Yritin ajoittaa tuon kirjan lukemisen samaan aiheeseen liittyvän koulutuspäivän yhteyteen viime syksynä, ja sisällöt linkittyivätkin melko mukavasti toisiinsa. Teimme tuossa syyskuisessa koulutuspäivässä muun muassa ”uusioruno”- harjoituksen, ja sitten kuvan tuosta runosta. Ja heti tuon koulutuspäivän jälkeen sainkin inspiraation tehdä tekstitetyn kuvasarjan siitä, miten ”kirjoitan itseni ulos” jonkinlaisen kipsisen ankkapatsaan sisältä ja lähden sitten lentoon nuorena kotkana. Tuo prosessi oli paperille ulkoistettuna aika vaatimattoman näköinen, mutta sisäisesti varsin vaikuttava.
”Terapeuttinen kirjoittaminen”- teoksessa käydään läpi mm. kirjallisuusterapian historiaa, näkökulmia, teorioita, menetelmiä ja käytänteitä. Olen lukenut joskus aiemmin Ihanuksen toimittaman kirjan ”Sanat että hoitaisimme” (2009), ja tässä uudemmassa opuksessa oli osin samaa sisältöä kuin siinä, mutta toki myös tuoreempia tekstejä, kuten korona-ajan ilmiöitä.
Tuskailin taas – kuten aiempaakin Ihanuksen kirjoittamaa tekstiä lukiessani - liian vaikeaselkoisten käsitteitten tai sivistyssanojen kanssa, jotka haittasivat sisällön ymmärtämistä kertalukemalla. Ei kai kirjallisuusterapiasta kirjoittamisen tarvitsisi olla niin ”hienoa” ja erikoistunutta, ettei pohdintoja ymmärrä muut kuin saman aihepiirin akateemikot? No, toivottavasti teksti avautuu toisella lukemiskerralla jo paremmin; tosin, en ole varma, jaksanko lukea tuota kirjaa uudelleen, ainakaan kokonaan läpi.
Mutta olihan kirjassa myös mielenkiintoisempia artikkeleja, kuten ”Kirjoittaminen itsehoitona ja psykoterapeuttisena menetelmänä” sekä ”Kirjoittaminen traumaterapiassa”. Olen itsekin kirjoittanut tarinoita jo lapsena, ja pitänyt myös päiväkirjaa melko säännöllisesti teini-iässä, jolloin kirjoittelin mielelläni myös mielipidekirjoituksia.
Myöhemmin elämässäni olen toisinaan kirjoittanut ”tajunnanvirtaa” silloin, kun olotilani on ollut tukahtunut, tai olen halunnut käsitellä joitakin erityisen vaikeita asioita, tai ihan vain ilmaista ajatuksiani. Parikymmentä vuotta sitten aloin kirjoittaa myös kertovaa tekstiä, joka kehittyi ja laajeni useammaksi romaanikäsikirjoitukseksi. Tähän blogiin olen kirjoitellut enemmän tai vähemmän järkeviä tekstejä jo yli kymmenen vuotta, ja kymmenen vuoden aikana olen julkaissut yli viisitoista romaania. Niihin olen puolitietoisesti sisällyttänyt palasia omasta elämäntarinastani, ja tehnyt luultavasti myös henkilöhahmoja oman persoonani eri puolista; tai siitä, millainen haluaisin olla.
Minulle kirjoittaminen on siis todellakin ollut terapeuttista, ja ne vuodet, kun lähinnä opiskelin enkä kirjoittanut oikeastaan mitään luovaa, tai edes päiväkirjaa, jättivät tunteen, että olen ”kadottanut” sen, mitä sisäisesti olen. Toisin sanoen, olin kadottanut ainakin tietoisuuden omista ajatuksistani, tunteistani ja toiveistani, kun olin ollut ”mykkä” itselleni; kun en ollut kuvannut edes itselleni, mitä ajattelen, koen, tunnen.
”Terapeuttinen kirjoittaminen”- kirjassa oli kiinnostava myös se artikkeli, jossa kuvailtiin ”läsnäolevaa kirjoittamista”. Tietoisen läsnäolon merkitys on tullut itselleni vuosien mittaan yhä tärkeämmäksi, myös kirjoittaessa, tai ennen kirjoittamista. Kun kuvailee sisäistä maailmaansa, tuntemuksiaan, aistimuksiaan ja havaintojaan, miten voisi olla olematta samanaikaisesti läsnä? Tietoisuus on kuin valo, joka voittaa pimeyden; tai se on kuin avaisi silmänsä ja ymmärtäisi, ettei olekaan ollut pimeässä, vaan silmät kiinni…
Mielenkiintoista tuossa edellä mainitussa kirjassa oli myös ”poeettisen kommunikaation” ja sen menetelmän esittely. Tunnistin, että itsellänikin nousee hyvin spontaanisti mieleen erilaisia metaforia tai symbolisia mielikuvia, kun joku toinen kertoo minulle jostakin haasteestaan tai vaikeasta tilanteestaan. Näissä tilanteissa on luontevaa jatkaa keskustelua metaforisia kielikuvia käyttäen, tai ryhtyä tekemään vaikkapa mielikuvaharjoitusta siitä, mitä ihminen toivoisi tapahtuvan, ja miten se ehkä voisikin tapahtua, ainakin mielikuvituksessa.
Mielenkiintoinen aihe tässä kirjassa oli myös ”luontokirjoittaminen”, johon on virinnyt uudenlaista kiinnostusta viime vuosina, ilmastoaiheitten noustua yhä useampien ihmisten tietoisuuteen (ja hyvä niin). Näitä luontokirjoittamista käsitteleviä artikkeleja lukiessani nousi mieleeni muistoja omasta lapsuudestani ja teini-iästä, kun vietin paljon aikaa luontoympäristössä; joskus myös ihan konkreettisesti kirjoittaen taivasalla, itikoitten keskellä. Luontomielikuvat ovat ikään kuin piirtyneet verkkokalvoilleni, ja siirtyneet sieltä myös joittenkin kirjoittamieni tarinoitten tapahtumaympäristöiksi.
Luonto laajasti ymmärrettynä - maisemat, kasvit, kivet, eläimet, vesi, taivas – on minulle henkilökohtaisesti merkityksellisempi asia kuin ihmisen rakentama maailma. Lukiessani silloin viime syksynä tuon kirjan viimeisiä sivuja, minut yllätti äkkinäinen suruntunne (tai jopa ilmastoahdistus), ja oli pakko saada itsestäni ulos tämä runontapainen:
”GRAA-O!
Ensimmäinen pakkasaamu.
Luomakunnan huuto.
Hitaat siiveniskut sumuisten vetten yllä.
Älä lähde vielä!
Jos lähdet nyt,
toivo katoaa horisonttiin,
enkä jaksa odottaa uutta kevättä.”
(25.10.2023)
Onneksi ainakin muutama kurki tuli tänä keväänä takaisinkin; ja ehkäpä myös se toivo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti