Mielikuvitusleikki tekee materiasta aineetonta...

Uudestisyntynyt Santeri on tässä vielä
teini-ikäinen, mutta tarkkasilmäinen
voi havaita, etteivät hänen
elämäntapansa ole välttämättä
olleet aivan terveellisiä...

... ja siksi muovilelustakin voi tulla enemmän kuin muovia; jotakin, mikä voi jopa syntyä uudelleen, ja uudelleen...

Minun mielessäni elelee lukuisia mielikuvitushahmoja, joista ajoittain kirjoitan mielikuvitustarinoita. Osa jää mieleltäni unohduksiin tietokoneen muistiin, osa saattaa elellä jopa vanhanaikaisella ”korpulla”, osa pelkästään paperilla, vihkosessa, jota täytin kuivamustekynällä raapustetuin keppikirjaimin muistaakseni joskus kymmenvuotiaana. Sitä ennen mielikuvitushahmot, joista kirjoitin, taisivat olla lähinnä susia ja koiria, jotka ymmärsivät toistensa puhetta. Teini-ikää lähestyessäni aloin ilmeisesti jo paremmin sietää ihmishahmojenkin välisen kommunikaation kuvausta ja kiintymyssuhteista kirjoittamista, ja väsäsin joitakin ihmistarinoita. Minulla ei pahemmin ollut omia nukkeja, joitten kanssa olisin voinut vetäytyä omiin maailmoihini, mutta leikin persoonallisilla hahmoilla pääni sisällä…

Yksi mielikuvitukseni luomista hahmoista on ollut olemassa erilaisina versioina jo vuosikausia. Siitä tuli ensin nukkehahmo ja sitten tyyppi, joka olevinaan kirjoitti itsestään romaanin pituisen tarinan. Löysin kyseisen nukkehahmon persoonan ”idun” SPR:n kirpparilta. Hahmon pää oli ensinnäkin kiinni hölmönmuotoisessa muovisessa vartalossa, jolla oli oranssi, kovasta muovista valettu hupparintapainen, jota ei voinut edes riisua nukelta pois. Mutta pää oli erilainen, nuorekkaampi versio actionnukkesarjasta, jonka edustajia oli jo kertynyt pari tarjoushintaista kloonia mielikuvituksemme ilmaisuvälineiksi.

Tuo muovinen mielikuvituspersoonan ”itu” lähti kirpparilta mukaan muutamalla eurolla, ja olin jo sen nähdessäni päättänyt, että teen siitä leikkihahmon, jonka nimeksi tulee Santeri. Teini-iässä olin nimittänyt Santeriksi vaatekomerossa asuvaa mörköä, jonka avulla hillitsin pikkusisarusteni tutkimushalua kaappiani kohtaan, ja joka puhui suuni kautta kähisevän karhealla ja matalalla äänellä. (En enää muista, miksi nimitin mörköä nimenomaan Santeriksi, mutta olen pahoillani siitä, että pelottelin pikkusisaruksiani moisella olennolla… Tosin, ehkeivät he oikeasti uskoneet mihinkään mörköön, joka saattaisi purra tai tehdä jotain muuta kamalaa? Tai siihen pikkuluurankoon, jonka väitin myös olevan siellä kaapissa…)

No, olin siis päättänyt antaa kehittyvälle nukkehahmolle nimeksi Santeri, kenties tuon sisaruksiini liittyvän lämpimän muiston takia. Löysin samalla kirpparireissulla myös monot nuorimmaiselle jälkikasvulleni. Kun katsoin kotona niitten sisälle, niissä luki keppikirjaimilla aiemman omistajan nimi: ”SANTERI”. Siitä tuli aika mystinen olo, ja nimivalinta sinetöityi.

Koska en halunnut Santeri-hahmon jäävän sen alkuperäiseen vartaloon, irrotin pään ja käsittelin sitä erikseen. Veistin sitä mieleisekseni; kuten, pienensin suhteettoman isoa leukaa ja muotoilin suuta ja kulmakaaria vähemmän tylyiksi. Hioin veistojäljet sileiksi ja maalasin kasvonpiirteitä uusiksi. Veistin pois myös muovista valetun tukan ja liimasin tilalle luonnollisemman oloisia hiuksia. Santerista tuli sympaattisen näköinen nuorimies, tai, oikeastaan tyyppi oli vasta pää, joka tarvitsi hieman normaalimman vartalon kuin suhteettomasti pullistelevan muovihupparisen ja paksureitisen machoversion. Muuan jalkapalloilijatyyppi sai luopua taipuisasta kropastaan ja mennä päineen johonkin tönkkövartaloon. Santeri sen sijaan sai jalkapalloilijan kevytrakenteisemman ja hieman realistisemman kropan. Santeri-nukke oli syntynyt; tai, Santeri-niminen hahmo oli syntynyt ja alkoi elää mielikuvitusmaailmassa, niin leikeissä kuin mieleni sisällä.

Santerin sukunimi vaihteli leikkien ja tarinoitten mukaan. ”Junttiluuserin päiväkirjassa” hänen sukunimensä oli Harakka, ja hänen isänsä oli juoppo ja äiti lähtenyt muualle. Leikeissä hänen sukunimensä oli välillä Lehtinen, ja hänen isänsä oli vuorikiipeilijä, joka päätyi zen-munkiksi Himalajalle, ja äiti oli lähtenyt Kanadaan. Naapurin kiltti juoppo huolehti vanhempiensa hylkäämästä nuoresta miehestä miten pystyi. Toisinaan Santerilla oli myös punkkarimainen isoveli (samanlaisesta päästä veistetty), joka suojeli häntä, kun häntä esimerkiksi kiusattiin koulussa. Santeri oli taitava puutöissä, ymmärsi aika hyvin matematiikkaa ja kirjoitti runoja. Hänellä oli joitakin kavereita, mutta hän oli enemmänkin introvertti kuin vilkas seuranpitäjä.

Sukunimen ja perheolosuhteitten vaihteluista huolimatta Santeri oli aina ihastunut Edeline-nimiseen, ylpeän oloiseen tyttöpuoliseen nukkehahmoon. Edelinen pää kuului alkujaan ”tanssivalle prinsessalle”, mutta siirtyi myöhemmin paremmin taipuvaan vartaloon. Mutta jossain vaiheessa Edelinen muoviruumis ja pää hiuksineen ”vanhenivat”, kuluivat ja haurastuivat, ja samoin kävi myös tuolle ”alkuperäiselle” hybridi-Santerille. Muovikaan ei ole ikuista. Haurastuminen, värjääntyminen, murtuminen (ja liian rajut nukkejen keskiset seuraleikit, kuten jättipallon pelaaminen, merenneidon upotus ja sokkotörmäily) voivat tuhota nukkepersoonien ruumiillisen olemuksen; etenkin heikkonivelisten. Mutta jotakin jää eloon, vaikka ruumis tuhoutuu – hahmon sielu?

Alkuperäisten päittensä ja ruumiittensa tuhouduttua Santeri ja Edeline olivat pidemmän aikaa olemassa vain mielikuvituksessa, persoonallisina hahmoina. Edeline syntyi sittemmin uudelleen toisenlaiseen ruumiiseen ja päähän. Santerikin syntyi uudenlaiseen ruumiiseen ja päähän niitä ”Santeri-monoja” pari vuotta käyttäneen ihmispersoonan avustuksella, muttei uudenlainen Santeri oikein vielä tiedä, miten suhtautua uudenlaiseen Edelineen. Voihan olla, että persoonien tasolla ystävyys ja mieltymys ovat yhä olemassa, mutta erilaiset ruumiit eivät enää tunnukaan toisilleen sopivilta. Kumma kyllä, tämä ”epäsopivuustuntuma” voi olla yllättävän voimakas, vaikka kyse on ”vain” nukkehahmoista ja ylipäätään mielikuvitusmaailmasta…

Santeri-hahmo ei siis kuitenkaan ole ”kuollut”. Santerin persoona pääsi seikkailemaan myös Warginmaan tarinoihin, joissa hänen nimensä oli Xander. Ja nukkenakin hän on yhä olemassa, joskin vielä ruumiiltaan muuttuvana, tässä vaiheessa vielä kasvuikäisenä ja identiteettiään etsivänä. Mutta minulla on vakaa luottamus siihen, että kuulemme hänestä vielä – hänellä on luullakseni paljon sanottavaa elämän haasteissa selviytymisestä, kenties jopa uudestisyntymisestä…