 |
| Allekirjoittanut myöntää leikkivänsä hyvin paljon, omissa mielikuvitus- maailmoissaan, kuten Ohdakemaassa. |
Onko jostakin näkökulmasta "sairasta" käyttää mielikuvitusta? Onko sairasta eläytyä eri persoonien rooliin luomassaan mielikuvitusmaailmassa? No, kun kysyin samaiselta keskustelukumppaniltani, miksi hän ajattelee, että moinen olisi "psykoottista", hän totesi, että "lapset leikkivät; aikuinen ei leiki". Oli ihan vähällä, etten suorastaan suuttunut julkisesti. Olin sivistyneesti kovin närkästynyt, ja kysyin, mitä esimerkiksi näytteleminen on, ellei leikkimistä; sitä että eläytyy mielikuvitusmaailmaan ja toimii sen ehdoilla? Englanninkielessä ei muuta sanaa paljon käytetäkään kuin "play", kun puhutaan pelaamisesta, näyttelemisestä ja leikkimisestä. Ja muistaakseni varsin monet henkisestä kypsyydestä kirjoittaneet ja puhuneet aikuiset ovat sitä mieltä, että leikkisyys ja lapsenmielisyys eivät ole ollenkaan pahasta aikuiselle.
En tiedä sainko keskustelukumppanilleni selvennetyksi omaa kantaani. Yritin selittää, että minun mielestäni aikuisetkin leikkivät hyvin paljon, vaikkakin leikit ovat yleensä vähän erilaisia kuin lapsilla. Ehkä hän ajatteli, ettei aikuisten pitäisi leikkiä ollenkaan. Mutta luullakseni kyseinenkin henkilö uppoutuu silti ajoittain jonkun toisen luomaan mielikuvitusmaailmaan katsellessaan viihdesarjoja tai kuvitellessaan, mitä erilaisissa vuorovaikutustilanteissa saattaisi tapahtua. Hän osallistuu toisten keksimiin leikkeihin, ainakin passiivisesti. En tiedä onko sellainen sitten hänen mielestään vähemmän "sairasta", siis että uppoutuu toisen luomaan mielikuvitusmaailmaan, kuin että luo maailman itse ja menee oman mielikuvituksensa mukana?
Mietiskelin tässä kesän edetessä, miksi leikkimielisyyttä aikuisessa saatetaan pitää hankalana ominaisuutena. Tulin katsoneeksi melko viihteellisen mutta lapsillekin sopivan, kohtalaisen laadukkaan elokuvan "Finding Neverland", joka perustui löyhästi Peter Panin luojan elämään. Siinä mielikuvituksen käyttöä ja leikkimieltä suorastaan ihannoitiin. Melko vastakkainen viesti siihen nähden, millaiseksi ns. "Peter Pan"- syndrooma on kuvattu muutama vuosikymmen sitten. Psykologi Dan Kileyn "Peter Pan- syndrooma" - teoksen viesti oli, ettei mies saa olla vastuuton pelleilijä, joka pitää vaimoaan äitinä ja leikittelee toisten naisten (tai siis keijujen?) kanssa. Elokuvassa "Finding Neverland" näytelmäkirjailija Barrie osasi ja rohkeni leikkiä ja käyttää mielikuvitusta, ja ilahdutti hyvää tarkoittaen neljää isätöntä poikaa ja näitten äitiä. Tästä aiheutui väärinkäsityksiä, mutta Barrie ei ollut itsekäs ja paatunut "ikuinen teini", vaan viattomuuttaan inhimillisen ajattelematon luova ihminen. Peter Pan- syndroomasta viitteitä etsivä katsoja olisi ehkä tulkinnut elokuvan tapahtumat toisin.
Avainsana tässä aiheessa lienee vastuullisuus. Jos aikuinen leikkii päänsä sisällä tai hiekkalaatikolla, ottaako hän vastuun siitä, mitä saa aikaan, vai ei? Osaako hän lopettaa, kun tilanne sitä edellyttää? Osaako hän hypätä sujuvasti leikkimielisyydestä empaattiseen vakavuuteen, kun tilanne vaihtuu? Ja toisaalta, osaako aikuinen mennä mukaan, kun lapsi pyytää esittämään norsua tai rakentamaan örkkilinnoitusta? Se, että aikuinen ja lapsi luovat ja jakavat mielikuvitusmaailmaa, antaa mahdollisuuksia kokemuksiin, joissa opitaan ja opetetaan. Aikuinen voi luoda tilanteita, joissa lapsi luontevasti oppii asioita esim. vihamieheen suhtautumisesta, auttamisesta, rakkaudesta. Aikuinen voi vastuullisen asenteen säilyttäen eläytyä ja uppoutua leikkiin, niin että lapsi näkee, että äiti tai isä on täysillä läsnä hänen kanssaan. Mutta sitten kun jotakin tapahtuu, esim. tulee pieni kuhmu tai joku huutaa syömään, on osattava siirtyä takaisin vanhemman rooliin. Kyse on paljolti psykologisesta joustavuudesta, joka on ominaista psyykkiselle terveydelle (ei siis psykoottisuudelle...).
