Olet helmi – Miten sinulla voi olla huono itsetunto?

Julkaisin jo vuosia sitten ratkaisuksi itsetunnon ongelmiin tekstin, jossa esittelin ”kaavion” siitä, mikä on ihmisen todellinen olemus, ja miten tuo todellinen olemus peittyy negatiivisilla käsityksillä ja uskomuksilla. Kielteisen minäkäsityksensä suojaksi ihminen kehittää epäaidon olemuksen, siis, teennäisen ulkokuoren. Mielikuvissani näin ihmisen todellisen olemuksen ikään kuin helmenä, joka on peittynyt kuonan sisälle, ja kuona taas on peitetty jonkinlaiseen käärepaperiin tai suojakennoon.

Niin kauan kun ihminen luulee itsekin olevansa sitä, mikä hänestä näkyy ulospäin, oman itsen hyväksyntä on väärällä pohjalla. Ja jos perustaa itsetuntonsa siihen, miten toiset ihmiset suhtautuvat tähän epäaitoon "minään", itsearvostus on huteralla pohjalla. Jos joutuu kannattelemaan suojakuorta voidakseen tuntea olevansa hyväksytty, joutuu aina olemaan peloissaan. Entä jos kuori murenee? Entä jos joku näkee kuoren läpi? Entä jos kaikille paljastuu, että olen teeskentelijä?

Suojakuoren romahtaminen voi tuntua katastrofilta, koska sen alta paljastuu omillekin silmille tuo kielteisistä uskomuksista koostuva ”kuonakerros”, ja ihminen luulee, ettei kukaan voi hyväksyä häntä sellaisena. Likakerros sisältää kaiken sen kielteiseksi koetun, mitä olemme esimerkiksi epätäydellisen hoivan ja ympäristön kielteisen suhtautumisen kautta omaksuneet. Tietysti tuntuu pahalta luulla olevansa pelkkä kuonamöykky! Eikä siis ole ihme, jos ihmisellä on tarve peittää toistenkin silmiltä oma persoonansa, jota hän luulee jollain tapaa ei-hyväksyttäväksi tai vajavaiseksi.

Mutta todellinen olemuksemme on ”kuonamöykyn” sisällä, ja löydettävissä, vaikka olisimme itse sen unohtaneet. Se on kuin ainutlaatuisuuttaan hohtava helmi; se on se olemus, jollaiseksi meidät tarkoitettiin ja johon meillä on edellytyksiä. Ikävä kyllä varhaislapsuuden hoiva ei ole koskaan aivan täydellistä, ja maailma kolhii jo varhain, enemmän tai vähemmän, ja ihmiset ovat joskus todella julmia toisilleen ja haavoittavat toisiaan myös ajattelemattomuuttaan. Ihminen omaksuu kielteisiä käsityksiä itsestään joskus hyvinkin herkästi, ja alkaa tulkita kaikkia kokemuksiaan kielteisesti. Näin voi kehittyä hyvinkin negatiivinen minäkuva, joka saattaa tuntua ”todelta” ja muuttumattomalta.

Joskus ihminen voi kärsiä narsistisesta häiriöstä, jossa äärimmäisen kielteinen minäkuva saa aikaan vastareaktioon: peitoksi kehittyy toisten mielestä epäuskottavasti myönteinen, täydellisyyttä tavoitteleva minäkuva. Mutta on itse kullekin aivan tavallista esittää toisille hieman parempaa kuvaa itsestään, jos ei halua olla toisten silmissä niin ”surkea” kuin itse luulee olevansa. Joskus tosin ihminen haluaakin näyttää itsestään ulospäin pelkän kuonakerroksen, eikä yritäkään peitellä sitä, tai jaksa peitellä sitä enää. Siinä on toisaalta se hyvä puoli, ettei hänen todellinen olemuksensa ole niin paksujen kerrosten alla, vaan ehkä jopa helpommin nähtävissä pelkän ”lian” alta, ilman teennäisen miellyttävää ulkokuorta. Mutta on surullista, jos hän ei itse tunnista olevansa jotakin muuta kuin kuonamöykky. Hän ei muista helmeä siellä sisällä, ja tarvitsee kokemuksen, että joku muu näkee kuonan läpi ja sanoo hänelle, että hän on helmi…

Ihmisen todellinen olemus voi siis peittyä niin itseltä kuin toisiltakin. Eikä ole siis ihme, jos meillä on ”huono” tai ainakin vaihteleva itsetunto. Kuinka se voisi ollakaan vakaa, jos näemme peilistä vuoroin kuonamöykyn ja vuoroin teeskentelyyn väsyneen pellen? Ihminen voi kadottaa itsensä kaiken teeskentelyn ja peittelyn alle. Itsensä löytäminen voikin olla tärkein ja ensisijainen terapeuttinen prosessi monissa psyykkisissä ongelmissa, kuten myös merkityksen ja tarkoituksen löytäminen omalle olemassaololle ja elämälle.
Jos perustaisimme itsetuntomme siihen, mitä oikeasti olemme, juuri nyt, emme tarvitsisi valheellista suojakuorta. ”Kuonakerroskin” menettäisi kielteisen voimansa, kun sen mieltäisi ikään kuin poispestävänä likana; inhimillisenä likaantumisena, jota tapahtuu itse kullekin elämän rapakoissa rypiessä. Tietoisen läsnäolon kautta voi saada kokemuksen omasta todellisestä olemuksesta, tässä ja nyt; olentona, joka on, tiedostaa, kokee, näkee, tuntee, tarkkailee, sellaisena kuin aidosti on. Olemme tietoisesti tässä ja nyt, ilman ulkoista olemustamme ja siihen tarttunutta kuonaa. Se voi antaa kokemuksen, että on ihme. Ja miksi ihme pitäisi peittää kuorien alle?

Jospa porautuisimme oman valheellisen suojakuoremme ja kuonakerroksen läpi aina sinne asti, että näemme todellisen olemuksemme? Se on ainutlaatuinen ja täydellinen sellaisena kuin on, henkisellä tasolla. Ja mitä tapahtuisi, jos alkaisimme nähdä tällä tavoin myös muut ihmiset? Jos katsoisimme myös toisiamme pintaa syvemmälle, ulkokuoren läpi ja kielteiseltä vaikuttavan käytöksen läpi, saattaisimme ehkä nähdä, millainen ihmeellinen olio kaiken alta tuleekaan esille…

Syvenny siis hetkeksi ajatukseen, että olet ainutlaatuinen helmi kuonan alle piilotettuna, kiillotetun kääreen sisällä. Jos tavoitat tuon mielikuvan herättämän tunteen, olet löytänyt uuden näkökulman ”itsetunto-ongelmiin”. Ja saman näkökulman avulla voit löytää kasoittain helmiä ympäriltäsi, kun kohtaat toisia ihmisiä… 

Itsetunnon käsi® menetelmänä sisäisen puheen työstämiseen

Olen pikku hiljaa työstänyt Itsetunnon käsi® - harjoitukseen erilaisia esimerkkejä, sitä mukaa kun olen alkanut tehdä menetelmää tunnetuksi. Yksi tapa soveltaa harjoitusta perustuu siihen, että Itsetunnon käden sormiin keksii hahmoja, jotka edustavat sitä ”puolta” itsessä, jolle on luontevinta sanoa ääneen Itsetunnon käden lauseita. Tällainen harjoitus hyödyntää ja soveltaa Itsetunnon käsi- ideaa oman sisäisen dialogin tutkimiseen ja sisäisen puheen muuttamiseen myönteisemmäksi. Tällaisen sovelluksen pohjalla on vaikutteita esim. skeematerapiasta, ja oman persoonan eri puolien pohdinnassa ja niitten välisen vuorovaikutuksen kuvittelussa voi samalla harjoittaa myötätuntoa itseään kohtaan. Oheiseen värityskuvaan olen piirtänyt sormien kohdalle hahmot, jotka itselläni tulivat mieleen asiaa kuvitellessani.

Tein sitten (virkkaamalla ja parsimalla) noista hahmoista sorminuket.



Ja sorminukkehahmojen kesken alkoi heti kehittyä vuorovaikutusta, joten piirsin muutaman sarjakuvaruudun… 

Tästä tarinasta voi heti huomata, ettei sisäinen lapsi (ankanpoika) muutu miksikään, vaikka aikaa kuluukin! Kämmenen keskelle kuoriutunut ”ihme” sen sijaan kasvaa ja kehittyy. Koiraystävä on aina uskollisen ystävällinen ja myönteinen, ja ”peukuttajahymiö” on aina valmis vakuuttamaan, että olet OK. Oikeustajuinen pöllö voi muistuttaa niin olemassaolon oikeudesta kuin muistakin ihmisoikeuksista. Ja hullunkurinen irvistelevä kissahahmo voi olla hauska tai ärsyttävä, mutta suhtautuu mutkattomasti muihinkin kummajaisiin…

Hahmoja voi käyttää muistuttajina myös esim. avaimenperinä, kuvamukina, kortissa...

PS: ”Itsetunnon käsi harjoitusvihkoa” BoD-verkkokaupasta tilatessa on huomattu haasteita siinä, että tilaaminen vaatii käyttäjätilin avaamisen verkkokauppaan, ja jokin tähän prosessiin liittyvä vahvistuslinkki ohjautuu ilmeisesti ainakin gmail-sähköpostissa ”tarjoukset”-kansioon (ehkä jopa roskapostikansioon). Vihkonenhan olisi kuitenkin halvin (6,90e) juuri BoD-kirjakaupassa, ja toimituskulutkin vain 2,50e, joten on harmi, jos se tilauskanava ei toimi jouhevasti. Olen tästä laittanut palautetta BoD-kirjakauppaan.

Huono kesä – masentaa?

Seitenjärvi- Pilvisyydestä ja tuulesta huolimatta miellyttävä paikka hengähtää.

Annoin muutama vuosi sitten, yleisesti ”surkeana” pidetyn kesän loppupuolella, kirjallista näkemystä paikallislehteen ”huonon kesän” vaikutuksesta mielialaan. Löysin tuon toimittajalle väsäämäni tekstin omaa sähköpostia siivotessani, ja arvelin sen aiheen olevan jokseenkin ajankohtainen tänäkin vuonna. En tiedä millaisessa muodossa antamani tieto oli paikallislehteen suodattunut, mutta tässä oma alkuperäinen versioni aiheesta…

Sään vaikutusta mielialaan on tutkittu, ja on todettu, että valon määrän merkitys mielialaan on suurempi kuin ilman lämpötilan. Vain osa ihmisistä nauttii helteistä; osa kokee ne enemmänkin uuvuttavina ja toimintakykyä laskevina. On todettu, että hellekausina tehdään väkivaltaisia rikoksia enemmän kuin viileinä kausina. Ihmiset harrastavat ja ulkoilevat enemmän, kun ei ole liian kylmä tai liian kuuma.

Nykyään puhutaan ”meteopaateista”, eli ihmisistä, joiden mielialaan sää vaikuttaa tavallista herkemmin, joko masentavasti tai piristävästi. ”Sääherkkyyden” on todettu periytyvän. On arvioitu, että noin puolet ihmisistä kokee, että hyvä sää vaikuttaa positiivisesti mielialaan, mutta osa ihmisistä ei reagoi säätiloihin mitenkään erityisesti. Säätilan vaikutukset voivat olla sekä suoria (liittyen esimerkiksi valon määrään ja lämpötilaan, tai aurinkoisen maiseman välittömästi koettuun miellyttävyyteen) että epäsuoria (eli sää vaikeuttaa sellaisten asioitten tekemistä, jotka tuottaisivat hyvää mieltä; tai säätila ei vastaa toiveita, jolloin pettyy, ja ajattelu muuttuvat kielteisiksi).

Pilvinen, sateinen ja viileä kesäsää saattaa aiheuttaa mielialaoireita ensinnäkin valon määrän vähyyden takia, jolloin ilmiö on sama kuin kaamosmasennuksesta. Toisaalta, ”huonon sään” epäsuorat vaikutukset ovat myös merkittäviä. Ihminen voi olla ladannut liiallisia odotuksia kesälomaansa, ja voi kokea, että sää ”pilaa” loman, kun mielekkäitä, stressistä palauttavia asioita ei saakaan toteutettua. Pettymyksestä voi olla hankala päästä yli, ja lomapäivät menevät murehtimiseen. Pettymyksestä palautumisessakin on yksilöllisiä eroja. Jos sää estää esimerkiksi ulkoilun ja luonnossa liikkumisen, jotka tutkitusti kohentavat mielialaa, saattaa luonnollisesti kehittyä mielialaoireita, kuten väsymystä ja aloitekyvyttömyyttä. Etenkin masentuneilla jo olemassa olevat oireet usein pahenevat ja toimintakyky laskee.

Auringonvaloa pyritään kaamosoireilussa korvaamaan kirkasvalohoidoilla, ja samaa keinoa voi soveltaa harmaina kesäpäivinäkin. Jos pelkää d-vitamiinin saannin jäävän vähiin auringonpuutteen takia, sitä voi nauttia suun kautta. Kannattaa kuitenkin myös oleilla ulkona, sateestakin huolimatta, raittiin ilman takia. On todettu, että raittiissa ilmassa oleilevat ihmiset ovat onnellisempia ja kokevat vähiten stressin tai masennuksen oireita. Liikuntaa ei myöskään kannata jättää ”hyvän kelin” varaan; liikunnan harrastaminen säässä kuin säässä, tai sitten sisätiloissa, tukee joka tapauksessa mielialaa. Ja luontoympäristöön voi hakeutua huonollakin säällä; luonnon terveysvaikutukset eivät nollaudu, vaikka keli olisi pilvisempi, tai jopa kylmä ja märkä. Luontonäkymät voivat olla erityisen mielenkiintoisia erilaisissa sääoloissa. Ulkoilmapuuhistakin voi oppia nauttimaan ihan uudella tavalla, kun pukeutuu säähän sopivasti. Se, että tekee totutun asian uudella tavalla, uusissa olosuhteissa, voi jo sinänsä piristää (kuten vaikkapa myrskysäällä kävely).

Pettymystä lomasään suhteen ei siis kannata jäädä liiaksi murehtimaan, vaan voi kokeilla ottaa olosuhteet haasteena vastaan. Voi olla, että joutuu suunnittelemaan lomanviettonsa uudelleen sateisuuden ja viileyden takia, mutta kesäpäivistä voi tulla uudella tavalla miellyttäviä, kun keskittyy niihin mielekkäisiin asioihin, joita voi tehdä, säätilasta huolimatta. Vain osalle ihmisistä haaste on biologinen (synnynnäisen herkkyyden takia); suurelle osalle ihmisistä ”huono kesäsää” on asennekysymys. Haastava tosin, mutta selätettävissä.

PS. Katso myös juttu kaamosoireilusta.

Askel kerrallaan oikeaan suuntaan

Yksi askel kerrallaan se tunturinlakikin saavutetaan. Hikisesti, mutta
motivoituneena.

Takana on hiljaiseloa ja muutaman päivän reissu kouluajan kotiseudulle pitkine ajomatkoineen. Kiipesimme Sallatunturin taaemmalle laelle, jossa ei onneksi ollut aivan joka puolella ihmisen jättämiä jälkiä tai rakennelmia, ja erämaamaisemia riitti lähes joka suuntaan. Polun varrella suopursujen tuoksu ja poronjätösten kirpeähkö haju nostattivat muistoja pohjoisen luonnossa oleskelusta, varhaisesta lapsuudesta saakka kertyneistä luontokokemuksista. Muistoja täynnä olivat myös hieman lyhemmät tarpomiset sekametsässä ja hiekkapohjaisessa maastossa, suolampea tähyillessä tai tutun mäen päällä paikkoja katsellessa. Siellä keräsin joskus käpyjä veljen kanssa ja tein pystykarsintaa, tai keräsin mustikoita, tai kävelin hiljakseen, kun halusin olla rauhassa.

Ajomatka pohjoiseen on osaksi puuduttavankin tuttu, mutta osaksi maisemallisesti kiinnostava kokemus. Vaaleanvihreinä ja oranssinkeltaisina lainehtivat suoniityt ja pikkulammet joutsenineen piristivät matkaa etenkin loppumatkasta. Liian tukkoon rakennettu Rukatunturi sen sijaan on varsin masentava näky siinä matkan varrella. Henkilökohtaisesti iloitsisin enemmän luonnontilaisesta tunturista, jonka laelle pääsisi näkemättä laajoja maansiirtotöitä, hakkuita ja ökyrakennelmia, tai varsinkaan mitään hyppyrimäkeä. Ympäristöön sopiva, luonnonmateriaaleista tehty biokäymäläkoppi ja vaikkapa jonkinlaiset kelopenkit tunturin laella lisäisivät tietysti mukavuutta retkeilijöille, etenkin lapsikatraan kanssa kulkevalle, mutta ilmankin niitä pärjäisi. Minkäpä teet, kun osa pohjoisen turisteista tahtoo hotellitason mukavuudet ja hienon maisemanäkymän lasiseinän läpi? On sitten pitänyt pilata kallioinen rinne satojen metrien matkalta rahakkaampien turistien tuottamien tulojen vuoksi. Harmittaa, ettei itse elänyt silloin kun Rukatunturi oli luonnontilassa. Tosin, en tiedä missä olisin asunut, ja olisinko jaksanut vaeltaa jalkaisin sieltä saakka tunturin laelle. Mutta saahan sitä kuvitella, että olisin asunut jossakin kolossa tunturin kupeessa ja käynyt silloin tällöin laella tähyilemässä…

Ilmastoahdistus häilähtelee mielessä aika ajoin voimakkaampana, ja kuvitelma paluusta luonnontilaan tuntuu epämääräisenä kaipuuna; aivan kuin olisin eläin, jonka pitäisi päästä kaoottisesta eläintarhasta takaisin sinne missä olen kuoriutunut risukasassa tai putkahtanut jonnekin luolanperälle. Ahdistusta maapallon tilan suhteen helpottaa edes hieman, kun on asioita, edes pieniä, joita voi tehdä edetäkseen oikeaan suuntaan. Isoja muutoksia voi olla vaikea tehdä kerralla, etenkin kun monet ratkaisut ovat rahallisista investoinneista kiinni, tai on vain yksinkertaisesti vaikea muuttaa piintyneitä tapojaan. Muutokset ovat enemmän tai vähemmän haastavia. Joillakin ihmisillä monetkin muutokset onnistuvat tuosta vain, hyvässä ja pahassa, ja toisilla taas vaativat pidemmän prosessin, niin ikään hyvässä ja pahassa. Jos on jo lapsena oppinut hyvät toimintatavat, eikä mielellään muuta käytänteitään, ei herkästi myöskään höyrähdä uusiin hölmöilyihin. Mutta ihminen, joka muuttaa mieltään herkästi, saattaa onnistua vaihtamaan jopa arvomaailmaansa tuon tuosta, vaikkapa massojen mielen mukaan. Ilmastonmuutoksen hidastamisessa siitäkin on tietysti hyötyä, jos isot massat saadaan esim. mainostamisen kautta muuttamaan kulutustottumuksiaan ja elämäntapaansa ekologisemmaksi.

Nyt kuitenkin tarvitaan myös kestävyyttä. Jos ekologisuudesta tulee vain ohimenevä muoti-ilmiö, ihmismassat eivät ehdi toteuttaa pitkäkestoisia muutoksia, vaan alkavat, kuten ennenkin, odottaa seuraavaa muoti-ilmiötä. Osa ihmisistä kun kyllästyy helposti, eikä keksi itse itselleen oikein mitään ”piristävää”. Jos ”uutta ja piristävää” etsitään muotitehtailijoilta, eivätkä nämä ole ottaneet ilmastonmuutoksen hidastamista pysyväksi arvokseen, on vaara, että isot massat haksahtavat pian takaisin vanhoihin epäekologisiin tapoihinsa tai johonkin uuteen hauskaan, mutta lyhytnäköiseen.

Kenen siis pitäisi muuttua? Kenen ehdoilla markkinoita ja mainontaa muutetaan? Kuluttajien, kaiketi, jos kysynnän ja tarjonnan lakiin on uskominen. Kuluttajien tulee vaatia, että markkinoille tulee yhä enemmän ekologisia vaihtoehtoja, eikä niin, että rahantekoon suuntautuneet tahot tuottavat tavaraa mahdollisimman halvalla ja saavat ihmiset ostamaan sitä tehokkaalla mainonnalla, aivan kuin se heidän tuotteensa olisi paras tai jopa ainoa vaihtoehto…

On tympeää ajatella ihmisyksilöä ”kuluttajana”, mutta tässä asiassa on hyvä muistaa, että teollisuus on merkittävä taho ilmastonmuutoksessa ja sen hidastamisessa, ja teollisuustuotteiden kuluttajina jokainen itsestään vastuussa oleva ihminen voi tehdä valintoja. Valinnat tietysti usein tarkoittavat sitä, että joutuu vaihtamaan jonkin tuotteen toisenlaiseen, tai lopettamaan kokonaan jonkin tuotteen käyttämisen. Totuttelu voi viedä aikansa ja tuntua epämukavaltakin. Mutta jos vanhaan viisauteen on uskominen, uuden asian toistaminen 21 kertaa tekee siitä jo tavan! Se on kuin tallaisi uutta polkua lumeen. Toistojen myötä polku alkaa kantaa. Samalla vanha ”reitti” alkaa himmentyä. Muutosmotivaation on kuitenkin tärkeää lähteä itsestä, jotta muutos olisi kestävää ja prosessin jaksaisi viedä läpi. Miksi haluaa tehdä muutoksia, muuttaa tapojaan, luopua jostakin, opetella uutta? Tarvitaan tunne siitä, että tekee oikein, ja hyvää kaikille, ja itselleenkin. Useimmat ihmiset saavat sellaisten tekojen toteuttamisesta paremman mielen, eikä se ole kenellekään pahaksi…

Ison muutoksen toteuttamista voisi verrata tunturin laelle kiipeämiseen. Useimpia ihmisiä helpottaa, jos joku toinen on tallannut polun ennalta, kulkukelpoista reittiä, ja laittanut suuntaviittoja, jopa rappusia hankalimpiin paikkoihin. Matkanteko on välillä hiostuttavaa ja hengästyttävää, mutta koko ajan maisemat paranevat, toiveikkuus lisääntyy ja innokkuus päästä perille kasvaa. Ja laelta näkee, mistä on tullut, ja että ponnistelu kannatti. Korkealta paikalta näkee paremmin kokonaisuuden, ja voi olla jonkin aikaa omaa elämäänsä suurempien asioitten äärellä, ja kenties valita uuden reitin, jos on voimia jäljellä uuteen haasteeseen.

Jos en nyt pitkiin aikoihin kirjoita mitään muuta, niin haluan sanoa ihmisille ainakin nämä asiat:

Kannattaa kirkastaa arvonsa. Mikä on OIKEASTI tärkeää? Siihen kannattaa sitoutua, ja edetä, askel kerrallaan. Muuten on kuin silmiään ja mielihalujaan hallitsematon hupsu, joka harhailee tai säntäilee sinne tänne, turhia tavaroita selässään ja käsissään kantaen.

On tärkeää opetella kärsivällisyyttä. Kaikkea ei voi saada, eikä varsinkaan heti. Kärsivällinen ihminen malttaa pysähtyä harkitsemaan ja miettimään tuota edellistä asiaa. Matkaaja, joka ymmärtää, minne on menossa ja mitä oikeasti tarvitsee kantaa mukana, pääsee todennäköisemmin joskus perillekin. Tai ellei pääse tässä elämässä perille saakka, niin on ainakin tehnyt matkaa tietoisena päämäärästään, ajatukset kirkkaina ja turhia taakkoja kantamatta.

PS: Itsetunnon käsi- harjoitusvihko on lopultakin ilmestynyt, tutustu tästä linkistä.

Itsetunnon käsi ® ja Ohdakemaa

Miten Itsetunnon käden ® teemat näkyvät Ohdakemaa- sarjan sisällöllisessä viestissä?

Olen jo vuoden päivät työstänyt samanaikaisesti niin Itsetunnon käsi ®- menetelmää kuin Ohdakemaa- fantasiakirjasarjan osia julkaisukuntoon. Tällainen luova prosessointi voisi olla haastavaa, jos näitten kahden tuotoksen sisällölliset teemat olisivat keskenään ristiriitaisia. En kuitenkaan ole itse epäillyt hetkeäkään, etteikö kumpikin tuotos viestisi samaa kantavaa teemaa: oikeutta olla olemassa, sellaisena kuin on. En ole miettinyt asiaa tietoisesti tai suunnitelmallisesti, mutta olen toiminut ikään kuin tiedostaen, etten viesti keskenään ristiriitaista, vaan hyvinkin yhdenmukaista sanomaa.

Kirjoitusteni sisällöllinen yhdenmukaisuus ei sinänsä liene yllättävää, koska niin Itsetunnon käteen ® kuin kirjoittamiini romaaneihin on ”tulostunut” päähäni vuosien mittaan kertyneen teoreettisen ja kokemusperäisen tiedon yhdistymisprosessin tuotteita. Aloitin tosin Ohdakemaan tarinoitten kirjoittamisen jo ennen kuin valmistuin psykologiksi, isäni ennenaikaisen kuoleman jälkeen, joten siinä vaiheessa käytännön kokemukseni psykologin työstä rajoittuivat 5 kuukauden harjoittelujaksoon. Mutta olin tietysti jo opiskellut useamman vuoden psykologiaa, sosiologiaa ja kulttuuriantropologiaa, ja lueskellut omaksi huvikseni mm. psykologista ja henkiseen kehitykseen liittyvää kirjallisuutta jo ennen yliopistoa. Olin myös pyrkinyt kehittämään itseäni henkisesti, tai ylipäätään edes ymmärtämään itseäni, koska se oli suurin syy siihen, miksi alkujaan halusin opiskelemaan psykologiaa. Motiivi voi kuulostaa itsekkäältä, mutta toisaalta, voiko ihminen todella ymmärtää toisiakaan ihmisiä (teoreettisesti ja empaattisesti), ellei ymmärrä edes oman päänsä venkoilua?

Nyttemmin, kun olen toiminut jo vuosia mielenterveystyössä ja perehtynyt myös neuropoikkeavuuteen (myös omalla kohdallani), tieto ja käytännön ymmärrys ihmisen henkisestä hyvinvoinnista on onneksi lisääntynyt siitä, millä tasolla se oli ennen ”oikeaa” työtä ihmisten parissa. Kuitenkin, peruslähtökohta ihmisten kohtaamiseen on ollut samanlainen jo lukioiässä: yritä kohdella toista ihmistä niin kuin toivoisit hänen kohtelevan sinua. Ja toinen kantava asia, josta luin jo ennen yliopistoa Viktor Franklin kirjoista: jos ihminen ymmärtää elämänsä tarkoituksen, hän selviää todennäköisemmin äärimmäisenkin haastavista olosuhteista. Henkisen ajatteluni pohja on kehittynyt ehkä jo lapsuusvuosina, kun katselin ihmeissäni tähtitaivasta ja tunsin itseni niin mitättömäksi, ja silti olemassa olevaksi, ja kokemus loputtomiin jatkuvasta avaruudesta ahdisti minua painajaisiin saakka. Tiedostin, ettei maailma ole vain tämä pallo, jonka elinkelpoisuuden ihmiskunta meinaa parhaillaan tuhota. Aavistin myös, ettei maailma ole vain ”näkyvä” maailma. On olemassa asioita, jotka eivät näy (kuten radioaallot), ja moni ”näkyvä” asia onkin oikeastaan vain aistimus aivoissa…

Maailma on todellisuudessa monimutkaisempi ja moniulotteisempi kuin jonkin yksittäisen kulttuurin välittämä käsitys siitä, millainen ”maailma” on. Elämä on mysteeri, jota ihmisen ymmärrys ei tavoita. Suuri osa ihmisistä elää supistuneessa todellisuudessa, koska havaitsee maailmasta vain sen, minkä kulttuurin luomat ”silmälasit” päästävät läpi. Oletukset maailman luonteesta ohjaavat havaintojamme, emmekä oikeastaan näe sitä mitä on olemassa silmiemme edessä, vaan oman tulkintamme siitä. Olemme sokeita ja kuuroja, ja se rajoittaa niin ajatteluamme kuin tunnekokemustamme elämän ihmeellisyydestä. Meidän ”karttamme” maailmasta ei ole maailman ”maasto”. Mutta nyt harhaudun aiheesta…

Kun puolisoni kysyi minulta eilen, miten Itsetunnon käden ® sisältö näkyy Ohdakemaan henkilöhahmoissa tai heidän tarinoissaan, aloin miettiä asiaa tietoisemmin, ja löysin lähes välittömästi ainakin yhden selkeän yhteyden. Ohdakemaa- sarjan aloitusosan esittelytekstissä, jonka laadin marraskuussa 2017, on jo havaittavissa ensimmäinen todiste siitä, että käsittelen tarinoissa samoja teemoja, jotka päätyivät vajaa vuosi myöhemmin Itsetunnon käteen ®:

”Sadunomainen keskiaika antaa puitteet monipolviselle tarinalle, jonka tapahtumat ovat sekä ulkoisia että sisäisiä, ja jonka herättämät kysymykset ovat ajattomia. Kuka on vihollinen, kuka ystävä? Voittaako epätoivo vai luottamus siihen, että olemassaolomme on ihme ja sillä on tarkoitus?”

Tuo virke, ”Olemassaoloni on ihme ja sillä on tarkoitus”, päätyi sellaisenaan Itsetunnon käden ® kämmeneen, vaikken edes muistanut kirjoittaneeni sitä Ohdakemaa- kirjasarjan esittelyyn. Lause viittaa kirjasarjan yhteydessä siihen, että Ohdakemaan maailmassa maailma ajatellaan luoduksi, eli sillä on Luoja, eikä se ole syntynyt vain sattumalta. Tämä Luoja on tarkoittanut jokaisen olemassa olevan olennon syntyvän, joten, kukaan ei ole merkityksetön. Ei sekään, joka toimii välillä epärakentavasti toisia kohtaan.

Tässäkin todellisuudessa, jossa elämme, on monia ihmeteltäviä asioita, kuten maailmankaikkeuden synty, näkyvän syntyminen näkymättömästä. Arkisen (ja ateistisen) kulttuurin sisällä saattaa unohtaa, miten outoa on, että on ylipäätään olemassa maailma ja elämä. Mutta sehän on oikeasti aivan outoa! Miksi maailma on olemassa? En usko että ateisti tieteilijäkään pystyy vastaamaan siihen kysymykseen, ja jonkun besserwisserin oma ”maailma” voi romahtaa, kun hän huomaa, ettei voi tietää aivan kaikkea.

Se, että elämää kunnioittaa ja arvostaa ihmeenä, luo vakaan pohjan myös itsearvostukselle. Ja se, että uskoo, että jokaisella olemassa olevalla olennolla on jokin tarkoitus, antaa sen kokemuksen, johon Viktor Frankl viittaa. Eikä sellainen uskomus voi olla terapeuttisesti merkityksetön! Minä uskon, että se on päinvastoin terapeuttisesti elintärkeä. Väitän, että ilman kokemusta merkityksestä ja tarkoituksesta kaikki terapeuttiset interventiot ovat tehottomia. Eivät ne kanna pitkälle! Ne eivät vie ihmistä merkityksettömyyden kuilun yli, eteenpäin elämässään, tai edes pinnallisemmissa tavoitteissaan.

Ohdakemaa- blogissani kuvailen kirjasarjaani mm. seuraavilla lauseilla:

"Ohdakemaa- fantasiakirjasarja on uudenlainen ja samalla ajaton tarina hyvän ja pahan taistelusta ihmisen mielen sisällä, sekä ystävyydestä ja rakkaudesta sen monissa muodoissa.

Ohdakemaa-sarja on lukijan ajattelua kehittävää, henkisesti rikastuttavaa, fantasiakeskiaikaan sijoittuvaa psykologista kertomakirjallisuutta, joka sopii erityisen hyvin itsensä hieman erilaiseksi kokeville ihmisille.

Ohdakemaan tarinat ovat sadunomaisia, mutta toisaalta ihmismielen kuvauksen suhteen hyvinkin realistisia.

Ohdakemaan tarinoitten ytimessä on ihmismieli ja sen ainutlaatuinen kyky harhailla, erehtyä ja luoda oma todellisuutensa. Ja kuitenkin on olemassa totuus, jota ihmismieli ei voi koskaan täydellisesti käsittää.

Kertojat kohtaavat kukin omalla ajallaan ja erilaisten polkujen kautta sen totuuden, ettei rakkauden vastakohta ole viha, vaan välinpitämättömyys; sellainen turtumus, joka tekee meistä myötätunnottomia olentoja. Joten, jos pahuus on rakkaudettomuutta, kuka on pahin vihollisesi?”

Kuka on yleensä ihmisen pahin vihollinen? Minä ajattelen, että se on ihminen itse, tai tarkemmin sanoen, ne ”sisäiset hirviömme”, jotka saavat meissä aikaan vihamielisyyttä, katkeruutta, riitaa, tuomitsemista, arvostelua, halveksuntaa ja muita epärakentavia tunteita ja asenteita niin suhteessa toisiin ihmisiin kuin ihmiseen itseensä. Se, miten kohtelee itseä, heijastuu usein siihen, miten kohtelee toisia. Jos on itseä kohtaan vihamielinen, ei pysty aidosti olemaan ystävällinen myöskään toisille. Jossain vaiheessa viha itseä kohtaan ja toisille osoitettu (usein miellyttämishaluinen tai pelokas) ystävällisyys näyttäytyvät liian kipeänä sisäisenä ristiriitana. Jos oma tarve saada hyväksyntää ja ystävällisyyttä jää täyttymättä, eikä itsekään sitä pysty täyttämään, loppuu myös ystävällisyys toisia kohtaan. Siksi on hyvin tärkeää pyrkiä muuttamaan toiminta itseä kohtaan ystävälliseksi, vaikka tuntuisi miltä! Voi nähdä itsensä pienenä lapsena, joka tarvitsee hoivaa, ja tällainen mielikuva herättää luonnostaan myötätuntoa. Sama toimii myös suhteessa toisiin ihmisiin. (Pikkusormi:”Huolehdin sisäisestä lapsestani.”)

Kun toimii itseä kohtaan ystävällisemmin, myös tunteet alkavat muuttua rakastavammiksi ja lempeämmäksi. Tämä on myös itsemyötätunnon harjoittamista, kuten "sisäisen lapsen" hoivaaminenkin. Itsetunnon kädessä ® ystävällisyydestä itseä kohtaan muistuttaa nimetön: ”Olen uskollinen ystävä itselleni.” Uskollisuus näkyy siinä, ettei hylkää itseään, vaikka tapahtuisi mitä; vaikka sössisi miten pahasti tahansa, ystävän hyväntahtoisuus ei katoa! 

Ystävyys on keskeinen teema Ohdakemaan tarinoissa, ja kuvautuu myös kestävänä pohjana parisuhteille. Hyvin monet Ohdakemaan henkilöistä suhtautuvat itseensä alussa hyvin ankarasti ja arvostelevasti. Vasta henkisen kasvun myötä suhtautuminen muuttuu myötätuntoisemmaksi. Ystävät ja henkinen neuvonantaja (kuten Jooel Vaeltaja) auttavat esimerkiksi prinsessa Jelisepaa ymmärtämään syvemmin ystävällisyyden arvon ja myös sen, miten itseä tulisi kohdella. Vihollisestakin voi tulla ystävä, kun tätä kohtelee rakastavasti. Sama pätee suhteessa sisäiseen viholliseen, eli omaan itseen, ja niihin ilkeisiin ”pikku-ukkoihin” pään sisällä.

Ohdakemaa- blogissa kerron myös kirjasarjan teemoista sekä tavoitteistani kirjailijana. (Näistä laajemmin tekstissä: Millaista ravintoa tarjoat mielellesi, kun luet Ohdakemaan tarinoita?) Kirjoitan paljon rakkaudesta sen monissa eri muodoissa. Toisaalta käsittelen sitäkin, mikä on tervettä kiintymystä, mikä taas riippuvuutta. Pohdin myös sitä, voiko ihminen olla henkisesti vapaa, vaikka olisi ulkoisesti kahleissa; ja toisaalta, sisäisesti mielensä vanki, vaikka olisi ulkoisesti vapaa? Tarinoitten henkilöt kokevat niin toivon kuin epätoivonkin hetkiä. Epätoivon hetkissä ratkaisuksi voi nousta jokin oivallus tai jonkun ystävällisen ihmisen tuki, joka välittää samaa viestiä kuin Itsetunnon käsi ®: he ovat arvokkaita olentoja, joitten olemassaololla on jokin tarkoitus. Vaikkei tarkoitustaan vielä tietäisi, voi uskoa, että se on olemassa, ja siksi on elettävä, vaikka elämä tuntuisi hetkittäin pelkältä kärsimykseltä. Elämä on lahja; se on ihme, jota ei kannata väheksyä. 

Ohdakemaan tarinoitten henkilöt näkevät, mitä vallanhalu aiheuttaa ihmisille. Jos ihminen sisäistää ja uskoo Itsetunnon käden ® lauseet, hän ei tarvitse valtaa muuhun kuin oman mielensä ”hallitsemiseen”. Kunkin ihmisen sisäinen valta, eli itsehillintä tai tunnesäätely (tai millä nimellä sitä haluaakaan nimittää), on koko maailman rauhan rakenneosa. Ohdakemaan tarinat opettavat, ettei rakkauden vastakohta ole viha, vaan pelko. Väärä vallankäyttö juontuu usein pelosta. Ja pelkoa taas voi nousta vaikkapa vieraudentunteesta, tai siitä, että kokee toisten taholta epäystävällisyyttä tai uhkaavuutta, jolloin saattaa pyrkiä valtaan pelottelemalla itsekin toisia. Joku taas ei tyydy kohtuuteen, vaan ahnehtii, ja haluaa valtaa saadakseen kaiken mitä ahneuksissaan tahtoo. Oikeasti hän ei ”tarvitse”, hän vain ”haluaa”. Jos ihminen kokee olevansa rakastettu ja hyväksytty sellaisena kuin hän on, miksi hän haluaisi vielä jotakin lisää? Jos taas ei usko olevansa rakastettu ja hyväksytty, tai edes OK sellaisenaan, eikö ole tavallista pyrkiä hankkimaan statusta, meriittejä ja kaikenlaisia koristuksia, suorastaan ahnehtimaan niitä, tai sitten korvaamaan saamatta jäävä rakkaus huumaavalla vallantunteella?

Ohdakemaan tarinoissa yksi keskeinen teema on myös erilaisuus; se, että poikkeaa jollakin tavalla muista ihmisistä, eikä sovi itselle pedattuun muottiin tai odotettuun rooliin. Tämäkin liittyy Itsetunnon käden ® kohtiin ”Olen OK tällaisena kuin olen”, ”Minulla on oikeus olla oma itseni” ja ”Minun ei tarvitse miellyttää kaikkia”. Monien henkilöitten kautta lukija törmää myös sukupuolirooleihin ja erilaisiin sukupuolikäsityksiin kulttuureissa. Onhan tosiasia, että monet ihmiset poikkeavat jossain suhteessa kulttuurisista sukupuolinormeista, ehkä jo synnynnäisiltä ominaisuuksiltaan, käytökseltään, mieltymyksiltään ja sisäiseltä kokemukseltaan. Jotkut kärsivät sukupuoliroolien ahtaudesta tai paineista, tai eivät tunne olevansa sen kummemmin mitään sukupuolta. Tässä asiassa viestini on toivottavasti selkeä niin Ohdakemaa- sarjassa kuin Itsetunnon kädessä: ihmisellä on oikeus olla sellainen kuin hän on; sellainen, jollaiseksi hän on syntynyt, eli luotu.

Tämä pätee tietysti myös muihin enemmistöstä poikkeaviin. Ihminen saa olla omanlaisensa, kuten esimerkiksi introvertti, erityisherkkä ja neuropoikkeava, vaikka suurin osa väestöstä olisi erilaista ja kulttuuri painostaisi olemaan samanlainen kuin se suurin osa on. Poikkeavuus jossakin ominaisuudessa voi herättää epävarmuutta ja pelkoa, mutta, kuten sanottua Itsetunnon kädessäkin ®: ihmisellä on oikeus olla oma itsensä, hän on OK sellaisena kuin on, eikä hänen tarvitsekaan miellyttää kaikkia. Kaikilta voi kuitenkin odottaa käytöstä, joka ei vahingoita tai uhkaa toisten terveyttä tai henkeä. Se pätee niin enemmistöön kuin vähemmistöön. Kaikki ovat yhtä arvokkaita olentoja ja kaikkia tulee kohdella tasapuolisesti, mutta heikommassa asemassa olevat tarvitsevat hyväntahtoisuuttamme vielä enemmän muut. 

Ohdakemaan tarinoita lukiessa saattaa tulla pohtineeksi omaakin elämäänsä, kuten sitä, mikä omassa ainutkertaisessa elämässä onkaan tärkeintä. Ohdakemaa- sarjan teemat voivat herättää myös kysymyksen, annatko sinäkin jalansijaa ahneudelle ja vallanhalulle, pelolle ja vihamielisyydelle omalla reviirilläsi (eli mielessäsi), vai suojeletko sitä, mikä on sinulle ”pyhää”, kuten, mielen ja hengen vapaus? Samalla tavoin Itsetunnon käsi ® voi herättää pohdintaa siitä, mitä itse oikeastaan pitää tärkeänä. Onko tärkeää olla niin kuin muut ja elää niin kuin muutkin? Onko tärkeää miellyttää muita, vaikka se tarkoittaisi, että hylkää itsensä? Vai onko kaikin tavoin parempi, että hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, karvoineen kaikkineen, ja kohtelee itseään siten kuin ansaitsee, sellaisena ihmeellisenä olentona kuin onkaan?


PS: Veisitkö tietoa eteenpäin?
Toivoisin potentiaalisten lukijoitten löytävän kirjojani ilman aggressiivista mediamainontaa. Haluaisin, että mahdollisimman moni saisi tietää Ohdakemaan olemassaolosta, ja että etenkin juuri ne ihmiset löytävät Ohdakemaahan, joille sen psykologiseen maailmaan uppoutuminen voisi olla mielekästä, terapeuttista tai rakentavaa; parhaimmillaan sitä kaikkea. Esimerkiksi erityisherkille, tunne-elämän haasteista kärsiville ja neurologisesti poikkeaville Ohdakemaan tarinoitten lukeminen voi tarjota vertaistukea, ja kaikille lukijoille se antaa mahdollisuuden syventää psykologista ymmärrystään ja lisätä sietokykyään ihmisten erilaisuutta kohtaan.

"Itsetunnon käsi harjoitusvihko" on nyt saatavilla, ks. BoD-verkkokaupasta:

Suvaitsevaisuus - sietämistä, sinisilmäisyyttä, sopeutumista?

"Suvaitsija" ja tietyin ehdoin "suvaittu"? Onko tämä tasa-arvoa?

Mitä "suvaitseminen" oikeastaan on? Pelkkää itsekehua, vai kaunis, utopistinen ajatus, vai usein ihan rakentava asia, muttei aivan sitä mitä yleensä luullaan? Ja mitä oikeastaan pitäisi suvaita, mitä ei?

Viime aikoina olen joutunut kuulemaan suvaitsevaisuus- sanan useammin kuin olen sitä koskaan edes mielessäni pyöritellyt, koska en ole edes ymmärtänyt kunnolla koko sanaa käyttääkseni sitä itse. Päätin tehdä sanasta google-haun ja katsoa, millaisiin määritelmiin, juttuihin ja teemoihin tuo ajankohtainen sana liitetään. Tutkiskeleminen oli mielenkiintoista ja löysin useamman filosofisen tekstin aiheeseen liittyen. Mutta kyseisen sanan kohdalla huomaa myös varsin pian, että jotkut sitä käyttävät ihmiset eivät tunnu ymmärtävän sanan alkuperäistä merkitystä. Monet kuvittelevat, että on jo sinänsä hienoa olla ”suvaitsevainen”, ja käyttävät sanaa itsestään varsin mielellään. Todellisuudessa ihmiset eivät ”suvaitse” mitä tahansa, eikä se olisi ihmiskunnan hengissä säilymisen kannalta millään tavoin perusteltuakaan. Pitäisikö ”suvaita” väkivaltaa ja sodanlietsontaa, luonnonvarojen tuhlaamista itsekkäisiin tarkoituksiin, tai mitä tahansa muuta sellaista toimintaa, joka vahingoittaa toisia eläviä?

Valitettavasti kyse on taas kerran käsitteitten ja sanojen väärinymmärryksestä, tai hatarasta ymmärtämisestä, sekä ihmisten huvittavasta, mutta toisaalta vaarallisesta tavasta ryhtyä hokemaan itseensä tai toisiinsa liittyen leimaavia termejä, milloin missäkin tarkoituksessa. Niin, ihmisten välillä kukkii nimittelyä ja leimaamista, jolla on tarkoitus luoda eriarvoisuutta itsen ja toisten välille. Joku mielellään väittää, että ”minäpä olen suvaitsevainen” (=avarakatseisempi, parempi ihminen?) ja ”sinä olet suvaitsematon” (=ahdasmielinen, huono ihminen?). Ahdistaa joutua toteamaan, miten asia onkaan mennyt ihmisten mielessä sekaisin! Entäpä jos ”suvaita” sanalla tarkoitetaankin oikeastaan vain ”sietämistä”, eikä mitään avarakatseista, rakastavaa hyväksymistä? Mitä sinä siedät, mitä et?

Wikipedian ”suvaitsevaisuus”-tekstistä löytyy oheinen pätkä:

”Filosofi Jukka Hankamäen mielestä suvaitsevuuden käsite on ristiriitainen. Se tarkoittaa, että henkilö sietää jotakin, vaikka hän ei hyväksy tai kannata sitä. Hankamäen mukaan suvaitsevuus ei voi olla kaiken hyväksymistä, sillä se olisi ristiriitaista. Suvaitsevuuden on hänen mielestään oltava valikoivaa.

Filosofi Markus Neuvosen mielestä suvaitsemattomuuden suvaitsemisessa kysymykseksi nousee se, kuinka paljon suvaitsemattomuutta pitää sietää. Neuvonen hylkäisi koko suvaitsevaisuden käsitteen, koska siihen sisältyy "aina tietynlainen alaspäin katsominen" – suvaitseminen sisältää jo sinällään asian, mahdollisesti inhottavan, jota siedetään, sekä siihen liittyvän suvaitsijan.”

Kun ”suvaitsen” jotakin, se itseasiassa tarkoittaa, että pidättäydyn vastustamasta (väkivaltaisesti) jotakin asiaa, ihmistä tai ilmiötä, jota en oikeastaan itse hyväksyisi, suosisi, tai josta en itse pidä, mutta siedän sitä, koska on jollain perusteella oikein, perusteltua, järkevää, laillista tms. sietää sitä, eikä hyökätä sitä vastaan. Olosuhteiden pakosta siis siedän jotakin, vaikken pidä siitä. OK, tämä on vielä aivan ymmärrettävää, ja voi oikeastaan olla jollekulle helpottava määritelmä ”suvaitsemisesta”. Vaikka ”suvaitsenkin” vaikkapa erilaiset mielipiteet, se ei tarkoita, että itse niistä pitäisin, tai hyväksyisin ne. Pidättäydyn vain käyttäytymästä vihamielisesti ja mitätöivästi tuota toista mielipiteenilmaisijaa kohtaan. Ja, totta lienee sekin, että se henkilö, joka vastoin todellisia tunteitaan ja arvostuksiaan ”suvaitsee” jonkun toisen erilaisuutta, asettuu jollain tapaa ylempiarvoiseksi kuin tuo toinen. Minä olen se ”suvaitsija”, sinä olet ”suvaittava”. Eikö olisi tasaveroisempaa puhua vain siitä, että me kumpikin pyrimme hyväksymään toisemme sellaisina kuin olemme, ihmisreppanoita kumpikin, ja pyrkimään yhteisymmärrykseen ja rauhaan, koska se on hyväksi meille molemmille?

Ihmiset ovat raadollisimmillaan toden totta kuin arvoasemastaan nahisteleva lauma simpansseja. Minä ”suvaitsen” sinua siinä apinankäsivarren päässä, jos annat minun syödä hedelmäni ensin ja kaivelet sitten selästäni kirppuja. Mutta jos et tee kuten suvaittuun asemaasi kuuluu, puren sinua, ja saat luvan riekkua toisella oksalla… Niin, ehkäpä suvaitsevaisuus-termi sopiikin apinalauman käyttäytymisen analysointiin!

Kaikille meille lienee jossain vaiheessa (ehkä jonkin etiikkaa käsittelevän oppitunnin aikana) selitetty, että ihminen on eri asia kuin hänen tekonsa. Tulisi arvioida tekoja, ei tuomita ihmistä. Toisin sanoen, on eri asia hyväksyä toisten ihmisten näkemykset kuin heidän tekojaan. Ja toisaalta, ei kuitenkaan tule hyväksyä näkemyksiä, jotka lietsovat epärakentavia ja väkivaltaisia tekoja ketään kohtaan. Kaikkia tekoja ei pidä myöskään ”suvaita” (eli sietää ja olla estämättä). Suvaitsevaisuus ei siis tietenkään ole mikään hyve, jos suvaitaan pahaa; se voi sen sijaan olla sinisilmäisyyttä, välinpitämättömyyttä, älyllistä laiskuutta, pelkoa puuttua vahingolliseen toimintaan…

Suvaitsevaisuus-termi on todellakin niin epämääräinen ja ristiriitainen, että se joutaisi hyllyttää. Sitä ja sen vastinparia käytetään liian paljon lyömäaseena, mikä ei ole kovin ”suvaittavaa”. Olisi helpompaa ja selkeämpää puhua ennakkoluuloisuudesta tai tuomitsemisesta, kun puhutaan ”suvaitsemattomuudesta”. Tai, kun puhutaan ”suvaitsevaisuudesta”, miksei voisi puhua lähimmäisenrakkaudesta, ihmisarvosta, elämän kunnioittamisesta, rauhan rakentamisesta, hyväksymisestä? On selkeämpää korostaa sitä, ettei ihmisiä pidä tuomita, vaan heidän tekojaan tulisi arvioida sen mukaan, seuraako niistä haittaa vai ei, kuin sotkea keskusteluun kunkin ”suvaitsemisten” taustalla olevia omia mieltymyksiä ja mielipiteitä.

Mihin tarvitaan moraalisia ohjeita, suosituksia ja lakeja, jos kaikki pitäisi vain ”suvaita”? Tämä ”suvaitsevaisuuskeskustelu” on niin hölmöä touhua, ettei tätä voi enää ”suvaita”. Mutta haluan nyt kokeilla toista keinoa pysyä rauhallisena ja rauhantahtoisena henkilökohtaisiin mieltymyksiini ja arvoihini perustuvasta suvaitsemattomuudestani tai suvaitsevaisuudestani huolimatta, eli hyväksyä sen, mitä en voi muuttaa (vaikka haluaisinkin, ehkä, riippuen siitä, millä päällä olen…):

OK, ihmiset, minä mukaan lukien, ovat usein ajattelemattomia, tiedostamattomia, ja vihamielisiä. He saattavat vääryyttä koettuaan nousta barrikadeille ja käyttäytyä väkivaltaisesti ja yhtä vihamielisesti kuin heitä itseään on kohdeltu. He saattavat defensiivisessä aggressiossaan käyttäytyä yhtä ”suvaitsemattomasti” kuin ne, jotka eivät ole heitä ”suvainneet”. Mikä lopettaisi tämän mielettömyyden? Ei ainakaan paremmuuskilpailu siitä, kuka on olevinaan ”suvaitsevaisempi” kaikessa ylimielisyydessään, eikä sitten kuitenkaan suvaitse vastaväitteitä. Eikä se, että yritetään kieltää ”suvaitsemattomuus” kokonaan ja joudutaan kaaokseen, kun kaikki on sallittua...

