Tiedän, että monille tämä aika on ollut erityisen raskasta, eikä tarkoitukseni ole väheksyä kenenkään kokemaa kärsimystä. Jotkut kuitenkin rohkenevat nostaa esille korona-ajan myönteisiäkin kokemuksia; valmistautuen kenties silti ottamaan vastaan tuohtuneita reaktioita niiltä ihmisiltä, joille korona on tarkoittanut epämukavuutta, ahdistusta, taloudellisia vaikeuksia, terveyden menetyksen, läheisen menetyksen. Ei tietenkään ole syytä vähätellä sitä, miten rankasti tämä aika koettelee ihmisiä. Monet kuitenkin tuntevat sellaisiakin, joitten elämään korona ei ole ainakaan vielä vaikuttanut erityisen paljon, tai joille on koitunut jopa jotakin myönteistä tästä ajasta. Mutta jos ihminen itse tai läheinen sairastuu, tilanne voi kääntyä kärsimyksen puolelle heilläkin. Ja toisaalta, ne, jotka ovat nyt joutuneet kärsimään, saattavat lopulta kokea jotakin myönteistäkin muutosta. Kukapa tietää tulevasta? Kuka tietää, millaisiin muutoksiin tämä ihmiskuntaa koetteleva vaihe johtaa? Kuka rohkenee väittää, ettei minkäänlainen muutos olisi ollut tarpeen?
Ilmastokriisin pelättiin jäävän koronakriisin varjoon. Mutta sekin on kuulemma nähty, että jopa poliitikot saavat tehtyä nopeita ja rajujakin ratkaisuja, kun hätä on suuri ja riittävän lähellä (omaa napaa). Ilmastokriisi ei ollut riittävän lähellä ennen kuin alettiin ymmärtää, että koronakriisi on ilmastonmuutoksen ”lieveilmiö”. Nyt on niin massiivinen hätä, että täytyy tehdä isoja ratkaisuja, joten ilmastoasioissakin on alkanut kuhista muutosta, ainakin otsikoissa. En itse jaksa lukea uutisia päivittäin kuin 10 – 15 minuuttia, ellei esillä ole jokin erityisen kiinnostava asia. Uutisten seuraaminen ilman sisäistä rauhaa saa mielen herkästi suistumaan kielteiseen vatvontaan ja murehtimiseen. Niinpä kannattaa ennemmin keskittyä kehittämään sisäistä rauhaa kuin ruokkia mielensä negatiivisuutta lisäävää ajatusmyllyä.
Niin, mielesi on sitä, mitä sille syötät, ja ruuan laatu näkyy kyllä sitten siinäkin, mitä tulee ulos! Mutta onneksi mielemme tila ei ole stabiili, joten sitä voi muuttaa tietoisestikin. Ja vielä isommaksi onneksi: sinä et ylipäätään ole mielesi. Mieli ei ole sinä. Sinä et siis ole onneton, vaikka mielesi tuntuisi ja näyttäisi siltä. Jos sinä olet tietoisuus, etkä mieli, josta tietoisuutesi on tietoinen, koet olevasi rauhassa ja tunnet kummallista iloa siitä huolimatta, että mielesi valittaa ja parkuu kuin pikkulapsi ison ihmisen ruumiissa. On aika huvittavaa, millaisia isoja vauvoja osaammekin olla.
Asiat eivät tietenkään ole aina sitä miltä näyttävät, eivätkä lainkaan niin yksinkertaisia. Siksi on joskus parempi olla sanomatta mitään kuin yrittää sanoa jotakin pätevää. Sanon kuitenkin nyt vielä jotakin, koska koen, että minua on kehotettu aiheesta sanomaan, enkä tarkoita pahaa.
Maailma on mitä on. Sinun maailmasi on mielesi heijastus, jos puhutaan siitä, miten sinä näet, koet ja tulkitset maailmaa. Mutta kun et pidä mielesi tulkintoja totuutena, tiedät myös sen, että kaikki kuvitelmasi ja luulosi ja tulkintasi maailmasta ovat juuri sitä mitä ovat – kuvitelmia, luuloja ja tulkintoja, joita mieli tekee, analysoi, ja kehittelee lisää. Mieli on ajatuskone, sanakone. Se höpöttää sisäisesti, jatkuvasti, noista omista tulkinnoistaan ja oletuksistaan, ja reagoi kaikkeen, mitä ulkomaailmasta havaitsee. Se luo sinulle egon, valheellisen minäkokemuksen, joka pelkää olemassaolonsa puolesta ja hyökkää herkästi kaikkea itseään uhkaavaa vastaan. Moni näistä taisteluista käydään sanallisella kentällä. Sanat kuitenkin ovat vain ihmisten keksimiä merkkijonoja. Jos minä sanon, että sinä olet dassi, et tiedä, loukkaantuako vai ei, koska et tiedä, mitä tuo merkkijono tarkoittaa. Tiettävästi se ei tarkoita mitään, paitsi tämän jälkeen, kun se mieltyy tähän asiayhteyteen. Se on joku tekosana, jota käytin havainnollistamaan asiaa, jota yritän selittää…
Voin kirjoittaa tähän liudan lauseita, joita höpötyskoneeni tuottaa, ja niin olen tehnyt tähänkin saakka. Voin kommentoida maailman menoa, uutisia ja toisten höpötyskoneitten tuottamia kolumneja, kirjoja ja elokuvia, jos ”mieleni tekee”. Mutta millaista tietoa, höpinää, sanailua, kritiikkiä, pakinaa, kuvailua tai mitä milloinkin me oikeasti tarvitsemme? Mitä sanoja ihmiskunta oikeasti tarvitsee? Jos on niin, että jokaisesta turhasta sanasta saa tehdä tiliä tuomiopäivänä, niin ”tekeepä mieleni” ennemmin niellä ne vähätkin sanansa kuin jatkaa turhaa höpinää; varsinkaan niitä näitä kaalinpäitä.
Olen elämäni varrella lukenut muutamia kirjoja, joitten sisällöllinen sanoma on puhutellut minua. Olen lapsena ja nuorena lukenut ehkä jopa sadoittain kirjoja, joitten sisältö on lähes pelkästään viihdyttänyt ja parhaimmillaan ruokkinut omaa höpötyskonettani, ja ehkä myös kehittänyt sanavarastoani. Olen lukenut jonkin verran kirjoja, jotka ovat kehittäneet mielitajuani kirjoitustyylinsä ansiosta. En siis halua väheksyä kirjoitettua sanaa. Se on usein selkeämpää ja harkitumpaa kuin kaikki se, mitä ihmiset höpöttävät ääneen, jos heille antaa suunvuoron. Puhe sisältää usein paljon enemmän turhuuksia ja sammakoitakin kuin kirjoitettu sana. Harmiton höpötys kiinnostavista aiheista ei minua tosin häiritse, vaikka hyppelehtisikin; tyhjänpäiväinen small talk taas häiritsee, vaikka olisi miten tyylikästä, ja mustavalkoinen ja yliyleistävä puhe taas aiheuttaa tarpeen poistua paikalta, ellei puhuja lopeta paasaustaan.
Se, mitä haluan tässä sanoa (ja tämä menee vähän raamatulliseen suuntaan) oli oikeastaan se, että vain vähä on tarpeen. Monenlaisesta ihminen huolehtii, mutta vain vähä, ellei vain yksi ainoa, on tarpeen. Mieli huolehtii ja hössöttää ja saa ihmisen touhuilemaan ja suorittamaan, ja valittaa, kun muut eivät tee samoin. Murehtimalla kukaan ei elinaikaansa pidennä, eikä ainakaan suorittamalla elämäänsä, mutta toisaalta ”huolettomuuteensa hullu kuolee”. ”Huoleton” tarkoittanee tässä yhteydessä sellaista ajattelemattomuutta, ettei ihminen ole realiteeteissa, eikä siis varo asioita, joita kannattaisi varoa. Ei siis pidä olla huoleton, muttei murehtiakaan, joten, mikä on tarpeen?
Ehkäpä se, että olisi hereillä, kuulolla, tietoinen. Silloin kaikki se, mistä mieli on hössöttänyt, saattaa ratketa ja hoitua kuin itsestään. Ehkä olisi tarpeen välillä vain istua alas – tai pysähtyä, siinä missä on – ja olla hetken aikaa tekemättä mitään; seurata vain tyynenä ja tietoisena sitä, miten ajatuksia ja tuntemuksia tulee ja menee. On vain tämä hetki, tämä oleminen, tämä tietoisuus, joka on avara kuin taivas, ja jonne koronakin katoaa kuin (aivo)pieru Saharaan, ja Sahara sen perään.
PS: Aika on tekemisellekin, muttei päättömän kanan lailla, eikä sokeana ympärilleen huitoen. Kukkikoon sen sijaan kedon kukat kehräämättäkin kaikessa loistossaan, kunnes kuihtuvat ulkoisesti, mutta jatkavat elämää osana kaikkeutta. Kaikella on aikansa, mutta nykyhetki on ikuinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti