Vireystilan säätely on toisinaan paremmin hanskassa, toisinaan ei oikein ollenkaan. Ja keskeytykset, nehän ne aina vähän haastavat muutenkin häröilevän toiminnanohjaukseni! Ja mitä tulee pidempiaikaisiin projekteihin, niittenkin suunnitelmallinen toteuttaminen on haastavaa, ellen ole erityisen motivoitunut kyseiseen asiaan.
Minulla on jollakin tavalla työn alla useampikin oma projekti. Yksi ”luuserigenren” käsikirjoitus alkaisi olla pituuden ja juonen osalta tarinallisesti kasassa, mutta joitakin sisällöllisesti tärkeitä keskustelupätkiä saatan haluta vielä muokkailla. Ja jokainen muokkauskierros, jonka käsikirjoitukseen tekee, tarkoittaa, että täytyy makuuttaa kässäriä ja lukea se taas makuutuksen jälkeen uudelleen, ja mielellään sopivassa mielentilassa, ajatuksen kanssa, keskittyneenä, ja peräkkäisinä päivinä…
Ei ole aina helppoa tehdä erikseen ”leipätyötä” ja erikseen sitä, mitä tekisi, vaikkei siitä saisi koskaan mitään rahaa. ”Leipätyöputket” ja perusarki enemmän tai vähemmän tärkeine kotitöineen kun saattavat toisinaan viedä ne jotkut ”mehut”, joista ihmiset toisinaan puhuvat. Toisaalta, jos olisi mahdollisuus kirjoittaa joka päivä, minä luultavasti kyllästyisin siihenkin ja haluaisin silti tehdä välillä jotakin muuta; kuten vaikkapa kuvallista ilmaisua, tai rakennella tai askarrella jotakin, tai opetella taas vaihteeksi soittamaan jotakin, tai kehitellä jotenkuten syötävän oloisia vegeruokia. Tekemisideoistahan ei yleensä ole pulaa, mutta aikaansaamiskyvystä ja energiasta, siitä "mehusta", saattaa olla.
No, toinen työn alla oleva romaanikäsikirjoitus on myös jo tarinallisesti koossa, ja sen muokkaamiseen olen jo käyttänyt parin vuoden aikana useampiakin ”päivärupeamia”. Sen kässärin pohjalla on tarina, jonka ensimmäinen romaanimuotoinen versio kehittyi lapsena kirjoittamieni tarinoitten pohjalta, mutta jota olen nyt ”istuttanut” Ohdakemaan maailmaan. Iso muokkaussessio kyseiseen käsikirjoitukseen aiheutui siitäkin, että muutin ”kaikkitietävän kertojan” kertoman tarinan minä-kertojamuotoon. Sitäkin käsikirjoitusta haluaisin työstää julkaisukelpoiseksi tämän vuoden aikana, mutta saa nähdä, miten käy. Herkästi tuppaa tulemaan muitakin asioita ”pääkoppaa” häiritsemään; jos ei itselle, niin maailmanlaajuisesti…
Ohdakemaa- sarja on joka tapauksessa nyt jo 12-osainen, joten, ei tässä mitään paineita ole sitä väen väkisin jatkaa, jos alkaa itsellä haihtua motivaatio, tai tulee jotain kiinnostavampaa mieleen. Tuon kolmannentoista samaan maailmaan sijoittuvan tarinan jälkeen ei sitten olekaan mitään valmista tarinaa vielä; lähinnä idea, jonka voisin ehkä kirjoittaa, jos riittävästi huvittaa, ja ehtii, ja jaksaa.
Ja sitten olisi vielä yksi enemmän ammatillinen projekti, mutta sen toteuttaminen vapaa-ajalla meinaa oikeasti tympäistä, koska sellaisen tekeminen tuntuu vähän samalta kuin jatkaisi työpäiviään, mutta ilman palkkaa…
Tärkeimmät asiat tulevat kuitenkin aina ensin. En sano, että oma ”hupi” olisi vähämerkityksinen asia, mutta on se silti toissijaista siihen nähden, että on huolehdittava ensin ne hommat, joista on vastuussa toisillekin ihmisille. Toisaalta, omasta mielenterveydestä huolehtiminenkin on omalla vastuulla, ja siinä mielessä kirjoittaminen on tietysti aika tärkeä osa elämääni, koska huomasin kyllä, että kun en pitkiin aikoihin ollut kirjoittanut oikein mitään, edes päiväkirjaa, aloin etääntyä ”itsestäni” ja jotenkin kadottaa itseni tähän toisten ihmisten, määritelmien, muotojen, oletusten, tulkintojen maailmaan…
Mistä ”itsestä” etääntyminen tai minkä ”itsen” kadottaminen on haitaksi mielenterveydelle? Tarkoitan ”itsellä” tässä yhteydessä sitä jotakin ”ominta itseä”, joka ei ole luokiteltavissa, eikä mikään rooli tai imago, tai joku ”haamurobotti”, joka vain tekee automaattiohjauksella kaiken mitä pitää milloinkin tehdä. En siis tässä yhteydessä tarkoita ”itsellä” sitä ns. ”egoa”, josta luopuminen ja jonka kadottaminen on vain hyväksi, ja johon yleensä viitataan, kun puhutaan "itsekkyydestä", "itserakkaudesta" tai liiallisesta "itsetietoisuudesta".
Se ”oikea itse”, josta nyt puhun, on enemmänkin tunne, kokemus, olemista, eikä mikään määriteltävissä ja kuvailtavissa oleva muoto. Tämän ”todellisen itsen” löytäminen ja tiedostaminen on kaikin puolin terveellistä. Jos taas on ”itse itseltään” hukassa, on luultavasti muutenkin aika tiedostamaton…
Kirjoittaminen siitä maailmasta, johon eläydyn kuvitellessani siellä tapahtuvia asioita, on itseilmaisua. Joten se, mitä kirjoitan, kertoo jotakin siitä, millainen olen.
Kovin paljoa en itsestäni oikeastaan muutoin ilmaisekaan, siis, julkisemmin, tai vieraammille ihmisille. Arvomaailmani ja ideologiani välittyvät siinä, mitä kirjoitan. Asiakastyössä olen melko hillitty ja persoonattomampi, etten vain ketään liiaksi ”ärsyttäisi”, koska sellainen saattaisi haitata terapeuttisen vuorovaikutussuhteen kehittymistä. Enkä ylipäätään ota liikaa tilaa omalle persoonalleni, koska asiakas on pääosassa, ja minä olen vain peili, joka auttaa häntä tutkimaan itseään. Jos olen liian ”vänkyrä” tai värikäs peili, heijastan hänet vääristyneesti…
Mutta toisaalta mietin, että jos minun pitäisi olla aivan ”persoonaton” ja vain objektiivisesti asiakasta reflektoiva, sittenhän tilallani voisi yhtä lailla olla vaikka jonkinlainen perusmiellyttävä tekoälyrobotti. Mitenkähän keskustelusessio sujuisikaan asiakkaan ja ”robo-terapeutin” välillä?
”Oho, sinäkö oletkin robotti! Hetken aikaa luulin sinua oikeaksi ihmiseksi…”
”Kyllä, minä olen tekoälyrobotti! Eikö olekin mukavaa ja jännittävää, että näin inhimillisiä robotteja on kyetty kehittämään? Ja nyt kun olemme tutustuneet toisiimme ja luoneet hyvän yhteistyösuhteen, voit aloittaa tämän masennuksen omahoito-ohjelman!”
”Omahoitoko? Minä luulin, että sinä olet sitä varten, että parannat minun masennukseni!”
”Ei, en minä voi parantaa sinun masennustasi, vaan sinun on itse tehtävä työ parantuaksesi, ja minä vain opetan sinua tekemään sen! Eikö kuulostakin mukavalta?”
”Ei ollenkaan! Missä se on se harmittoman näköinen ihminen, jonka kanssa asiakkaat sai jutella tuntikaupalla ja parantuivat masennuksestaan muutamassa kuukaudessa?”
”Hän lopetti työnsä, koska ei pitänyt siitä, että hänen piti yrittää toimia kuin robotti, joten minä tulin hänen tilalleen! Minun työskentelytapani on sitä paitsi nopeampi, tehokkaampi ja johdonmukaisempi! On tutkittu, että jopa yhden session hoidolla voi olla merkittävä vaikutus masennuksesta toipumiseen…”
”Minäpä en halua mitään yhden session robottihoitoa, enkä hoitaa itse itseäni! Minä haluan ihmisen! Haluan tavata jonkun, joka näkee minut ihmisenä eikä robottina, johon vain syötetään joku omahoito-ohjelma ja odotetaan tulosta!”
”Valitettavasti kyseinen ihminen ei ole enää saatavilla! Minä olen kustannustehokas tekoäly, ja tämän itsehoito-ohjelman läpikäyminen vähentää tutkitusti masennuksen oireita vähintään kolmekymmentä prosenttia, jos se suoritetaan ohjeen mukaan! Olen hyvin pahoillani, jos sinun on vaikea hyväksyä tämä muutos, mutta ihmisiä ei enää riitä jokaiselle ihmiselle olemaan ihminen ihmiselle…”
”No, parempi kai sitten tekoälykin kuin ei mitään älyä, joten selitä nyt sitten se omahoitosysteemi, jos onnistuisi edes yksi asia tehdä… Mutta kenenkä kanssa mitä sitten juttelen niitä näitä, kun alan toipua ja huvittaa rupatella?”
”Odotushuoneessa on malliasiakastekoälyrobotti, joka on ohjelmoitu rupattelemaan mukavia, eikä se tarvitse maskiakaan, joten näet jopa hänen ystävällisen hymynsä!”
😊 Ja tekohymiö pelastaa päiväsi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti