Nykyhetki on paras hetki aloittaa maailman parantaminen, itsestään

Minulla ei ole viime aikoina ollut erityistä paatosta kirjoittaa mitään valitustekstejä. Se ei tarkoita, ettenkö ole hetkittäin tuntenut ärtymystä esimerkiksi toisten ihmisten mielipiteitten tai käsittämättömän vääristyneesti tulkitsemien seikkojen tai muitten hermoja riipivien ”pikkuasioitten” takia. Ja välillä ihan vain tympii ja väsyttää, mutta saattaisi sinänsä huvittaa valittaa jostakin pielessä olevasta asiasta pelkästään siksi, että oma olo on epämiellyttävä, ja on kiusaus syyttää siitä asiaintilasta toisia ja maailmaa yleensäkin.

Mutta enpä ole kuitenkaan kirjoittanut ”valitusvirsiä” sen enempää kuin mitään yleishyödyllistäkään tai rakentavaa. Kuten olen ehkä ennenkin todennut, minulla on muutakin tekemistä kuin päivittää tätä blogia, ja tuskin siitä kovin moni olento kärsii mitään ylitsepääsemättömiä henkisiä tuskia, jos unohdan koko blogin olemassaolon vaikkapa muutamaksi kuukaudeksi, tai kokonaan.

Olen viimepäivinä läpilukenut erästä käsikirjoitusta, josta taisin jotakin mainintaa kirjoittaa tähänkin blogiin joskus kolmisen vuotta sitten, ja jota suunnittelen julkaistavaksi tässä kevään mittaan. Se edustaa enemmänkin ”luuserigenreäni” kuin fantasiaa, ja on kenties suunnattu vähän nuoremmalle ikäpolvelle; jos oletetaan, että nuorempien ihmisten aivoituksista haluavat lukea vain nuoremmat ihmiset. Itse en oikeastaan ajattele sillä tavalla, koska voin kyllä eläytyä vaikkapa kaksivuotiaan koiran seikkailuihin, vaikken olekaan sen ikäinen, enkä koira. Enkä ole ylipäätään mitään koskaan sen erityisemmin ”suunnannut” kenellekään, koska kirjoitan ensisijaisesti omaksi ”huvikseni”, enkä aio pakottaa ketään lukemaan mitään kirjoittamaani, vaikka suuntaisinkin jotakin sisällöllistä viestiä joillekuille, joskus.

Toisin sanoen, kirjoitan, mitä pääni tuottaa, ja joku saa halutessaan lukea kirjojani, jos hänellä huvittaa, tai jos jokin muu taho hänet jostakin mystisestä syystä siihen sattuisi pakottamaan, vaikka hän olisikin 100-vuotias ja tarinani sattuisi kertomaan joistakin 18-vuotiaan kokemuksista. Kaikki ”henkilökohtaisen julkaisukynnykseni” ylittäneet kirjat siis ovat saatavilla vähintään e-kirjana, tai sekä painettuna että e-kirjana. Sen verran voin tietysti varoittaa potentiaalisia lukijoita, ettei ihan lastentasoisesti herkkien kannata lukea tarinoitani, joissa henkilöillä saattaa olla vaikkapa itsetuhoisia ajatuksia. (Tosin, on olemassa ”paatuneitakin” penikoita, mutta sitä paatumusta ei oikeastaan kannattaisi ylläpitää tarjoamalla tällaisille penikoille aina vain lisää puuduttavaa materiaalia.) Kirjojeni yleinen ”säädyllisyystaso” on yleensä jotakuinkin sitä luokkaa kuin BBC:n sarjoissa, joihin Yle on laittanut 12 v- suositusikärajan. (Itse asiassa Raamatussakin, etenkin VT:n puolella, on paikoin paljon nolostuttavampaa tai raaempaa tekstiä kuin minun kirjoissani.)

No, se riittäköön kirjoittamisestani tässä vaiheessa, koska tämäkin jaarittelu aiheesta tuntuu melkeinpä niljakkaalta mainostamiselta, vaikka yritänkin pysyä tiedottavalla ja kenties varoittavalla, tai valistavalla linjalla. Mutta itse asiassa haluan kyllä suositella erästä toista asiaa, eli tietoisen läsnäolon harjoittelua.

Ellei siis ole muuta järjellistä tekemistä kotioloissa (ja sosiaalisesti enemmän tai vähemmän ahdistavasti eristyksissä), kannattaa harjoitella hyväksyvää tietoista läsnäoloa. Nyt minulla on jo hieman aiempaa enemmän ”varaa” suositella toisillekin tätä nimenomaista ajankäyttötapaa, kun olen itse kyennyt harjoittelemaan jo lähes puoli vuotta päivittäin, puolesta tunnista tuntiin. Tämä on osoitus itsellenikin siitä, että aikaa löytyy, kun tarpeeksi tahtoo. Aiemmin ei näet olevinaan aikaa löytynyt, vaikka muka olisin tahtonut. Ja totean senkin tässä vielä, että jos jollakulla on esimerkiksi jotakin tulehduksellista sairautta, johon stressi on vaikuttanut negatiivisesti, niin saattaapa olla hyvinkin tervehdyttävä vaikutus sillä, että tekee näitä harjoituksia säännöllisesti. Minä todistin sen itselleni sen verran vakuuttavasti, että olenpa kyllä aika tollo, jos nyt lopetan harjoittelun, niin kauan kuin olen jotakuinkin tajuissani olemassa.

Julkaisen tämän päivityksen lopuksi taas yhden tarinan ”Ohdakemaan vaeltajien tarinoista”, liittyen siihen lähes päivittäin uutisista kirkuvaan realiteettiin, että maailmassa on niin paljon kusipäisesti käyttäytyviä ihmisolentoja, jopa laumoihin kertyneinä, ja silti, heidänkin käyttäytymisensä taustalta saattaisi löytyä joitakin myötätuntoa herättäviä syitä. Ja tämän tekstin kuvitus kertoo siitä, mitä heillekin voisi kaikesta huolimatta yrittää viestiä, jos he vain lopettaisivat toisia haittaavan toimintansa ja avaisivat silmänsä ja korvansa.

ILKEÄ PIKKUOLENTO

Olipa kerran pikkuruinen olento, joka huomasi joutuneensa itseään isompien joukkoon. Ja koska ne isommat olivat sitä vahvempia ja niillä oli pidemmät jalatkin, ne ennättivät joka paikkaan ennen sitä. Ne saivat aina parhaat ruokapalat ja parhaat lepopaikat, ja koska ne olivat niin vahvoja, pikkuolento alkoi pelätä niitä. Ja kun joku isompi jonakin päivänä sattui ilkeästi huomauttamaan sille sen pikkuruisuudesta, se pahoitti mielensä. Ja sitten joku toinen toisena päivänä tallasi sen päälle, kun se oli niin huomaamaton. Ja siksi tuo pikkuruinen olento turhaantui, vihastui ja tuli katkeraksi.

  Pikkuruisesta olennosta tuli niin pelokas, vihainen ja katkera, ettei se enää kestänyt purkamatta vihaansa muihin. Se alkoi huutaa ja nälviä noita isompiaan. Se kiukkusi ja raivosi, haukkui ja sätti noita muita kaikesta, mitä ne tekivät sen mielestä huonosti. Ja lopulta se alkoi kakkia ja pissiä noitten toisten pesiin, jyrsiä niitä rikki ja hohottaa ilkeästi temppujensa perään. Se näet ajatteli, että oli ihan oikein aiheuttaa noille toisille vahinkoa siksi, koska se oli niin pieni ja toiset niin suuria, että sillä pelotti. Kun se sai haukkua noita toisia ja tehdä näille kaikenlaisia ilkeyksiä, se tunsi itsensä kovin vaikutusvaltaiseksi. Se oikeastaan tunsi kasvavansa valtavaksi, ja siksi siitä tuntui, että se onkin oikeastaan kaikista isoin ja mahtavin. Toiset alkoivat pelätä sitä, kun se oli niin inhottava, ilkeä ja pelottava. Ja jos eivät nuo toiset pelänneet sitä vielä aivan tarpeeksi, sepä kävi aina silloin tällöin arvaamatta näitten kimppuun, ja puri ja kynsi niitä ihan kunnolla.

  Ilkeän ja katkeran pelottavuutensa huumassa tuo pikkuruinen olento tunsi itsensä mahtavaksi ja vaikutusvaltaiseksi. Sehän sai nyt mennä ensimmäisenä parhaimpaan lepopaikkaan ja syödä itsensä kylläiseksi, kun isommatkin sitä karttelivat. Tosin, kukaan ei pitänyt siitä, koska se oli ilkeä, pelottava ja äkäinen. Niinpä tuo pikkuruinen olento sai pian huomata jääneensä aivan yksin. Se raivosi ja valitti ja kiukkusi kyllä edelleen, mutta eipä ollutkaan enää ketään, jota puraista silloin tällöin, tai jolle nälviä kaikesta mahdollisesta huomautuksen arvoisesta. Ja silloin olento tuli vielä katkerammaksi, ja alkoikin raivota myös itselleen. Eihän se ollut tarkoittanut, että se pitää jättää aivan yksin! Miksi nuo typerykset hylkäsivät sen? Sehän olisi vain halunnut saada samaa mitä muutkin saivat. Toiset olivat unohtaneet sen, kun se oli niin pieni ja huomaamaton…

  Olento vuoroin sätti toisia, vuoroin itseään. Ja sitten se alkoi sättiä Kaikkeuden Luojaa, joka oli tehnyt siitä niin pienen, ettei sitä kukaan ollut huomannut, ja muut olivat aina saaneet kaikkea ensin ja helpommin, ja pelottaneet sitä isoudellaan. Olento kiukkusi Luojalleen, raivosi ja sähisi ja sylki, muttei sentään saanut Luojaansa kynsityksi ja purruksi, vaikka sitäkin se olisi tahtonut tehdä.

  Äkkiä se tunsi jotakin kietoutuvan ympärilleen; lujasti, vakaasti, pehmeästi, yhtä aikaa ankarasti mutta lempeästi, eikä se voinut hetkeen liikkua.

  ”Miksi minä olen tällainen?” olento pihisi tuntien Luojansa puristuksen ympärillään.

  ”Miksikö sinä olet pienempi kuin muut? Ehkäpä siksi, ettet saisi samaa kuin muut, ja sinusta tulisi ilkeä ja saisit karkotetuksi kaikki ympäriltäsi… Vai siksikö, ettei vain kukaan rakastaisi sinua?”

  ”Typeriä oletuksia!” olento kiukkusi. ”Ja miksi sinä puristat minua, senkin isottelija?”

  ”Pidän sinua kasassa, koska muuten sinä poksahtaisit kiukkuusi, enkä minä toivo, että tuhoudut”, Kaikkeuden Luoja vastasi. ”Jos näet vieläkin kasvatat kiukkuasi, se kasvattaa sinut niin valtavaksi, että poksahdat! Jos taas kasvatat sydäntäsi, pysyt kooltasi ennallaan, mutta kasvatat rakkautta. Olet pieni siksi, koska minä luon kaikenlaisia erilaisia olentoja, ja valitsin sinut olemaan pienempi otus. Ja haluan, että ymmärrät, ettei rakkauden määrä riipu siitä, miten isoksi tai pieneksi tunnet itsesi verrattuna muihin!”

  ”En ymmärrä järjettömiä hömpötyksiäsi, eikä kukaan ole antanut rakkautta minulle!” olento huusi vimmoissaan. ”Miksi minä rakastaisin muita, kun en itsekään ole saanut rakkautta?”

  ”Olisitko sinä olemassa, ellen minä olisi sinua jo luodessani rakastanut?” Kaikkeuden Luoja kysyi hiljaa. ”Loisinko minä jonkun olennon siksi, että se katkeroituisi ja paisuisi olevinaan mahtavaksi ja tekisi pahaa toisille? Minähän loin sinut siksi, että saisin rakastaa sinua. Sinä et välittänyt rakkaudestani, vaan halusit olla samanlainen kuin muut, jotta saisit samaa kuin nekin saavat. Ja nyt sinä saat valita! Haluatko yhä torjua minun rakkauteni ja olla kiukkuinen ja katkera, vai haluatko olla pieni olento, jota minä rakastan? Minä rakastan sinua kyllä, oletpa ilkeä tai et, mutta rakastan myös noita muita, isoja ja pieniä, jotka olen luonut! Ja minuun sattuu, kun olet niitä kohtaan niin ilkeä.”

  Ja silloin pikkuruisen olennon kiukku alkoi pihistä ja suhista ulos sen ilkeän ja katkeran kuoren sisältä, ja se itkeä tuhersi ja vuodatti kovasti kyyneleitä. Ja se pieneni ja pieneni aina ennalleen saakka, eikä Kaikkeuden Luojan ote sen ympäriltä hävinnyt, vaan hölleni mukavaksi, turvalliseksi ja lämpimäksi. Se tunsi olevansa pikkuruinen, mutta sillä oli lämmin ja turvallinen olo. Se lähti kulkemaan, ja vaikka se näki kauempana noita toisia, isoja olentoja, ei sillä enää pelottanut, koska se tunsi Kaikkeuden Luojan suojaavan voiman ympärillään. Ja koska sen ei enää tarvinnut peloissaan tarkkailla noita isompia, se saattoi katsella muuallekin. Niinpä se sattui huomaamaan kasvien seassa toisia pienempiä olentoja. Ne olivat aran ja pelokkaan näköisiä, ja olennosta tuntui, että ne saattaisivat pian kiukustua ja käydä katkeriksi, ellei joku rauhoittelisi niitä. Se kiirehti noitten toisten pikkuruisten luo.

  ”Kuulkaa, minäkin olen pieni, mutta ei hätää! Minusta tuntuu, että minulle kasvaa suuri sydän, ja sinne mahtuu rakkautta, ja sinne mahtuvat myös nuo isot otukset! Tulkaa minun kanssani, niin minä pyydän, että ne päästäisivät meidätkin syömään ja lepäämään.”

  Pikkuruinen olento meni isompien luo ja sanoi näille, että kaikki pienetkin tarvitsevat syötävää ja rauhallisen lepopaikan. Sen ääni oli nyt rauhallinen ja lempeä, ja isot olennot havahtuivat ja antoivat pienemmilleen tilaa. Eivät nekään näet olleet mitään perin pohjin ilkeitä olentoja, vaikka olivatkin isompia. Ne eivät vain aina huomanneet pienempiään, kun kinastelivat toistensa kanssa. Ja joillakin niistä oli myös erityisen suuri sydän, vaikka niillä oli myös iso olemus.

 (T. H. Hukka: "Ohdakemaan Vaeltajien tarinoita", 2020)