Tämä on siis oma käsitykseni leikkimielisyydestä ja siitä, että aikuinen ylipäätään leikkii. Lapsetkin leikkivät joskus haitallisia ja vaarallisia leikkejä, ja sellaisia en suosittele aikuisillekaan! Mutta luova mielikuvitus on lahja, jota soisin käytettävän aikuisten ja lasten välillä ja yhdistävänä tekijänä enemmänkin. Olen katsonut tuntitolkulla dokumentteja siitä, miten Taru Sormusten Herrasta - elokuvat luotiin. Dokumenttien henkilöt ovat aikuisia ihmisiä, jotka kuvittelivat ja leikkivät, loivat ja esittivät, ja lopputulokseen voi vähemmänkin luova ihminen uppoutua. Tolkienin elämänkertaan perehtyminen antaa lisäsyvyyttä kyseisen fantasiamaailman merkitykselle. Tolkienin mielikuvitusmaailman rikkaus, laajuus ja toisaalta se, ettei hän tavoitellut tekemisellään kunniaa eikä rahaa, kertoo siitä, että mielikuvitusleikeillä on itseisarvo, jopa joillekuille aikuisillekin...
En tiedä sainko keskustelukumppanilleni selvennetyksi omaa kantaani. Yritin selittää, että minun mielestäni aikuisetkin leikkivät hyvin paljon, vaikkakin leikit ovat yleensä vähän erilaisia kuin lapsilla. Ehkä hän ajatteli, ettei aikuisten pitäisi leikkiä ollenkaan. Mutta luullakseni kyseinenkin henkilö uppoutuu silti ajoittain jonkun toisen luomaan mielikuvitusmaailmaan katsellessaan viihdesarjoja tai kuvitellessaan, mitä erilaisissa vuorovaikutustilanteissa saattaisi tapahtua. Hän osallistuu toisten keksimiin leikkeihin, ainakin passiivisesti. En tiedä onko sellainen sitten hänen mielestään vähemmän "sairasta", siis että uppoutuu toisen luomaan mielikuvitusmaailmaan, kuin että luo maailman itse ja menee oman mielikuvituksensa mukana?
Mietiskelin tässä kesän edetessä, miksi leikkimielisyyttä aikuisessa saatetaan pitää hankalana ominaisuutena. Tulin katsoneeksi melko viihteellisen mutta lapsillekin sopivan, kohtalaisen laadukkaan elokuvan "Finding Neverland", joka perustui löyhästi Peter Panin luojan elämään. Siinä mielikuvituksen käyttöä ja leikkimieltä suorastaan ihannoitiin. Melko vastakkainen viesti siihen nähden, millaiseksi ns. "Peter Pan"- syndrooma on kuvattu muutama vuosikymmen sitten. Psykologi Dan Kileyn "Peter Pan- syndrooma" - teoksen viesti oli, ettei mies saa olla vastuuton pelleilijä, joka pitää vaimoaan äitinä ja leikittelee toisten naisten (tai siis keijujen?) kanssa. Elokuvassa "Finding Neverland" näytelmäkirjailija Barrie osasi ja rohkeni leikkiä ja käyttää mielikuvitusta, ja ilahdutti hyvää tarkoittaen neljää isätöntä poikaa ja näitten äitiä. Tästä aiheutui väärinkäsityksiä, mutta Barrie ei ollut itsekäs ja paatunut "ikuinen teini", vaan viattomuuttaan inhimillisen ajattelematon luova ihminen. Peter Pan- syndroomasta viitteitä etsivä katsoja olisi ehkä tulkinnut elokuvan tapahtumat toisin.
Avainsana tässä aiheessa lienee vastuullisuus. Jos aikuinen leikkii päänsä sisällä tai hiekkalaatikolla, ottaako hän vastuun siitä, mitä saa aikaan, vai ei? Osaako hän lopettaa, kun tilanne sitä edellyttää? Osaako hän hypätä sujuvasti leikkimielisyydestä empaattiseen vakavuuteen, kun tilanne vaihtuu? Ja toisaalta, osaako aikuinen mennä mukaan, kun lapsi pyytää esittämään norsua tai rakentamaan örkkilinnoitusta? Se, että aikuinen ja lapsi luovat ja jakavat mielikuvitusmaailmaa, antaa mahdollisuuksia kokemuksiin, joissa opitaan ja opetetaan. Aikuinen voi luoda tilanteita, joissa lapsi luontevasti oppii asioita esim. vihamieheen suhtautumisesta, auttamisesta, rakkaudesta. Aikuinen voi vastuullisen asenteen säilyttäen eläytyä ja uppoutua leikkiin, niin että lapsi näkee, että äiti tai isä on täysillä läsnä hänen kanssaan. Mutta sitten kun jotakin tapahtuu, esim. tulee pieni kuhmu tai joku huutaa syömään, on osattava siirtyä takaisin vanhemman rooliin. Kyse on paljolti psykologisesta joustavuudesta, joka on ominaista psyykkiselle terveydelle (ei siis psykoottisuudelle...).
Tämä on siis oma käsitykseni leikkimielisyydestä ja siitä, että aikuinen ylipäätään leikkii. Lapsetkin leikkivät joskus haitallisia ja vaarallisia leikkejä, ja sellaisia en suosittele aikuisillekaan! Mutta luova mielikuvitus on lahja, jota soisin käytettävän aikuisten ja lasten välillä ja yhdistävänä tekijänä enemmänkin. Olen katsonut tuntitolkulla dokumentteja siitä, miten Taru Sormusten Herrasta - elokuvat luotiin. Dokumenttien henkilöt ovat aikuisia ihmisiä, jotka kuvittelivat ja leikkivät, loivat ja esittivät, ja lopputulokseen voi vähemmänkin luova ihminen uppoutua. Tolkienin elämänkertaan perehtyminen antaa lisäsyvyyttä kyseisen fantasiamaailman merkitykselle. Tolkienin mielikuvitusmaailman rikkaus, laajuus ja toisaalta se, ettei hän tavoitellut tekemisellään kunniaa eikä rahaa, kertoo siitä, että mielikuvitusleikeillä on itseisarvo, jopa joillekuille aikuisillekin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti