Näissä olosuhteissa on luonnollista tuntea itsensä hieman uhatuksi.
Olipa kerran koiravanhus, joka joutui eräänä päivänä olemaan
yksikseen useamman tunnin. Tuo lähinnä nukkuen vietetty aika ei ollut niinkään
se ongelma, vaan se, että herättyään tämä vanhus ei enää kunnolla tunnistanut
kotiin palannutta kaveriaan samaksi harmittomaksi, paikkansa tietäväksi otukseksi,
jonka kanssa oli ihan leppoisaa oleskella, vaan siinä kaverissa olikin nyt
jotakin outoa. Tämä yleensä hyväntahtoinen kaveri vaikutti nyt tokkuraiselta ja
sairaalta, sillä oli outo tötterö päässä, ja ennen kaikkea se haisi
kaikenlaiselta sellaiselta, joka nostatti koiravanhuksen mieleen kauhua, kipua
ja hätää.
Koiravanhuksen oma, taannoinen vierailu eläinlääkärillä oli
epäilemättä ollut sille traumaattinen; etenkin, kun vanhuus on jo heikentänyt
sen kuuloa ja näköä, ja ärsykemaailma vastaanotolla oli muutenkin kaoottinen. Ja
kun tuo nuorempi koirakaveri nyt epäilemättä suorastaan löyhkäsi eläinlääkärin
vastaanoton hajumaailmalta, se oli kaiken muun outoutensa lisäksi,
tahtomattaan, myös traumamuiston herättävä ärsyke. Vanhuksen epäluuloa lisäsi
sekin, että nuorempi kaveri alkoi vastoin tapojaan murista ja näytellä
hampaitaan, ettei vain ”vanhapoika” tulisi nuuhkimaan sitä liian tunkeilevasti.
Se oli nukutuksen jäljiltä yhä huonovointinen, ja ilmeisen peloissaan myös
päätään ympäröivästä kammottavasta tötteröstä, joka kolahteli jokaiseen kulmaan
sen kulkiessa horjahdellen omaa mielipaikkaansa kohti.
Rajoitetuissa tiloissa koirat pakostakin havaitsevat
toistensa läsnäolon, ja ohitustilanteita ei voi täysin välttää. Mutta jo pelkästään
tuo nopea tervehdys ilman suoraa kosketusta oli kummastakin koiraosapuolesta
noissa olosuhteissa pelottava, uhkaava, ja herätti puolustusvalmiuden, joka
helposti muuttuu hyökkäävyydeksi. Onneksi varsinaiselta rähinältä vältyttiin,
ja kumpikin pääsi omaan tilaansa rauhoittumaan.
Seuraavana päivänä nuorempi koirakaveri oli jo oma hyväntuulinen
itsensä, ja se oli saanut suojaliivin, ettei se rapsuttelisi leikkaushaavaansa,
eikä sen tarvitsisi kärsiä siitä luonnottomasta ”tötteröstäkään”. Omasta
mielestään se oli varmaankin ihan harmiton karvaveikko, ja se suorastaan
uikutti ja kiemurteli saadakseen tervehtiä vanhuskaveriaan. Mutta koiravanhus
karsasti nyt sen omituista suojaliiviä, ja varmasti kaveri myös edelleen haisi
liikaa desinfiointiaineilta, lääkkeiltä ja vereltä ja sen sellaiselta. Se oli
yhä liian uhkaava otus koiravanhukselle.
Karvakaverit oli siis pidettävä mahdollisimman paljon erillään,
mutta kun ohituksia pakostakin tuli, saatoin todeta, että koiravanhus todella
pelkää. Kun minä korotin ääntäni komentaakseni nuoremman kaverin pysymään
paikoillaan kauempana, vanhusparka säikähti huutoani ja alkoi suorastaan täristä.
Se ei kaivannut omaan turvattomuuteensa ainakaan huutoa ja hermostuneisuutta,
vaan rauhoittelua ja rauhaa.
Rauhaa.
Nyt kun meitä kyllästetään uutisilla maailmassa tapahtuvista
aggressiivisista toimista, saatamme huomata, että mekin haluaisimme rauhaa ja
turvallisuutta, mutta meissä nouseekin alkukantaista uhantunnetta, painetta,
stressiä. Me huolestumme, ahdistumme, hätäännymme, pelkäämme… ja, saatamme
huomaamattamme alkaa lietsoa huoltamme ja pelkoamme erilaisilla jossitteluilla
ja kauhistelulla, ja suorastaan ahnehtia lisää ruokaa tuolle mielentilallemme
kaikenlaisilla aiheeseen liittyvillä virikkeillä. (Osa tosin välttelee aihetta ja
blokkaa sen, mutta tässä tekstissä ei käsitellä sellaista reagointia.)
Kun alamme pelätä, kyseessä ei olekaan enää vain
alkukantainen säikähdys (”Hui, mitä nyt?”), joka saattaisi mennä itsestään
ohitse elimistön rauhoittuessa, vaan käynnissä onkin jo kokonaisvaltaisempi tila,
jossa myös enemmän tai vähemmän tiedostettu ajatteleva mieli on täysillä mukana
tuottamassa lisää tunteita ja estämässä elimistön rauhoittumista.
Kuinka ollakaan, ruokkiessamme pelkotilaamme alamme kovin
herkästi olla myös ärtyneitä, tuskastuneita, kärsimättömiä, vihaisia, jopa
raivoissamme. Ellemme voi paeta mielemme sisäistä uhantunnetta, meissä nousee
taisteluun vaadittava aggressio, ja mihin se purkautuu? Onko meillä juuri nyt,
juuri tässä, joku oikea kohde, jota vastaan meillä olisi syytä ”tapella”?
Joissakin tilanteissa on tarkoituksenmukaista, että
esimerkiksi säikähdys aikaansaa taistelun, pakenemisen tai lamaantumisen. Säikähdys
menee ohi, mutta jos mieli ylläpitää pelkoa ja hätää ”säikyttelemällä” itseään
yhä uudelleen, stressitila ei pääse rauhoittumaan. Ja jos kyse on asioista,
joihin emme voi suoranaisesti vaikuttaa juuri nyt, vaikka olisimme miten ”taisteluvalmiudessa”,
on tärkeintä keskittyä rauhoittamaan ensin itsensä, ettei levitä pelkoaan tai
vihaansa toisiin olentoihin.
Jostain syystä oman pelon lietsominen ja siitä nousevan
aggression kasvattaminen saattaa tuntua välttämättömältä, vähän niin kuin olisi
tarve kasvattaa omaa ”voimaansa” uhoamalla, pullistaa itsensä suuttumuksen energialla;
ollakseen sitten olevinaan paremmin ”turvassa”, kun on täynnä raivokasta
taisteluvalmiutta.
Mutta jos juuri tässä, juuri nyt, ei oikeasti ole mitään
konkreettista kohdetta, jonka kanssa tarvitsisi sellaista valmiutta, ”uhkauhosta”
on vain haittaa. (”Uhkauho” on hatusta vetämäni ilmaisu, joka kuvaa minulle
sitä, että pelko on uhantunnetta ja ”uho” on viha, joka nousee pelosta.)
”Uhkauho” kuormittaa ihmisen omaa elimistöä. Se levittää
hermostuneisuutta, pelkoa ja ahdistusta toisiin olentoihin. Se saattaa estää
tekemästä käytännöllisiä asioita, joita voisi olla hyvä tehdä. Se voi aiheuttaa
virhepäätöksiä, tarpeettomia riitoja, tapaturmia, ja levittää laajempaakin
vihamielistä mentaliteettia.
Ja ennen kaikkea, minkään sortin aggressio ei edistä rauhaa;
ei sisäistä, eikä ulkoista. Mikä sitten edistäisi rauhaa, joka tyynnyttäisi
pelon? Rakkaus? Myötätunto? Ilo?
Se, joka uskoo johonkin ”korkeampaan tahoon”, voi rukoilla,
tai harjoittaa ystävällisyyttä lisäävää meditaatiota. Tai, jos joku oikeasti
pitää arvossa rauhaa, vaikkei uskoisi mihinkään ”ylimaalliseen”, olisi ehkä
syytä juuri nyt keskittyä siihen, ensin itsessään, ja sitten ympärillään. Nyt
ei ole aika narista tyhjänpäiväisistä asioista, kinastella makuasioista ja
korostaa kulttuurisia tai uskonnollisia eroja. Olipa kulttuuri- tai
uskomustausta mikä hyvänsä, syvin tunnustettu viisaus kaikkialla korostanee
rauhaa, harmoniaa, yhteyttä. Nyt on aika nostattaa ekumeenista ja universaalia ”rauhanaatetta”,
ei ulkoisesti rauhaa ”vaatimalla”, vaan viestimällä ja sisäisesti harjoittamalla
sitä.
Ei Raamatussakaan turhaan toistella sanoja ”älä pelkää”, tai
hepreaksi tervehditä sanalla ”shalom”, ellei rauha ole se, mitä ensisijaisesti
halutaan jakaa ja levittää. Ja merkityksensä on myös itämaisilla viisauksilla,
kuten toteamuksella: ”Tämäkin loppuu aikanaan”. Mikään ei ole pysyvää, ja se on kummallisen
rauhoittavaa. Hankalina aikoina se antaa kärsivällisyyttä, ja mukavina aikoina se
auttaa nauttimaan siitä, mitä on nyt nautittavissa, ennen kuin sekin on ohi.
Voi olla viisautta nauttia nyt siitä, mikä kaikki on hyvin, ok,
mielenkiintoista, innostavaa, terveellistä, rakkaudellista, kuin odottaa hermostuneena,
tapahtuuko joskus jotakin katastrofaalista. On hyvä olla rento, mutta valpas (silloin
kun ei nuku); tietoinen tilanteesta, muttei ”hälytystilassa”.
Olipa maailman tilanne mikä onkaan, meillä on vain tämä hetki,
jossa elää; tämä, jossa olemme olemassa, juuri nyt. Eikä tässä hetkessä ole
pelkoa, vaan rauhaa. Jokainen hetki sisältää toivon. Voimme elää ”päivä vain ja
hetki kerrallansa”, ja elämämme on tässä ja nyt. Olemassaolomme on tässä ja
nyt.
Pelon ruokkiminen itsessään ja lietsominen toisissa eivät
ole rauhan rakentamista. Tiedotusvälineitten sisällön tuottajien olisi syytä
miettiä, ovatko he rauhan asialla, vai meneekö taloudellisen tuoton hankkiminen
raflaavalla uutisoinnilla omantunnon edelle. Mitään eettisiä ihanteita, tai
omatuntoa, ei ilmeisesti näillä toimittajilla edes ole, jos omaa mediaa
markkinoidaan ja myydään ihmisten epätietoista pelokkuutta hyödyntämällä, seurauksista
piittaamatta. Paikkaansa pitämättömän tai epäluuloisuutta lisäävän ”tiedon”
levittäminen vain lisää hämmennystä, epävarmuutta, pelkoa, epäluuloisuutta, ja
sitä kautta myös vihamielisyyttä, ja aina vain lisää turvattomuutta ja
kärsimystä. Sitäkö me oikeasti haluamme?
Jos haluatte rauhaa, viestikää jotakin, mitä edistää sitä,
te pelokkaat, eksyneet pikkuapinat, jotka pelottelette ja uhkailette toisia
saadaksenne banaanin, mutta jäätte kuitenkin vaille emon lämpöä. Viestikää
rauhaa, mediaihmiset! Nostakaa se, mitä sisimmässänne kai kuitenkin toivotte,
kuin lyhdyksi seipään päähän, ja keskittykää siihen, niin se kasvaa.
Ne, jotka kaipaisivat maailmanrauhaa, varmasti ymmärtävät,
miten iso valta medialla on siihen, millainen yleismentaliteetti maailmassa
vallitsee. Emme me tarvitse katkeruuden ja epäluulon levittämistä, syyttelyä ja
uhittelua, mahtipontisuutta, kerskailua…
Tarvitsemme myötätuntoa, ja sitä, että ymmärrämme – emme vain
niitä, jotka ovat huolissaan siksi, kun joku toinen on ensin ollut
aggressiivinen – vaan myös niitä, jotka ovat toimineet aggressiivisesti. Hekin
ovat luultavasti olleet ensin peloissaan, jostain syystä. Uhittelu, pelottelu
ja suuttuminen eivät rauhoita ketään, joka on vihoissaan tai pelkää. Kaikki
rauhaa rakastavat ymmärtävät, ettei vihamielisyyttä lopeteta vihamielisyydellä.
Luottamuksen uudelleen rakentaminen vie aikaa, muttei se ole mahdotonta, eikä
se rakennu ilman myötätuntoa ja hyväksyntää.
Mistä siis karvaisten ystävieni välinen konfliktitilanne on
minua muistuttanut viime päivinä?
Hermostuminen ei auta traumatisoitunutta koiravanhusta, eikä
myöskään sen hämmentynyttä kaveria. Jos kykenisi itse pysymään rauhassa, se
saattaisi hieman liennyttää tilannetta. Se on siis keskeisin tavoite, olipa
kyse suppeammasta tai laajemmasta konfliktista.
(PS. Kirjoitin tämän – kuten muutkin tekstini –
yksityishenkilönä, en psykologina. Jotkut psykologiset seikat toki esitän
psykologisen tietämykseni pohjalta, mutta filosofiset ja hengelliset näkemykset
ovat luonnollisesti ihan vain omiani.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti