Maalasin tämän kuvan yhtenä iltana, vähän väsyneenä ja surullisena. Olin valmistellut luentoa yhteen etäkoulutukseen, johon taideterapiaohjaaja- koulutuskaverini oli minut pyytänyt. Ei minua se luennoiminen sinänsä ahdistanut tai stressannut, koska pystyn kyllä puhumaan paljon ja improvisoidenkin, jos minulle annetaan suunvuoro. Mutta olin tuota kuvaa maalatessani jotenkin yleisesti ottaen surullinen, itseni ja kaltaisteni ”muusujen” puolesta.
Kun sitten katselin tuota maalaamaani kuvaa uudelleen (ihan hyvähenkisen luentotilaisuuden jälkeen), tuo surullinen, lähes epätoivoisen pinnistelyn värittämä tunnelma, oli helposti palautettavissa.
Tuntuu, että joudun koko ajan kulkemaan jotenkin ”vastatuuleen”; tai ellen edes yritä kulkea, tuo ajoittain myrskylukemin yltävä ilmavirta lennättää minut pyrstölleni, tai suorastaan kierin sen voimasta jonnekin maanrakoon, josta olen yrittänyt päästä eteenpäin; enkä jaksakaan ihan heti kaivautua sieltä ylös…
Joku voisi kysyä, että miksi pitää uhallaankin kulkea vastatuuleen; miksi en lakkaa vastustamasta ja anna tuulen viedä minua mennessään? No, minä koen, ettei tuo ”vastatuuli” ole tässä tapauksessa oikeaa tuulta, vaan ihmisten kehittämää ilmavirtausta, joka on suunnattu puhaltamaan koko ajan tiettyyn suuntaan, ”enemmistön” mielen mukaan. Ja jos haluaisi kääntää tai sammuttaa tuon ”jättituulettimen”, pitäisi ensin päästä sen luokse.
Tässä ”tavallisten” ihmisten (eli enemmistöjen) synnyttämässä kulttuurissa on kyllä vastakkaisia ilmiöitä ja ajattelusuuntia, mutta nyt tuntuu olevan vallalla sellainen, joka aiheuttaa minulle ja ehkä muillekin kokemuksen, että joutuu koko ajan pinnistelemään päästäkseen etenemään; saati sitten että saisi jotenkin vaikutetuksi asioihin (siis, sammuttamaan sen tuulettimen, tai kääntämään sen vaikkapa sotahulluutta, korruptiota ja vähäosaisten riistoa vastaan).
Kautta tunnetun historian, eri kulttuureissa, on ollut olemassa ihmisiä, jotka eivät ole yksiselitteisesti naisia tai miehiä, ja silti tästä länsimaisesta nykykulttuurista löytyy edelleen ihmisiä, jotka eivät tiedä tätä, tai kieltävät tämän faktan, tai leimaavat sen ”muoti-ilmiöksi”.
Mutta eihän ”muunsukupuolisuus” ollut aikoinaankaan mikään ”muoti-ilmiö”, eikä se oikeasti ole sitä nytkään (vaikka varmastihan on sellaisiakin tapauksia, että myös trans- ja muunsukupuolisuutta saatetaan ”apinoida” siinä missä muitakin ilmiöitä). Ja koska esimerkiksi intersukupuolisuus on tosiasia, ei kukaan saisi oikeasti väittää, että sukupuolia olisi muka vain kaksi. Sellainen on harhaanjohtamista, valehtelua, tieteellisten faktojen kieltämistä. Transsukupuolisuutta on myös esitetty aivorakenteen perusteella erääksi intersukupuolisuuden muodoksi (Lähde).
”Intersukupuolisuus voi ilmetä monella eri tavalla. Vaihtelua voi olla sisäisissä tai ulkoisissa sukuelimissä, hormonitoiminnassa tai kromosomeissa. … Intersukupuolisuus ei määritä henkilön sukupuoli-identiteettiä. Jotkut intersukupuoliset ihmiset identifioituvat intersukupuolisiksi, jotkut muunsukupuolisiksi ja jotkut miehiksi tai naisiksi. Sukupuoli-identiteetin ymmärretään nykyään olevan jokaisen ihmisen oma sisäinen kokemus, jota ei ulkopuolelta voi määritellä.” (Lähde)
Ihminen voi siis olla myös ”näkymättömällä” tavalla intersukupuolinen. Minusta tuntuu, että jotkut ihmiset ovat aivan kummallisen sivistymättömiä tai ”harhaisia”; suorastaan samalla tasolla kuin ne, jotka yhä kieltävät vaikkapa dinosaurusten olemassaolon. Minusta on siis todella outoa, jos joku kiistää vaikkapa tällaisen tieteellisen faktan:
”Geneettiset variaatiot ja raskaudenaikaiset hormonaaliset tekijät muokkaavat fyysisiä sukupuoliominaisuuksia ja voivat tuottaa samaan henkilöön sekä miehisiä että naisellisia piirteitä. Intersukupuolisuudesta puhutaan, kun kehon sukupuolitettujen ominaisuuksien, kuten kromosomien tai sukuelimien, variaatio on niin suurta, ettei niistä voida suoraan luokitella henkilöä naiseksi tai mieheksi.”
”Transsukupuolisuudella tarkoitetaan ristiriitaa syntymässä määritetyn sukupuolen ja koetun sukupuoli-identiteetin välillä. Määritelmällisesti transsukupuolisuus ajatellaan yläkäsitteeksi, jonka alla ihminen voi olla esimerkiksi transmies, transnainen tai muunsukupuolinen. Transsukupuolisuuden esiintyvyys on eri aineistoissa keskimäärin 0,5–1,3 prosenttia väestöstä.” (Lähde)
Jos tämän ilmiön esiintyvyys on vaikkapa noin yksi sadasta, voisi kuvitella, että jokainen ihminen saattaisi tietää tai tuntea jonkun ihmisen, joka kenties on jollain tavalla transsukupuolinen. Osa transihmisistä toki pysyttelee tarkoituksella ”piilossa”, eikä välttämättä paljastu ”sateenkaarevaksi” myöskään seksuaalisen suuntautumisensa perusteella, koska suuntautuminen on tietysti eri asia kuin sukupuolikokemus. Mutta jotkut saattavat toki olla avoimesti sellaisia kuin kokevat olevansa, ja heidät enemmistö näkee ”poikkeavina”.
No, onhan enemmistöön nähden ”poikkeavaa ja outoa” olla vain yksi sadasta jonkin ominaisuuden suhteen, mutta eihän sen pitäisi olla ”väärää”, jotenkin ”huonoa” tai vaarallista poiketa enemmistöstä vaikkapa sukupuolikokemukseltaan! Ehkäpä se on jotenkin liian rasittavaa, kun joutuu sietämään erilaisuutta sosiaalisissa tilanteissa? Kiusallista? Noloa? Aiheuttaa kalliita remontteja vessoihin ja pukuhuoneisiin?
Se, että sadasta ihmisyksilöstä 1–2 on psykopaatteja, on luultavasti jossain määrin haitaksi ja ehkä vaaraksikin muille. Mutta mikä kumma siinä on niin pelottavaa ja hankalaa, jos joku ei ole yksiselitteisesti mies tai nainen, tai kokee tarvetta korjata ulkoisen olemuksensa sisäisen kokemuksensa mukaiseksi? Miksi niin moni ihminen kokee pelkoa, vihaa, moraalista närkästystä, inhoa, halveksuntaa, järkytystä, kummeksuntaa tällaisia ”poikkeavia tapauksia” kohdatessaan?
Jos minä tapaan ihmisen, jolla on vaikkapa joku synnynnäinen erikoispiirre, josta ei aiheudu erityistä haittaa toisille ihmisille (tai luomakunnalle), olen kiinnostunut ennemminkin siitä, aiheuttaako tuo piirre haittaa tai kärsimystä hänelle itselleen. Ja ellei se aiheuta haittaa tai kärsimystä hänelle itselleenkään, miksi siitä pitää tehdä ongelma? Jos tuosta piirteestä tulee ihmiselle ongelma siksi, että muut ihmiset pitävät sitä ongelmana, haittana, pelottavana, moraalittomana tai paheksuttavana, niin ”ongelman” aiheuttajia ovat nuo muut ihmiset! He aiheuttavat tuolle erikoispiirteiselle ihmiselle kärsimystä omalla suhtautumisellaan.
No, tuntuupahan vain nyt siltä, etteivät kaikki ihmiset välitä aiheuttamastaan pahasta mielestä. Ja se on eettinen ongelma, ja huomattavasti ikävämpi asia kuin se, että joku ihmisyksilö vaikuttaa enemmistön mielestä jotenkin ”oudolta” (tämä koske myös ”neuropoikkeavia”) …
Anteeksi vain, mutta minusta on moraalisesti väärin, elleivät ihmiset ota vastuuta toiminnastaan ja asenteistaan ”friikkejä” kohtaan. Saahan asiat ja ilmiöt tuntua epämukavilta, pelottavilta ja ärsyttäviltä, muttei oma vaikea tunne oikeuta sellaista toimintaa, joka aiheuttaa toisille kärsimystä; siis, esimerkiksi vähättelyä, pilkkaamista, loukkaamista, syrjimistä, pelottelua tai fyysistä väkivaltaa…
Sekin aiheuttaa muunsukupuolisille kärsimystä, ettei heitä ”nähdä” ja validoida tässä kulttuurissa; eihän meitä ole vieläkään edes olemassa, juridisesti / virallisesti. Ensimmäisen suomalaisen muunsukupuolisuudesta kertovan kirjan nimeen viitaten, me olemme ”näkymätön sukupuoli” niin kauan kuin alistumme (pelosta tai rakenteellisesta pakosta) kaksinapaiseen sukupuoliluokitteluun ja stereotypioihin; niin kauan kuin ”muu” ei ole juridinen vaihtoehto; niin kauan kuin enemmistö ei ota kokemustamme edes todesta, vaan luokittelee meidät joko miehiksi tai naisiksi.
Eikö meillä olisi oikeutta olla muutakin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti