 |
Vaikken olekaan mikään ”loru-intoilija”, kirjoitin tänään itselleni opettavaisen lorun, koska sellainen vain alkoi kehittyä ”päähäni” jostain syystä; en enää muista mistä, mutta jotenkin se kai liittyi lampaan mielikuvaan. Tai päähän? Saatan satunnaisesti vain alkaa riimitellä tai loppusoinnutella joitakin sanoja, joita toinen ihminen on sanonut, tai jotka luen jostakin; eikä siinä ole mitään erityistä, kunnianhimoista tarkoitusta runoilla. Sellainen riimittely ja sanojen vääntely vain sattuu jostain syystä huvittamaan minua, mutta se saattaa olla toisen ihmisen mielestä erityisen ärsyttävää; etenkin, jos loruilen puoliääneen.
Mutta jos loruilu sisältää jonkin tärkeähkön ”opetuksen”, siitä voi olla hyötyä, että säkeitä jää kiertämään korvamatona, muistuttaen tuon näennäisen tyhmän sanallisen ilmiasunsa sisältämästä viestistä, kuten tämä vanha sanailuni:
”Toinen tykkää orvokista, toinen päivänkakkarasta, toinen tykkää meetwurstista, toinen maksamakkarasta.”
Tuolla lonkalta vedetyllä ruokapöytälorulla yritin iskostaa lasteni päähän sen realiteetin, etteivät kaikki ihmiset pidä samoista asioista, ja se on yleensä ihan OK, vaikka tuntuisikin oudolta (”Miten sie pystyt syömään tuota maksamössöä? YÄK!”). Nykyään ei ruokapöydässämme enää näy meetwurstia eikä maksamakkaraakaan, mutta loruilun teema on yhä adekvaatti. (”Miten sie pystyt syömään tuota kikhernemömmöä? YÄK!”)
Toiselle ihmisellehän saattaa tulla suorastaan häpeäntunne siitä, jos hän tykkää asiasta, jota toinen suorastaan inhoaa; ikään kuin se asia, josta hän tykkää, olisi osa ”itseä”, ja toisen inho tuota asiaa kohtaan siis sattuukin ”itseen”. (”Miten voit tykätä siitä? Hyi helkkari!”)
Ihmisen ei oikeasti tarvitsisi ”ottaa itseensä” toisten näkemyksiä ja tykkäämisiä, mutta toisaalta, ei niitä omia inhoamisia ja tykkäämisiäkään kannata aina kovin voimakkain äänenpainoin tuoda esille. Joskus saattaa vaikkapa joutua nolostumaan, kun on juuri ennen ruokatarjoilua julistanut inhoavansa kaiken maailman kasvispyöryköitä, ja saakin sitten isäntäväeltä juuri sellaisia nenänsä eteen. Erilaisuuden ymmärtäminen ja jopa myötäelävä uteliaisuus toisen erilaista ”makua” tai eriävää näkemystä kohtaan loisi ehkä rakentavampaa tunnelmaa niin ruokapöytiin kuin muillekin toimintakentille.
Tämä alla oleva, tämänpäiväinen ”lorutteluni” kuvaa väsähtäneen ADHD-ihmisen tunnelmia, kun hän ei saa (taaskaan) tehtyä mitä aikoi, ja nukahtaa kuunnellessaan meditaatiota, ja ärtyy siitä(-kin) itselleen. Mutta viimeinen säkeistö sisältää viittauksen toiveikkaaseen, tyyneen ja rauhaisaan olotilaan…
”Pässinpää” (T. H. Hukka 2023)
Ää, ää, ää,
on ihan tyhjä pää!
Ja aina ärsyttää
kun tekemättä jää
niin monta tärkeää…
Ei jaksa enempää!
Pää, pää, pää,
ei mitään tyhmempää
kuin olotila tää,
kun peiton alle jää:
vain säkkipimeää,
ei mitään nähtävää.
Mää, mää, mää
en ole pelkkä pää!
Ja aivosumu tää
on ohimenevää.
Ja vaikka myrskyää,
se on vain paska sää...
Ja psykoedukatiivisessa tarkoituksessa todettakoon tässä vielä höperön loruiluni opetus:
Minä en ole mieleni. Mielen olotilat ovat ohimeneviä. Tunteet tulevat ja menevät, kuin säätilat.
PS: Toivotaan, että mieleni ilmastonmuutos on suotuisa, toisin kuin tämä tällä isolla pallolla meneillään oleva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti