(Taide-)terapeuttista Joulunaikaa!

"Helmi kosmoksessa" (THK 2023)
Tämä liittyy jossain määrin tekstissä mainittuun tarinaan.

Siirrellessäni talteen erinäisiä tiedostoja vanhalta ja väsähtäneeltä läppäriltäni jäin lueskelemaan sekalaisia, vanhempia materiaaleja, kuten joitakin muistiinpanoja ja omia käsikirjoituksiani. Edelleen jotkut omasta päästä keksimäni kohtaukset huvittavat tai liikuttavat minua, olipa sellainen outoa tai ei; olen siis ”viihdekirjallisuuden” suhteen melko omavarainen…

Nyt en ole moniin kuukausiin kirjoittanut mitään pidempää tarinaa; osin siksi, että viime talvena opiskelin taideterapiaohjaajaksi, ja luovat tekemiseni olivat enemmän kuvallisia kuin sanallisia, eikä ollut kyllä aikaakaan useampaan projektiin. Nyt viime aikoina en tosin ole kovin paljon tehnyt kuviakaan; ehkä siksi, että olen innostunut enemmän kolmiulotteisista värkkäyksistä. Mutta noita vanhempia käsikirjoituksiani silmäillessäni aloin pohdiskella, kannattaisiko minun lueskella ihan läpikotaisin noita omia tarinoitani, sillä mielin, että nousisiko niistä jokin riittävästi itseäni innostava uusi tarina. Tarinoittenkin kirjoittaminenhan on terapeuttista, etenkin kun sitä tekee sisäsyntyisesti, eikä markkinatalouden ehdoilla…

No, näissä tunnelmissa mieleeni pälkähti yksi kohtaus ”Jalkapuolimielipuolipuolihomojutusta”, jossa tarinan kertoja Johannes kuvaa prosessia, joka on hyvä esimerkki suunnittelemattomasta taideterapeuttisesta työskentelystä. Tilanne tapahtuu lukion kuvaamataidon tunnilla, ja siinä Johannes löytää kanavan ilmaista ahdistustaan; niin omaansa kuin ystävänsä Iljan kärsimyksen myötäelämisestä nousevaa.

Kirjoitin tämän kohtauksen siis jo vuosia aiemmin, kun en ollut vielä sen kummemmin opiskellut taideterapeuttista työskentelyä, mutta olin kuitenkin itsekseni kokeillut kuvallista prosessointia aika ajoin ja havainnut sen terapeuttisen tehon.


Paperi edessäni on sietämättömän viileä ja asiallinen; kylmä, myötätunnoton, puutunut. Viivat, joita käteni vetää, ovat järkeviä ja tunteettomia. Hahmotelmani on kliininen maisema. Puut ovat pelkkiä tunteettomia möhkäleitä, ja kaikki muukin kirkuu mykkänä elottomuuttaan. Luonnostelma on kuollut, jäykkä, mustavalkoinen.

Vihaan piirrostani jo ennen kuin se alkaa hahmottua paperille. Lopulta en voi enää sietää sen kliinisyyttä. Otan tummemman luonnoskynän ja alan vedellä uusia viivoja aiempien päälle. Haluan nähdä Iljan tuskan jokaisessa puussa ja kivessä; jokaisessa notkossa ja joenuomassa, taivaan jokaisessa pilvessä ja tuulessa, joka notkistaa puitten latvoja. Hänen kärsimyksensä muuttuu viivoiksi paperille, ja lisään siihen myös omaa kärsimystäni. Otan värejä, joita en yleensä käytä. Sekoitan niitä, kunnes ne näyttävät kaoottiselta, yltyvältä tuskaltani. Lisään verta ja kyyneliä jokaiseen kipujen käpertämään puuhun; tahraan kivien pinnat sappinesteellä, ja maalaan taivaan tuskaisesti hikoilevaksi, veripisaroitten värjäämäksi. Ja silti kaikki onkin äkkiä kaunista; niin kaunista, etten voi käsittää sitä, että se on ilmestynyt siihen minun käteni kautta.

(T. H. Hukka: Jalkapuolimielipuolipuolihomojuttu 2021)