelottavaa, koska se voi täyttyä millä tahansa, ellemme itse täytä sitä jollakin mieltämme suuremmalla.

Niinpä täytän mieleni paetakseni tyhjyyttä; sitten tyhjennän mieleni pelästyneenä sen täyteyttä tai täytteen hirvittävyyttä tai likaisuutta tai ällöttävyyttä, ja tämä jatkuu kuin loputtomana, hyödyttömänä noidankehänä, jossa toden totta olen mieleni vanki, juoksemassa ympyrää oman pääni sisällä, kahlittuna valjaisiin, joitten toinen pää on kiinni… Missä?

Pitelen niitä itse. Pitelen kiinni, koska irti päästäminen olisi uhkarohkeaa; sehän voisi heittää minut jonnekin muualle tyhjyyteen, ja kaikki alkaisi taas alusta. Täytän siis mieleni tyhjyyden ulkopuolisilla tai sisäsyntyisillä virikkeillä, koska pelkään sitä tunnetta, ettei siellä ole mitään. Mutta ehkä siellä onkin. Ehkä se jokin on jotakin niin suurta, etten voi nähdä sen rajoja ja muotoa. Tai ehkei sillä edes ole rajoja. Ehkä se on ääretön.

Mutta pelkään tuntematonta äärettömyyttä, joten roikun kiinni siinä, mihin mieleni on tarttunut, ja olen vietävissä sinne minne oman mieleni energiavirta minua johtaa. Mutta tämä virta ei johda muuhun kuin uuteen kierrokseen samassa kehässä, ellei uutta reittiä avaudu; uutta uomaa jonnekin muualle. Tai, jos päästän irti ja lennän keskipakoisvoiman heittämänä ulos mieleni kehästä, päädyn kyllä jonnekin muualle. Ehkä siellä on tyhjää, ja tunnen olevani keskellä äärettömyyttä, mutta keskitän huomioni hetkeksi siihen, mistä lensinkään ulos.

Kun olen mieleni ulkopuolella, voin rauhassa katsella, miten ajatukseni juoksevat kehää mieleni sisällä, pääsemättä koskaan perille. Ehkä se onkin kuin generaattori. Ehkä tuo ajatusmylly tuottaa keskiössään energiaa. Voisin kokeilla kytkeä siihen jonkinlaisen piuhan ja johtaa energian johonkin sellaiseen, minkä nyt juuri näen tarpeelliseksi…

Mieli ei koskaan pysähdy väkisin. Ajatukset eivät lopu kieltämällä niitä tulemasta. Joten, antaa niiden rullata, pyöriä, kiertää; tulla ja mennä, kunnes ne väsyvät ja nukahtavat, kunnes jokin ärsyke saa ne taas heräämään ja kiihdyttämään uuteen vauhtiin.

Niin, yritäpä rauhoitella keikkuvassa autossa läikähtelevää teekupillista, vaikkapa lusikalla. Se ei onnistu, joten pysäytä auto, niin tee lakkaa myötäilemästä keikkuvaa liikettä; mainingit rauhoittuvat itsestään, kun niihin latautunut liike-energia kuluu loppuun. Kun olet paikoillasi, voit kyllä aiheuttaa lisää maininkeja tai vaikkapa pyörteen, jos haluat sorkkia teetä lusikallasi. Mutta jos maltat odottaa, niin teekupillinen rauhoittuu siinä missä sinäkin, kun tarkkailet sitä. Ellet voi pysäyttää autoa, sinä ja teekupillisesi voitte yrittää keikkua samaan tahtiin kuin autokin, niin saatat saada sentään osan teestä nieluusi saakka. Mutta joskus on parempi pysähtyä kokonaan, edes pieneksi hetkeksi. Minuuttikin on pitkä aika, kun vietät sen katsellen viisarikellon sekuntiviisarin nytkähdyksiä.

Voi olla, että tarvitset nyt ensisijaisesti juuri sitä, että löydät tuon tilan mielesi ulkopuolelta; tuon äärettömän, joka ei olekaan tyhjyyttä vaan jotakin olevaa. Kun pääset sinne, niin kaikki muukin, mitä tarvitset, annetaan sinulle, ennemmin tai myöhemmin.

Eskapismi on hyvä renki ja huono isäntä

Missä oletkaan juuri nyt; oletko kotona, vai ihan pihalla? Toisin sanoen, oletko läsnä tässä ja nyt, tietoisena, vai uppoutuneena omaan tulkintaasi, ajatuksiisi, muistoihisi, oletuksiisi, tunnelmiisi, fantasioihisi, kauhukuviisi tai mihin tahansa muuhun, mikä ei ole todellista?

Keskustelukumppanini sanoi tässä äskettäin harrastavansa erittäin paljon ”eskapismia”, ja erityisesti silloin, kun stressitaso nousee, ja on paljon sellaista, mitä pitäisi tehdä. Ymmärsin varsin elävästi tuollaisen kokemuksen, koska minulla on sellaiseen sisäsyntyinen taipumus. Tilanne on sitäkin mutkikkaampi, jos ihmisellä on lähes koko ajan stressaantunut olo; sitä voimakkaampi on tarve olla jossakin muulla.

Eskapismilla tarkoitetaan ”todellisuuspakoisuutta”. Alkujaan (eli 1930-luvulla) sitä käytettiin brittiläisessä kirjallisuudentutkimuksessa kuvaamaan ”yhteiskunnallisen tietoisuuden ja realismin puutetta”. Muistelenpa mm. J. R. R. Tolkienia jossain yhteydessä syytetyn eskapismista. Wikipedia toteaa, että ”Eskapistit usein tuntevat olevansa pettyneitä todellisen maailman arkipäivän stressiin ja pyrkivät "pakenemaan" sieltä mm. unien, päihteiden, taiteen, mietiskelyn, matkustelun ja/tai fantasioinnin kautta”. Termillä saatetaan kuvata myös ”ihmisten toimenpiteitä masennuksen ja surullisuuden tunteiden lievittämiseksi.”

Tuossa viimeksi mainitussa ilmiössä ei pitäisi sinänsä olla mitään haitallista. Karusta ja ahdistavasta todellisuudesta pakenemiseen on hyvä olla mahdollisuuksia tämän maailman keskellä; muuten olotila voisi äityä sietämättömäksi. Mutta, kuten arvata saattaa, on omat riskinsä siinäkin, ellei ihminen missään vaiheessa kohtaa todellisuutta ja niitä haasteita, jotka vaativat ehkä joitakin toimenpiteitä, jotta ihminen tai muu elävä pääsee jollain tavalla mielekkäämpään tilanteeseen. Tai, muuta tietoisuuttaan, jolloin näkökulma muuttuu, vaikkei tilanne muuttuisikaan.

Toisin sanoen, esimerkiksi omiin mielikuvitusmaailmoihin pakeneminen voi olla erittäin terapeuttista ja auttaa jopa älyllisissä haasteissa ja uusien innovaatioitten kehittelyssä. Mutta jokin yhteys reaalimaailmaan on säilytettävä. Käsittääkseni se kriittinen yhteys on tietoisuus, ”mielitaju”. Ihmisen on syytä tiedostaa, milloin hän kuvittelee, milloin hän tulkitsee, luulee ja olettaa. Muuton ”eskapismi” on ottanut ohjat ja ihmisen niin sanottu ”realiteettiote” on kadonnut. Ja jos ihmisen toiminta perustuu ikään kuin sokeaan pakenemiseen, ei siinä hänen itsensäkään mielestä olisi mitään järkeä, jos hänellä olisi mahdollisuus tarkastella sitä objektiivisesti.

Taipumus paeta todellisuutta voi aktivoitua enemmän tai vähemmän laajoissa ympyröissä. Wikipediassa puhutaan ”sosiaalipsykologisesta eskapismista”, ”sosiologisesta eskapismista” ja ”yksilöpsykologisesta eskapismista”, ja minä ainakin harrastan vaihtelevasti näitä kaikkia. Pakenen ryhmäpainetta, pakenen yhteiskunnan tasolla kulttuurista yhdenmukaisuuspainetta, pakenen omia murheitani oman pääni sisällä…

Joku oli tehnyt tutkielman ”hedonistisesta eskapismista ja kulttuurituotteiden kuluttamisesta”. Olen nyt sen verran ”hedonistinen”, etten jaksa lukea tuota tutkielmaa, vaan pakenen mieluummin omien ajatusteni pyörittelyyn ja valmiiksi tiivisteltyihin oletuksiin. Wikipedia kuvailee eskapismin ilmiötä vielä näillä sanoin:

”Nyky-yhteiskunnan suorituskeskeisyys sekä lisääntyvät paineet työtä ja opiskelua kohtaan voidaan nähdä myös syynä eskapismin lisääntymiseen. Downshifting- termi on lanseerattu ilmiön estämiseksi.”

Jos oikein olen ymmärtänyt, eskapismia kehittyy sitä enemmän, mitä voimakkaammin yksilö kokee vallitsevan kulttuurin, säännöt, tavat yms. itselleen vieraiksi, vastenmielisiksi tai jopa ahdistaviksi. Ja tästä voidaan olettaa aika suoraan, että mitä enemmän ihmisyksilö poikkeaa muitten ihmisten ehdoilla kehittyneestä kulttuuriympäristöstä tai ”maailmasta”, sitä voimakkaampi on hänen tarpeensa paeta jonnekin toisaalle, tai jopa kokonaan. Väestössä on ehkä valtaosa niitä, jotka ainakin olevinaan ovat kovinkin aidosti osa tätä yhteiskuntaa ja yhteisöä, elävät omasta mielestään riittävästi ”tässä hetkessä” ja trendikkäästi, ja sääntöjen mukaan, ja vain kohtuudella viihteeseen uppoutuen. Ja sitten on enemmistön mielestä hieman paheksuttavankin ”eskapistisia” ihmisiä, jotka elävät enimmäkseen omissa ”maailmoissaan” tai kuplissaan, ja joita usein nimitellään myös ”syrjäytyneiksi”.

Toisaalta, jos kaikkea ”todellisuuden pakenemista” nimitettäisiin eskapismiksi, sitä harrastettaisiin kyllä lähes jatkuvasti ja laajasti. ”Epäsyrjäytynyt” enemmistökin harrastaa sitä. Aivan tavallisetkin ihmiset ovat varsin usein ihan muissa maailmoissa kuin todellisuudessa; siis, omissa ”harhaisissa tulkinnoissaan”, vaikka kuvittelisivat olevansa ”kartalla” ja kiinni hetkessä. Joku kuvittelee olevansa vaikkapa mahtava myyntitykki, ja touhottaa ja pälpättää tässä harhassaan silmät päässä seisoen, tuntien euforiaa omasta valeitsestään. Elääkö hän muka todellisuudessa? Hän ehkä siirtyy tykityksensä jälkeen päihdeharhaiseen todellisuuteen, tai seikkailemaan jossakin toisessa mielikuvitusmaailmassa, eläytyen johonkuhun tunnettuun mielikuvitushahmoon tai itse keksimäänsä sosiaaliseen rooliin. Yhtä lailla joku vouhottaa omasta kiiltokuvaitsestään, luullen itsekin olevansa tuo kaunisteltu kuori ja elävänsä ”tosielämää”, kun suorittaa sitä kaikkea, minkä luulee olevan tärkeää. Joku uskottelee olevansa ”ihan tavallinen ihminen”, koska pelkää olevansa epäsuvaittu friikki, jos ei noudattaisi kaikessa sitä mitä muutkin tekevät ja kuvittelisi oikeasti nauttivansa siitä kaikesta.

Harhaisuutta on niin monenlaista. Voisi todeta tässäkin yhteydessä, että ”hedelmistään puu tunnetaan”. Henkilökohtaisesti en pidä harmittomissa mielikuvitusmaailmoissa oleilemista ainakaan sen haitallisempana ilmiönä kuin olemista ikään kuin olevinaan kartalla tässä todellisuudessa, mutta roolia esittäen ja itsensä siihen kadottaen. Onhan parempi olla tietoisesti jossain roolissa mielikuvituksissaan kuin esittää jotakin roolia tässä yleisesti ottaen reaalimaailmana pidetyssä maailmassa, tajuamatta edes itse esittävänsä, olevansa epäaito, ”valeminä”.

Mitään oikeasti yhteisesti jaettavissa olevaa ”todellisuutta” ei ihmisten suppeitten mielten tasolla voi edes olla olemassa, koska kukin ihmismieli luo oman ”todellisuutensa”, joka on aina vajavainen, perustuen oletuksiin ja puutteelliseen tietoon. Eivätkä nämä puutteelliset yksilökohtaiset ”todellisuudet” aina löydä yhteistä näkemystä kaikkien kanssa oikein mistään. Onhan selvää, että esimerkiksi minun näkemykseni maailmasta on hyvin erilainen kuin vaikkapa jollakulla ihmisen ylivertaisuuteen uskovalla ekonomistilla. Emme elä samaa todellisuutta, emmekä ole samalla taajuudella. Jos joutuisin hänen ”todellisuuteensa”, yrittäisin kyllä paeta sieltä…

Eläimet pakenevat eri tavoin, usein henkensä edestä, vaikkei henki aina olisikaan oikeasti uhattuna. Laumaeläimet pakenevat yleensä sinne minne muutkin. Jotkut saaliseläimet yrittävät harhauttaa takaa-ajajan, mutta juoksevat ympyrää. Jotkut luottavat nopeuteensa. Monet eläimet piileskelevät yksin; lymyilevät, yrittävät olla hiiskahtamattakaan. Ihmiset tekevät tätä kaikkea. Introverteille on ehkä tyypillisempää piileskellä ja lymyillä kuin juosta paniikissa muun porukan mukana tai päättömästi ympyrää. Mutta mitä me oikeastaan pakenemme, muutakin kuin muita ihmisiä, yhteiskuntaa, viranomaisia, kulttuuria?

Monet ihmiset yrittävät pohjimmiltaan paeta tietoisuutta, syvempää ymmärrystä omasta itsestään. Ihmiset pakenevat itsensä kohtaamista hyvin moninaisilla tavoilla; usein tähän ”reaalimaailman myllerrykseen”, tekemiseen, toisten ihmisten seuraan, viihteeseen, murehtimiseen, haaveiluun, ideointiin…

Kuten Jon Kabat-Zinn toteaa yksinkertaisesti, ”Ihminen ei voi paeta itseään, vaikka kuinka yrittäisi.”

Tavallaan olemme kaikki ”eskapistisia”, jos pakenemme sitä, mitä olemme. Ja juuri se on tarpeetonta pakenemista. Pelkäämme sitä mitä emme tunne; pidämme muukalaista vihollisena, vaikka hän olisi potentiaalinen ystävä. Eikö olisi helpottavaa jonakin päivänä pysähtyä ja kääntyä kohti sitä muukalaista, joka on seurannut perässäsi kuin varjo; kohdata hänet, katsoa häntä arvostelematta, kuin ihmettä, ojentaa hänelle kätensä ja antaa hänen tulla elämääsi? Hän olikin sinä, ja sinä olet.

PS: Yksi eskapistinen harrasteeni on jonkinlaisen keskiaikafantasian tai "spekulatiivisen fiktion" kirjoittaminen, eli Ohdakemaa- kirjasarja. En kuitenkaan pakene sen parissa psykologia tai henkisiä "realiteetteja", vaan siinä suhteessa nuo tarinat ovat pääosin hyvinkin realistista ihmismielen kuvausta, ja vain hyvin vähän "viihteellistä hömppää".

Kuka on paras luuseri, tai kaikista kurjin selviytyjä, tai kaikkein friikein hullu?

Nämä hieman oudot mielikuvitustyypit olivat Iljan ja
Johanneksen tarinan päähenkilöhahmojen alkuainesta.

Tässä yhteiskunnassa selviytyminen ei tietenkään ole toimintarajoitteisten ja poikkeavien ”paremmuuskilpailua”, jossa menestytään säälipisteillä. Täällä on kyllä kanoja ja kukkoja, jotka nokkivat kummajaisia tai niitä, jotka rohkenevat haastaa kukkoilijat. Täällä on myös sonneja, joitten jalkoihin jää säikkyjä pupuja ja hiirulaisia; täällä on räksyttäviä koiria, kaakattavia hanhia, raakkuvia pahanilmanlintuja ja niitä surullisen kuuluisia yksinäisiä susia…

Tässä maailmassa ”normaalit” ja tavalliset pääsevät kyllä jollain tapaa helpommalla, mutta heillä on luultavasti aika tylsää, koska he näyttävät tarvitsevan enemmän viihdettä ja keinotekoisia haasteita pysyäkseen vireinä. Toimintarajoitteisilla ei niinkään ole tylsää, koska monissa asioissa saa kamppailla ja tapella, vaikkei mitään virallista kilvoittelua olisikaan julistettu. Eipä ole tarvetta mennä tekemään itsestään naurunalaista johonkin ”tosi”-TV- lavastukseen, kun tekee tahattomastikin itsestään naurahtelunalaisen olemalla jotenkin friikki ihan oikeassa tosielämässä. Onhan paljon haastavampaa yrittää selvitä tällä pallolla, ihmisten keskuudessa, jos ei sovi enemmistön ehdoilla rakentuneeseen kulttuuriin tai muihin ihmisen luomiin rakenteisiin...

Tällaisen hieman kapinahenkisen mentaliteetin vallitessa pääni sisällä tulin kirjoittaneeksi tarinan, jonka kertojalta on amputoitu jalka. Joku saattaa ajatella, että koska minulla itselläni on yhä kaksi jalkaa tallella, en pysty mitenkään tai ainakaan uskottavasti ymmärtämään sellaisen ihmisen kokemusmaailmaa, jolla on vain yksi jalkaterä. Syystä tai toisesta halusin kuitenkin eläytyä sellaisen hahmon sisäiseen maailmaan; sellaisena kuin itse tuon maailman kuvittelin. Jostain absurdista syystä halusimme lapsina aika usein veljeni kanssa leikkiä humalaisia, tai suorastaan ”puliukkoja”, tai jotenkin invalideja, sokeita, tai ”mielipuolia”. Se oli meistä jännittävää. Emme tarkoittaneet pilkata ja ilkkua ketään, mutta halusimme jostain syystä eläytyä poikkeavuuteen ja kummastelun kohteena olemiseen. Enkä usko, että moinen ehkä brutaalilta vaikuttava leikki olisi pilannut minun eläytymiskykyäni. Ainakaan kokonaan. Voi olla että siitä on ollut jopa apua, ja ainakin se on osaltaan ruokkinut mielikuvitustani.

En halunnut kirjoittaa ”Jalkapuolimielipuolipuolihomojuttua” tehdäkseni tieten tahtoen raflaavaa tarinaa. Alkuperäistarina syntyi jo vuosia sitten, kun halusin kuvitella, millaista olisi elää vammautuneena. Halusin myös elää traumatisoituneen, suruprosessin keskellä olevan, masentuneen introvertin mielen sisällä, ja kokea hahmon kautta muutoksen epätoivosta toivoon ja mielenrauhaan. En tietenkään voi oikeasti tietää, miten joku toinen ihmisen tällaisen asian oikeasti kokisi. Kirjoitin oman tulkintani, oman eläytymiseni, itse kuvittelemani hahmon kautta. Noihin aikoihin olin ehtinyt hieman itsekin pelätä liikkumiskykyni menettämistä. Ja kenties halusin löytää jalkapuolen nuoren ihmisen näkökulmasta jotakin, joka voisi olla yhteistä muittenkin kovia kokeneitten ja toimintarajoitteisten ihmisten kanssa.

Mutta mitäpä tarkoittaa ”toimintarajoitteinen” tai ”vammainen”? Mielenterveydellisiä ja neuropsykiatrisia oireita saatetaan nimittää ”invalidisoiviksi” siinä missä fyysisiäkin rajoitteita. Ns. ”vammaispalveluita” haetaan henkisiinkin ongelmiin, joten ”vammaisuudesta” puhutaan sellaisissakin tilanteissa, joissa tuen tarvitsijalla on kaikki raajat tallella. Poimin huvikseni erilaisia tekstinpätkiä ”invalidisoivista” toimintarajoitteista:

”Masennus on pahimmillaan vakava, jopa invalidisoiva sairaus, joka vaikuttaa jokaiseen elämänalueeseen”.

”Masennus invalidisoi ihmisen pahemmin kuin yleisimmät ei-tappavat taudit; sepelvaltimotauti, astma ja niveltulehdus.”

”Pitkäaikainen väsymysoireyhtymä on invalidisoiva pitkäaikaissairaus, jolle on ominaista kuukausia ja usein vuosia kestävä voimakas väsymystila ja väsymysalttius.”

”Monet pakko-oireista kärsivät pystyvät käymään töissä. Vaikeimmillaan sairaus voi jopa invalidisoida ja supistaa elämänpiirin niin, ettei ihminen pysty lähtemään kotoaan.”

”Terveydenhuollossa ei ole aina ymmärrystä siitä, miten häiriö vaikuttaa arjessa ja kuinka invalidisoivaa on olla hoitamattoman ADHD:n kanssa”. ADHD haittaa toimintakykyä monilla elämän alueilla, koulussa, kotona ja sosiaalisissa suhteissa, ja vakavimmillaan se on suorastaan invalidisoiva häiriö.”

”Aspergerin oireyhtymään liittyy yleensä poikkeuksellista aistiyliherkkyyttä, joka saattaa aiheuttaa jopa invalidisoivaa oireilua.”

Vaikka itselläni siis onkin kaksi jotenkuten toimivaa jalkaa, voin silti monelta osin eläytyä siihen, miltä tuntuu olla toimintarajoitteinen. Krooniset vaivani ovat aiheuttaneet minulle vaihtelevasti toimintarajoitteita, esimerkiksi vaikeuttaneet kävelemistä ja käsillä tekemistä, mikä on vaikuttanut myös mielialaani. Olen myös kokenut komplisoituneen suruprosessin, pitkäaikaista masennusta ja uupumusta, ja minulla on neuropsykiatrisia piirteitä ja aistiherkkyyksiä. Olen introvertti, ja senkin vuoksi vähemmistöä. Koen olevani poikkeava, sisäisesti, vaikken siltä välttämättä päällepäin näyttäisikään.

Olen tavannut useamman uupuneen ja masentuneen ihmisen, joka on sanonut, että tuntuisi helpommalta, jos heillä olisi jokin ulkoisesti näkyvä, ruumiillinen vamma, niin toiset ihmiset ymmärtäisivät, mikseivät he voi tehdä töitä normaalisti tai elää normaalisti. Ei tarvitsisi selitellä jaksamattomuuttaan ja kyvyttömyyttään, kun toimintakyvyttömyyden syy olisi näkyvissä, itsestään selvä ja järjellä ymmärrettävä. Mietin, haluaisiko tuolla tavoin kokeva ihminen oikeasti menettää fyysisen toimintakykynsä vain siksi, ettei tarvitsisi kertoa masennuksesta, uupumuksesta tai muista psyykkisistä oireistaan muille ihmisille? Aivan kuin psyykkistä toimintakyvyttömyyttä muka pitäisi hävetä enemmän kuin fyysistä rajoitetta; aivan kuin olisi muka enemmän ”oma vika” olla henkisesti toimintarajoitteinen kuin fyysisesti vammautunut…

Kukaan tuskin valitsee uupua arjessaan ja olla masennuksen takia työkyvytön. Silti tuntuu hävettävämmältä sanoa sellainen diagnoosi ääneen kuin kertoa, että jalka meni poikki. On surullisen tavallista, ettei ihminen jää sairaslomalle, vaikka olisi uupunut, mutta jää kyllä, jos tulee fyysistä vaivaa. Fyysisillä kolhuilla saatetaan joskus jopa kehuskella, elleivät ne ole lopullisesti vointiin vaikuttavia. Jos menee jalka poikki lasketellessa Alpeilla, tai loukkaa selkänsä tehdessään raskasta työtä, sitä ei välttämättä häpeillä kertoa kaikille. Mutta se nolottaa, jos on uuvuttanut itsensä tai suorastaan masentunut, kun on elämässä niin paljon raskaita asioita. Ikään kuin se olisi enemmän ihmisen oma vika, kun masentuu, kuin se, jos rikkoo itsensä aktiivisissa vapaa-ajan harrasteissa tai paiskimalla liikaa ruumiillisia töitä.

Kaikista vammoista ja kolhuista ei tietenkään toivu ennalleen, ja sopeutumisessa on oma kriisinsä. Mutta henkisesti ihmisellä on uskomattomat kehityspotentiaalit. Niitä ei vain aina tunnisteta, tai osata ottaa käyttöön. Kun ihminen tunnistaa potentiaalinsa, on kuin valot syttyisivät pimeyden keskelle. Jotkut kohtaamani fyysisesti toimintarajoitteiset ihmiset ovatkin olleet henkisesti sitkeitä, toiveikkaita, sisäisesti rikkaita.

No, haluaisiko joku oikeasti saada mieluummin jonkun pitkäaikaisen, fyysisen toimintarajoitteen, kuin vaikkapa voimakasoireisen ADHD:n? Sitä voinee kukin pohtia eläytymiskykynsä rajoissa. Minä pohdiskelin näitä teemoja jalkapuolen Johanneksen tarinan kautta. Itseäni kyllä masensi siinä vaiheessa, kun en voinut sormen toimintakyvyttömyyden takia moniin kuukausiin piirtää, tai tehdä voimaa ja tiettyä käsiotetta vaativia askareita käsilläni. Osa mielekkäistä harrasteistani oli siis tauolla, kun pari sormea oli ”vammaisia”.

Elin toista vuotta siten, etten pystynyt kävelemään kuin 5 – 10 minuutin matkoja, tai edes seisomaan paikallani, kun oli jo pakko päästä istumaan, että kipu loppuisi. Rentouttavat metsäkävelyt olivat siis pidemmän aikaa tauolla, haaveet pidemmistä patikkaretkistä haudattuina, ja sekin oli varsin masentavaa. Nyt olen iloinen, jos voin kävellä jotenkuten kivuitta parinkymmenen minuutin lenkin. Kipujen ehkäiseminen vaatii omaa työtä ja aikasatsausta (fysioterapeuttisia harjoitteita ja meditaatioita), etenkin, ellei halua käyttää lääkkeitä.

Joten, enpä osaa sanoa, valitsisinko mieluummin nämä fyysiset rajoitteet, vai olisinko mieluummin vaikeammin tarkkaavaisuushäiriöinen! Omiin tarpeisiini riittävän normaalin toimintakyvyn saavuttaminen ja ylläpitäminen on haaste; ei mikään itsestäänselvyys. Tiedän kuitenkin, ettei asian murehtiminen tai vatvominen auta toimintakyvyn kohentamisessa, joten, yritän parhaani mukaan hyväksyä sen, miten asiat ovat, ja kohentamaan mielialaani kaikin mahdollisin (tervehenkisin) tavoin, jos vain jaksan. En todellakaan väitä, että se olisi helppoa, tai onnistuisi kovinkaan usein, mutta se on henkinen tavoitteeni. Mahdollisuus siihen on joka hetki, Luojan kiitos, mutta välillä tulee ärräpäitä. Näiltä osin olen elänyt läpi samanlaisia tunnelmia kuin jalkapuoli-Johanneskin, vaikken olekaan oikeasti jalkapuoli.

Elokuvakulttuuriin liittyen on ilmeisesti käyty keskustelua siitä, kuka ”saa” tai ”voi” näytellä minkäkinlaista ”vammaista”, mutta siihen tuskin on yleispätevää vastausta. Näyttelijä eläytyy niin hyvin kuin eläytyy. Joskus eläytymiskyky ei riitä, joskus riittää. Epäaitous, epärealistisuus ja teennäisyys kyllä pilaavat roolisuorituksen normaalimmissakin roolihahmoissa. Mutta ei kai kukaan oleta, että esimerkiksi patologisen raiskaajan roolia voisi esittää vain aidosti sillä tavoin häiriintynyt ihminen? Fiktio on fiktiota, eikä siltä kannata odottaa faktan realistisuustasoa, kun ei ”faktatkaan” aina ole oikeasti tosia, ”tosi-tv:sta” puhumattakaan.

Me kaikki toimintarajoitteiset ja erilaiset ihmiset emme ehkä poikkea ”normi-ihmisistä” ulkoisesti, ainakaan kovin silmiinpistävästi, mutta koemme silti kenties monenlaisiakin vaivoja ja rajoitteita, ja myös outoutta suhteessa toisiin, normaalimmilla tavoilla toimiviin ihmisiin. Ja vaikkei ”vammamme” olisikaan yhtä helposti havaittava ja konkreettinen kuin esimerkiksi näkövamma tai liikuntakyvyttömyys, saatamme mekin kokea tässä yhteiskunnassa ”vähemmistöstressiä” ja syrjintääkin. Ihmisten maailma tuntuu olevan suunniteltu normaalin enemmistön ehdoilla. Toiset toimintarajoitteiset joutuvat kohtaamaan fyysisiä esteitä, henkisten lisäksi. Toiset kokevat enemmän henkisiä esteitä, vaikka fyysinen esteettömyys olisikin huomioitu.

Eri tavoin toimintarajoitteisten ei ole järkeä kilpailla siitä, kenellä on vaikeinta ja ketä kohdellaan huonoimmin. Eriarvoisesta kohtelusta voi ja saa valittaa, vähättelemättä toisten kokemia haasteita. Toimintarajoitteisilla ihmisillä voi olla monella tapaa hankalaa, mutta emme tarvitse säälittelyä sen enempää kuin vieroksuntaakaan. Tarvitsemme asianmukaista rajoitteittemme huomioon ottamista ja kunnioitusta ihmisolentoina, ja myötätuntoa, siinä missä kaikki muutkin ihmiset, ja erityisesti lapset. Ihmisiä tulee kyllä kohdella samanarvoisesti, muttei se tarkoita aina prikulleen samanlaista kohtelua! Kaikille ei voi tarjota samaa puuroa; joku voi saada siitä allergisen reaktion, ja joku ei saa sitä itsenäisesti lusikoitua kuitenkaan, ja joku taas saattaa oksentaa, jos siinä on möykkyjä…

Eihän ”normatiivinen enemmistökään” ole kaikin puolin samanlaista ihmismassaa. Ihmiset ovat väistämättä joissakin asioissa erilaisia, ainutlaatuisia, koska muuttujia on paljon, ja erilaisten piirteitten ja ominaisuuksien yhdistelmiä on äärettömästi. Voisimmekohan erilaisuudestamme huolimatta arvostaa itseämme ja toisiamme, sellaisina kuin kukin aidosti olemme; enemmän tai vähemmän outoina olentoina?

JPMPPH-juttu, eli ”Jalkapuolimielipuolipuolihomojuttu” – ja mitä se tahtoo sanoa?

Kaikille,

jotka tahtovat olla olemassa
ja elää
huolimatta siitä,
että elämäntilanne näyttäytyy
värittömänä,
mustavalkoisena,
ja tuntuu kuin olisit koko ajan
kuilun reunalla,
henkeäsi pidätellen.
Hengittäkää vapaasti,
koska kuilua ei ole,
ja avatkaa silmänne väreille,
jotka piileskelevät
valkeissa kohdissa.

Sain lopultakin julkaistuksi uuden ”luuserigenreä” edustavan romaanin muitten projektieni ja vähäistä kärsivällisyyttäni koetelleitten, teknisten ongelmien aiheuttamien viivytysten jälkeen. Tarinan työnimeksi muotoutui muokkausprosessin myötä lyhennelmä ”JPMPPH-juttu”, joka päätyi sitten pidemmässä muodossaan kirjan kanteen saakka.

”Jalkapuolimielipuolipuolihomojutun” kohdeyleisö on ehkä vielä hivenen nuorempi kuin aiemmissa jotakuinkin nykyajan Itä-Suomeen sijoitutuissa psykologisissa romaaneissani. Kertoja-päähenkilö on nimittäin vasta lukioikäinen. Tarinan sisällöllinen viesti koskettanee kuitenkin varttuneempiakin yksilöitä, joilla saattaa olla ainakin osittain samantapaisia haasteita elämässään. Keskeisenä teemana tässä(kin) tarinassa on yksilön oikeus olla oma itsensä, poikkeavuuksistaan ja vammoistaan huolimatta. Ja toivoakseni tarinasta välittyy myös se elintärkeä sanoma, että jokainen elämä on ihme, ja olemassaolollamme on tarkoitus, tiesimmepä sen vielä tai emme.

Koska kirjoitin kyseisen tarinan alkuperäisversion jo muutamia vuosia sitten, enkä halunnut päivittää tapahtumia ”korona-ajan” olosuhteisiin, tapahtumat sijoittuvat joitakin vuosia nykyhetkeä varhemmalle ajalle. Se oli siis aikaa ennen kuin ilmastoasiat puskivat läpi ihmisten tietoisuutta suojelevista kelmuista, ja ennen sitäkin, kun sateenkaari-ihmiset alkoivat tulla tietoisemmiksi oikeuksistaan. Siinä vaiheessa taidettiin jo jossain määrin puhua ”erityisherkistä”, ja introverttejakin oli jo alettu tunnistaa, ainakin työelämässä. Mutta yleisellä tasolla introvertteihin suhtauduttiin kuitenkin aika säälitellen, ja heidän tuli jollain tapaa puolustella oikeuttaan olla erilaisia kuin ulospäinsuuntautunut enemmistö. Introvertithan ovat ihan oma-aloitteisestikin ”syrjäänvetäytyviä”, mikä mieltyy helposti ”syrjäytymiseen” (tai jopa ”epäsosiaalisuuteen”), mitä taas pidetään hieman epäsuotavana kaikkien kivojen, sosiaalisten ihmisten maailmassa.

”Reippaus”, ”ulospäinsuuntautuneisuus” ja ”sosiaalisuus” vaikuttavat edelleenkin olevan jonkinlaisia ihanneominaisuuksia yhteisön / yhteiskunnan jäsenille. Myös esimerkiksi liiallinen herkkyys poikapuolisiksi määritellyissä henkilöissä saattaa aiheuttaa vähintään kulmien kohottelua tai naurahtelua; jopa epäluuloja. Toisin sanoen, kaikista suvaitsemispuheista ja suvaitsemattomuuden tai liiallisen suvaitsemisen vastustuksesta huolimatta taipumus luokitella toisia olentoja näyttää säilyvän sitkeästi ihmisten keskuudessa ja pään sisällä. Jotkut luokitukset ja niihin liittyvät nimitykset ovat täsmällisempiä ja virallisempia, tai perustuvat konkreettisiin ominaisuuksiin; jotkut taas ovat pelkkiä tunnepitoisia, yleistäviä, mustavalkoisia leimoja (kuten mielipuoli, friikki, pervo, luuseri, suvakki, pissis).

Leima kertoo leimasimesta, sen valmistajasta ja käyttäjästä enemmän kuin siitä, johon leima on lyöty silmämääräisen tai tunnepitoisen luokittelun, tai näennäisen älyllisen analyysin seurauksena. Minä en kuitenkaan ole nimeni. Minä en ole sana, jolla sinä kuvaat minua; etkä sinä ole sana, jolla minä kuvaan sinua.

Tarinan päähenkilö Johanneskaan ei ole täysin vapaa taipumuksesta luokitella ja leimata toisia ihmisiä, tai itseään. Hänkin nimittelee tiettyjä ärsyttäviä henkilöitä vähintäänkin mielessään, ja tekee mutu-diagnooseja joistakuista toisista näitten käytöksen perusteella. Kertoja mieltää itsensä introvertiksi, eikä hän häpeä perusluonnettaan, mutta herkkyyttään ja tunne-elämäänsä hän ei ole halunnut tuoda esille muitten ihmisten seurassa. Hän oli aiemmin ihan ”ok”, siis, riittävän normatiivinen ja harmiton ollakseen herättämättä ympäristössä mitään erityisiä reaktioita. Asiallisuus ja järkevyys antavat jonkinlaisen suojakuoren toisten ihmisten keskellä. Mutta kenen tahansa suojuksia koetellaan, kun jotakin tarpeeksi rankkaa tapahtuu. Johanneksen elämässä tämä rankka koettelemus oli autokolari, jossa hän menetti vasemman jalkansa polvesta alaspäin, ja isoveljensä.

Jos lukija kokee olevansa jollakin tavalla normaalimassasta poikkeava, hän pystyy ehkä eläytymään ainakin joiltain osin ”jalkapuolen”, ”mielipuolen” tai ”puolihomon” kokemusmaailmaan, vaikkei olisikaan täsmälleen saman ikäinen tai samassa elämänvaiheessa kuin Johannes. Johannes on konkreettisesti se ”jalkapuoli”, ja jonkun mielestä osittain ”mielipuolikin”, kun joutuu asioimaan ”mielenterveyspalveluissa” traumakokemustensa takia. Toinen päähenkilö, Ilja, on myös jonkun mielestä ”mielipuoli”, koska ei käyttäydy sovinnaisesti ja normien mukaan, ja vaahtoaa liikaa asioista, joita pitää tärkeinä. Hän ei ole myöskään habitukseltaan selkeästi luokiteltavissa joko pojaksi tai tytöksi, vaan on siinäkin suhteessa ”friikki”. Ja jos joku sattuu ihastumaan sellaiseen, joka on kenties sekä että, eikö se ole pakostakin tavallaan ”puolihomoa”?

Ilja haluaisi olla rauhassa, omanlaisensa, ketään tahallaan loukkaamatta ja häiritsemättä, mutta ”kuohuu kuin vichypullo, jota ravistellaan”, jos hänen ei anneta olla. Johanneksen haaste on yrittää kuntoutua ”poikkeavuudestaan” niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Hän yrittää jatkaa lukio-opintojaan, vaikka trauma aiheuttaa yhä ahdistuskohtauksia, ja jalkaproteesin kanssa selviytymisessä on luonnollisesti omat haasteensa, niin että olo tuntuu usein ”vammaiselta”. Johannes on ymmärrettävästi masentunut koettuaan vakavan trauman ja menetyksiä, mutta psykiatrian näkökulmasta hän on jo ”liian masentunut”, kun traumasta on kulunut kohta vuosi, eikä mieliala ole vieläkään ennallaan. Toisaalta ammattiauttaja ymmärtää, toisaalta turhautuu, kun ei voi nopeuttaa asiakkaansa toipumisprosessia. Ystävällinen terapeutti yrittää siis patistella Johannesta eteenpäin elämässään, mutta tämä liialliseenkin pohdintaan taipuvainen nuorimies näkee mielikuvassaan merkityksettömyyden kuilun. Eteneminen tarkoittaisi putoamista. Johannes ei halua pudota kuiluun, eikä kuolla, muttei myöskään jaksa elää.

”Minä olen yhtä tuskaa, minä olen kyllä elossa, mutta kärsin; minä olen, vaikken haluaisi olla, koska olemassaolo on kärsimystä.”

Kun Johannes tapaa androgyynisen Iljan, tuo jännite elämän merkityksettömyyden ja tarkoituksellisen olemassaolon välillä muuttuu provosoivan räikeäksi. Omaperäinen, normeja kyseenalaistava Ilja suorastaan räjäyttää värit takaisin Johanneksen mustaharmaaseen maailmaan. Johanneksen sisäinen maailma kääntyy näkyviin; ulkoinen elämä taas menettää merkitystään. Ilja herättää Johanneksen uinuvan tietoisuuden; luoden hetken, jossa kädellesi laskeutuu maailman harvinaisin perhonen, ikään kuin kunnianosoituksena juuri sinulle, etkä uskalla liikahtaakaan, ettet menettäisi tuon kosketuksen tuomaa tunnetta.

Mutta ympäristö kokee Iljan asettuvan jollain tavalla muitten yläpuolelle, ja Johannes alkaa pelätä, että Ilja nokitaan alas siitä asemasta. Iljakin on silmin nähden ”poikkeava”, mutta Ilja ei ole kenenkään mielestä ”säälittävä”, vaan jopa ärsyttävä. Ilja siis poikkeaa joittenkuitten mielestä olevinaan ja omasta halustaan ”ylöspäin”, kun taas Johannes poikkeaa tahtomattaankin ”alaspäin”. Mutta voiko ulkopuolinen tietää, miten ihminen itse kokee itsensä suhteessa toisiin? Ja millä tavoin näennäisen sivistynyt lukioyhteisö näkee Iljan, Johanneksen ja muut hieman erilaiset nuoret; mikä on erityisen herkän, introvertin, sukupuolinormeista poikkeavan, toisinajattelijan, vammautuneen ja mielenterveytensä kanssa tasapainoilevan ihmisen asema normatiivisten ihmisten ehdoilla rakentuneessa maailmassa ja kulttuurissa?

Miten maailma ylipäätään suhtautuu niihin, jotka eivät sovi normeihin? Sietääkö normatiivinen enemmistö seurata sivusta sitä, jos jotkut ”friikit” ovat onnellisia omalla tavallaan? Uhkaavatko ”erilaisella tavalla onnelliset” ihmiset rikkoa harhan normatiivisesta onnellisuudesta, jolloin pienenpieni ja rajoittunut, oman napamme ympärillä pyörivä, tulevaisuuteen lataava unelmamaailmamme romahtaa?

”Ihminen kai yleensä ihastuu kasvoihin ja muuhun olemukseen, eikä kenenkään yksittäiseen raajaan”, Ilja sanoi naurahtaen. ”Vai ootko sie sitten koko ajan tuijotellut vain miun toista jalkaa, huomannut siinä jotain kiinnostavaa, ja siksi halusit tavata miut? Tai kuvitteletko sie, että miulla on joku sairaalloinen kiinnostus tynkäraajoja kohtaan? Sillä on kai joku hieno nimikin, siis semmoisella ilmiöllä…”

”Unohdan tynkäjalkani ja sen, että olen muutenkin ihan vajaa ihminen; henkisestikin vaurioitunut, paniikkihäiriöinen ja tarkoitukseton ihminen, joka ei jaksa olla normaali, vaikka ympäristö painostaisikin teeskentelemään sellaista. Haluan unohtaa kaiken muun ja olla vain rakastunut Iljaan; vaikka se onkin puolihomoa ja jonkun mielestä synti ja ällöttävää tai epäsuotavaa.”

”Minä tunnen Iljan epätoivon aivan kuin olisin hänen ruumiissaan, mutten pääse hänen mieleensä; hän on sulkenut minulta ne ajatukset, joita hän pyörittää mielessään. Minä en voi nukkua, jos hänkään ei nuku. Tiedän hänen ajattelevan seuraavaa päivää. Tiedän, että hän tietää, että minä haluan hänen menevän käymään Kriisikeskuksella tai jossakin. Hän tietää kyllä, että haluan hänen tulevan minun luokseni; tai, jos hän on menossa kotiinsa, minä haluan mennä hänen mukaansa. Jos hän päästää minut lähelleen, haluan maata kuin kolmijalkainen koira hänen vieressään, että hän voi itkeä minun turkkiani vasten ja silittää minua. Minä en halua ahdistaa häntä tunkeilemalla hänen lähelleen, mutta haluan olla läsnä, saatavilla, jos hän tarvitsee minua. Haluan rakastaa häntä niin hiljaa ja varovasti, että hän uskaltaa ottaa sen rakkauden vastaan. Haluan muuttua koiraksi, jos hän ei siedä enää ihmisiä lähellään. Haluan olla rakkaus, joka odottaa nöyränä ja huomiota vaatimatta hänen lähellään, mutta joka seuraa häntä kuin varjo, hylkäämättä häntä koskaan.”

T. H. Hukka: Jalkapuolimielipuolpuolihomojuttu (2021)

Ilja joutuu kulkemaan läpi oman ryteikkönsä ja lettosuonsa. Vaikka tahtoa ja hyvää tarkoitusta olisi, voimat voivat ehtyä kesken matkan, ellei joku kulje vierellä, ja etenkin, jos ympäristössä vaanii vihamielisiä olentoja. Pysyykö Johannes Iljan perässä tekojalkansa ja kyynärsauvansa kanssa?

Jos rakkaus on lääke, joka pelastaisi tuhansia ihmishenkiä vuosittain, kenellä on oikeus rajoittaa sen jakamista?

Tutustu kirjaan täällä.

PS: Kirja ilmestyy piakkoin myös e-kirjana.

Iljan äidinkielen kirjoitelman olen julkaissut eräässä aiemmassa blogitekstissäni.

Martta ja Maria koronakriisin keskellä, unohtamatta sitä mikä katoaa Saharaan…

Selasin ohimennen ottamiani kuvia viime vuodelta. Siellä oli paljonkin miellyttäviä näkymiä metsäkävelyiltä parin minuutin kävelymatkan päästä. Yksi kesäkuun lopulla kävelylenkillä napattu kuva oli erityisen tympeä. Kuva on soratieltä, joka ei ole kovin vilkasliikenteinen, mutta jonka varrella on kyllä muutamia asuttuja taloja. Kaupunkeihin on viitisen kymmentä kilometriä matkaa; taajamiin vähintään kymmenkunta. Tien toisella puolen on iso perunaviljelmä, ja toisella rantaan viettävä niitty. Minun ajatusmaailmassa tuo tienpätkä sijaitsee ”ihmisten ilmoilla”, koska sitä kulkiessa saattaa teoriassa jopa joskus kävellä joku ihmisolento vastaan. Ehkä silloin tällöin saattaa ohitse kulkea auto. Useimmiten ei. Ja silti tuon tienpätkän varrelta löytyi jonkinlainen tämän ajan symboli – kertakäyttöinen kasvomaski.

Tiedän, että monille tämä aika on ollut erityisen raskasta, eikä tarkoitukseni ole väheksyä kenenkään kokemaa kärsimystä. Jotkut kuitenkin rohkenevat nostaa esille korona-ajan myönteisiäkin kokemuksia; valmistautuen kenties silti ottamaan vastaan tuohtuneita reaktioita niiltä ihmisiltä, joille korona on tarkoittanut epämukavuutta, ahdistusta, taloudellisia vaikeuksia, terveyden menetyksen, läheisen menetyksen. Ei tietenkään ole syytä vähätellä sitä, miten rankasti tämä aika koettelee ihmisiä. Monet kuitenkin tuntevat sellaisiakin, joitten elämään korona ei ole ainakaan vielä vaikuttanut erityisen paljon, tai joille on koitunut jopa jotakin myönteistä tästä ajasta. Mutta jos ihminen itse tai läheinen sairastuu, tilanne voi kääntyä kärsimyksen puolelle heilläkin. Ja toisaalta, ne, jotka ovat nyt joutuneet kärsimään, saattavat lopulta kokea jotakin myönteistäkin muutosta. Kukapa tietää tulevasta? Kuka tietää, millaisiin muutoksiin tämä ihmiskuntaa koetteleva vaihe johtaa? Kuka rohkenee väittää, ettei minkäänlainen muutos olisi ollut tarpeen?

Ilmastokriisin pelättiin jäävän koronakriisin varjoon. Mutta sekin on kuulemma nähty, että jopa poliitikot saavat tehtyä nopeita ja rajujakin ratkaisuja, kun hätä on suuri ja riittävän lähellä (omaa napaa). Ilmastokriisi ei ollut riittävän lähellä ennen kuin alettiin ymmärtää, että koronakriisi on ilmastonmuutoksen ”lieveilmiö”. Nyt on niin massiivinen hätä, että täytyy tehdä isoja ratkaisuja, joten ilmastoasioissakin on alkanut kuhista muutosta, ainakin otsikoissa. En itse jaksa lukea uutisia päivittäin kuin 10 – 15 minuuttia, ellei esillä ole jokin erityisen kiinnostava asia. Uutisten seuraaminen ilman sisäistä rauhaa saa mielen herkästi suistumaan kielteiseen vatvontaan ja murehtimiseen. Niinpä kannattaa ennemmin keskittyä kehittämään sisäistä rauhaa kuin ruokkia mielensä negatiivisuutta lisäävää ajatusmyllyä.

Niin, mielesi on sitä, mitä sille syötät, ja ruuan laatu näkyy kyllä sitten siinäkin, mitä tulee ulos! Mutta onneksi mielemme tila ei ole stabiili, joten sitä voi muuttaa tietoisestikin. Ja vielä isommaksi onneksi: sinä et ylipäätään ole mielesi. Mieli ei ole sinä. Sinä et siis ole onneton, vaikka mielesi tuntuisi ja näyttäisi siltä. Jos sinä olet tietoisuus, etkä mieli, josta tietoisuutesi on tietoinen, koet olevasi rauhassa ja tunnet kummallista iloa siitä huolimatta, että mielesi valittaa ja parkuu kuin pikkulapsi ison ihmisen ruumiissa. On aika huvittavaa, millaisia isoja vauvoja osaammekin olla.

Asiat eivät tietenkään ole aina sitä miltä näyttävät, eivätkä lainkaan niin yksinkertaisia. Siksi on joskus parempi olla sanomatta mitään kuin yrittää sanoa jotakin pätevää. Sanon kuitenkin nyt vielä jotakin, koska koen, että minua on kehotettu aiheesta sanomaan, enkä tarkoita pahaa.

Maailma on mitä on. Sinun maailmasi on mielesi heijastus, jos puhutaan siitä, miten sinä näet, koet ja tulkitset maailmaa. Mutta kun et pidä mielesi tulkintoja totuutena, tiedät myös sen, että kaikki kuvitelmasi ja luulosi ja tulkintasi maailmasta ovat juuri sitä mitä ovat – kuvitelmia, luuloja ja tulkintoja, joita mieli tekee, analysoi, ja kehittelee lisää. Mieli on ajatuskone, sanakone. Se höpöttää sisäisesti, jatkuvasti, noista omista tulkinnoistaan ja oletuksistaan, ja reagoi kaikkeen, mitä ulkomaailmasta havaitsee. Se luo sinulle egon, valheellisen minäkokemuksen, joka pelkää olemassaolonsa puolesta ja hyökkää herkästi kaikkea itseään uhkaavaa vastaan. Moni näistä taisteluista käydään sanallisella kentällä. Sanat kuitenkin ovat vain ihmisten keksimiä merkkijonoja. Jos minä sanon, että sinä olet dassi, et tiedä, loukkaantuako vai ei, koska et tiedä, mitä tuo merkkijono tarkoittaa. Tiettävästi se ei tarkoita mitään, paitsi tämän jälkeen, kun se mieltyy tähän asiayhteyteen. Se on joku tekosana, jota käytin havainnollistamaan asiaa, jota yritän selittää…

Voin kirjoittaa tähän liudan lauseita, joita höpötyskoneeni tuottaa, ja niin olen tehnyt tähänkin saakka. Voin kommentoida maailman menoa, uutisia ja toisten höpötyskoneitten tuottamia kolumneja, kirjoja ja elokuvia, jos ”mieleni tekee”. Mutta millaista tietoa, höpinää, sanailua, kritiikkiä, pakinaa, kuvailua tai mitä milloinkin me oikeasti tarvitsemme? Mitä sanoja ihmiskunta oikeasti tarvitsee? Jos on niin, että jokaisesta turhasta sanasta saa tehdä tiliä tuomiopäivänä, niin ”tekeepä mieleni” ennemmin niellä ne vähätkin sanansa kuin jatkaa turhaa höpinää; varsinkaan niitä näitä kaalinpäitä.

Olen elämäni varrella lukenut muutamia kirjoja, joitten sisällöllinen sanoma on puhutellut minua. Olen lapsena ja nuorena lukenut ehkä jopa sadoittain kirjoja, joitten sisältö on lähes pelkästään viihdyttänyt ja parhaimmillaan ruokkinut omaa höpötyskonettani, ja ehkä myös kehittänyt sanavarastoani. Olen lukenut jonkin verran kirjoja, jotka ovat kehittäneet mielitajuani kirjoitustyylinsä ansiosta. En siis halua väheksyä kirjoitettua sanaa. Se on usein selkeämpää ja harkitumpaa kuin kaikki se, mitä ihmiset höpöttävät ääneen, jos heille antaa suunvuoron. Puhe sisältää usein paljon enemmän turhuuksia ja sammakoitakin kuin kirjoitettu sana. Harmiton höpötys kiinnostavista aiheista ei minua tosin häiritse, vaikka hyppelehtisikin; tyhjänpäiväinen small talk taas häiritsee, vaikka olisi miten tyylikästä, ja mustavalkoinen ja yliyleistävä puhe taas aiheuttaa tarpeen poistua paikalta, ellei puhuja lopeta paasaustaan.

Se, mitä haluan tässä sanoa (ja tämä menee vähän raamatulliseen suuntaan) oli oikeastaan se, että vain vähä on tarpeen. Monenlaisesta ihminen huolehtii, mutta vain vähä, ellei vain yksi ainoa, on tarpeen. Mieli huolehtii ja hössöttää ja saa ihmisen touhuilemaan ja suorittamaan, ja valittaa, kun muut eivät tee samoin. Murehtimalla kukaan ei elinaikaansa pidennä, eikä ainakaan suorittamalla elämäänsä, mutta toisaalta ”huolettomuuteensa hullu kuolee”. ”Huoleton” tarkoittanee tässä yhteydessä sellaista ajattelemattomuutta, ettei ihminen ole realiteeteissa, eikä siis varo asioita, joita kannattaisi varoa. Ei siis pidä olla huoleton, muttei murehtiakaan, joten, mikä on tarpeen?

Ehkäpä se, että olisi hereillä, kuulolla, tietoinen. Silloin kaikki se, mistä mieli on hössöttänyt, saattaa ratketa ja hoitua kuin itsestään. Ehkä olisi tarpeen välillä vain istua alas – tai pysähtyä, siinä missä on – ja olla hetken aikaa tekemättä mitään; seurata vain tyynenä ja tietoisena sitä, miten ajatuksia ja tuntemuksia tulee ja menee. On vain tämä hetki, tämä oleminen, tämä tietoisuus, joka on avara kuin taivas, ja jonne koronakin katoaa kuin (aivo)pieru Saharaan, ja Sahara sen perään.

PS: Aika on tekemisellekin, muttei päättömän kanan lailla, eikä sokeana ympärilleen huitoen. Kukkikoon sen sijaan kedon kukat kehräämättäkin kaikessa loistossaan, kunnes kuihtuvat ulkoisesti, mutta jatkavat elämää osana kaikkeutta. Kaikella on aikansa, mutta nykyhetki on ikuinen.