Jospa lopetetaan koko sanan käyttö, niin itsekehun välineenä kuin lyömäaseena? PUF!

Ja vielä pari poimintaa teksteistä, joihin törmäsin aihetta tutkiessani (osoitteesta: https://www.ystavyydenmajatalo.fi/kirjoitukset/suvaitsevaisuus.html)

"Meidän täytyy aina ottaa kantaa. Neutraalisuus auttaa sortajaa, ei koskaan uhria. Vaikeneminen rohkaisee kiduttajaa, ei koskaan kidutettua." (Keskitysleirin kokenut Elie Wiesel vastaanottaessaan Nobelin rauhanpalkinnon 1986)

Ja toisen ihmisen ennakkoluulottomaan kohtaamiseen liittyen:

"Silloin kun näemme jokaisessa toisessa ihmisessä ehtymättömän, aavistamattomia mahdollisuuksia täynnä olevan merkitysten lähteen, ihmisyyteen kuuluva syvyyden ulottuvuus on avautunut meille." (Terho Pursiainen)

Jos vielä jaksaisi verrata ”suvaitsevaisuus” – sanan merkitystä siihen, mitä rakkaudesta sanotaan Paavalin kirjeessä korinttilaisille, niin huomaisi ehkä selkeästi, millaista asennetta kannattaa tavoitella suhteessa toisiin ihmisiin. Väkivallasta pidättäytyminen on totta kai OK, mutta kun onnistuu siinä, ollapa sen lisäksi vielä kärsivällinen ja lempeä, ja kadehtimatta, kerskumatta ja pöyhkeilemättä…

PS: Tässä tekstissä käsittelemääni teemaan liittyen sattui niin, että seuraavaksi julkaisuvuorossa oleva Ohdakemaa-sarjan osa, ”Vaeltajaprinssi”, käsittelee sukupuoli-identiteetin kirjoa ja sukupuolista suuntautuneisuutta, jotka ovat yksi aihepiiri, jonka yhteydessä nykyisin käytetään paljon ”suvaitsevaisuus”-sanaa. Jos olisin kaunokirjallisia markkinoita laskelmoiva analyytikko, en olisi osannut paljoakaan paremmin aikatauluttaa moista teemaa käsittelevän romaanin julkaisemista. Mutta kyse on puhtaasta sattumasta, suorastaan hieman kiusallisesta sellaisesta, koska en ole alun pitäenkään kirjoittanut siitä, mistä maailma puhuu, vaan siitä, mitä itselläni huvittaa kirjoittaa; eli milloin mistäkin moraalisesta epäkohdasta tai psykologisesta ongelmasta. Ja olisi suorastaan ärsyttävää, jos minun luultaisiin kirjoittavan markkinointimielessä ”laskelmoidusti” ajankohtaisista teemoista. Enhän lainkaan tiennyt silloin 2016 – 2017, kun aloin työstää romaanisarjaa julkaisukuntoon, mitä tahtia osat tulisivat julkaistavaksi, tai millaiset aiheet olisivat pinnalla heinäkuussa 2019, kun olisi seitsemännen osan vuoro. Mutta toisaalta, ehkäpä vielä vuottakin aiemmin kirjallinen homoromanssi olisi tuottanut voimakkaamman ”suvaitsemattomien” tai ”suvaitsevaisten” reaktion. Nyt sellainen alkaa ehkä olla jo vanhaa kauraa, eikä minun kenties tarvitse sietää kummankaanlaisia kommentteja aiheesta...

Muualla "suvaitsevaisuudesta":

https://yle.fi/uutiset/3-6266998

http://www.hyvejohtajuus.fi/12137/mita-on-olla-suvaitsevainen/

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/puheenaiheet/kolumni/suvaitsevaisuus-sy%C3%B6-omat-lapsensa-1.198290

Lukemalla viisaammaksi?

Julkaisusuunnitelma 2019

”Jos osaat lukea, koko maailma avautuu sinulle.” Barack Obama.

Ajatuksenani oli kirjoittaa vain lyhyt päivitys, mutten malta olla pysähtymättä tuoreimman Psykologi-lehden (2/2019) juttuun ”Kuin surmaisi satakielen” kirjallisuuden merkityksestä psyykelle (Henna Helmi Heinonen, kirjailija ja psykologi). Jutussa on samansuuntaista sisältöä kuin blogitekstissäni mielen teorian kehittämisestä. En valitettavasti löydä lehden jutusta tietoa, mihin ”runsaaseen tutkimusaineistoon” Heinonen esseessään viittaa, mutta poimin nyt tähän joitakin lukemisen positiivisista vaikutuksista, joita tekstissä mainitaan:

”Lukeminen parantaa työmuistia ja keskittymiskykyä, vähentää stressitasoa, rikastaa sanavarastoa sekä kehittää niin emootioiden tunnistamista ja sanallistamista kuin empatiakykyäkin. ”

Heinosen mukaan kaikki lukeminen ei kuitenkaan ole aivojen kehityksen kannalta samanarvoista. ”Tunnetusti lukemisen edut liitetään juuri pitkiin teksteihin, ei sähkösanomanomaiseen sosiaalisen median maailmaan.”

”Myös pidempien tekstien välillä näyttää olevan eroja. Viime vuosien tutkimuksissa on havaittu, että esimerkiksi empatian kehittymisessä olisi merkittävä rooli nimenomaan kaunokirjallisuudella, mahdollisesti etenkin minäkertojan narratiivilla.”

Tällä väitteellä on neuropsykologinen perusta; tiedetäänhän, että kuvitellessa (kuten tarinaa lukiessa) aivoissa aktivoituvat samat alueet kuin oikeassa kokemuksessa. (Eli, esimerkiksi empatian kokeminen tarinan kautta kehittää aivosaarta.) Heinonen toteaa myös: ”Koska kirja on lukunopeuden vuoksi kohtalaisen hidas kokemus, se myös mahdollistaa pysähtymisen ja aivojen muokkautumisen toiseen tapaan kuin elokuva tai Youtube-video.”

Heinosen mukaan lukemisen hyödyt ihmisen aivoille ja psyykelle näyttäisivät olevan yksiselitteisen positiivisia. (Haittojakin tietysti voi olla, esimerkiksi jos ihminen laiminlyö muuta itsestään huolehtimista liiallisen lukemisen takia!) Ruutuaika on Heinosen mukaan alkanut viedä aikaa lukemiselta, etenkin nuorilla. Ruutuaikakin muokkaa aivoja, mutta valitettavasti eri suuntaan kuin kaunokirjallisuuden lukeminen (esim. keskittyminen, emootioiden tulkintakyky ja empatia heikkenevät). Heinosen mielestä olisi juuri nyt tärkeää pitää esillä kirjallisuuden ja muiden taiteiden myönteisiä vaikutuksia psyykelle. Teenpä siis tässä juuri sitä 😊

No, kilpailu ajasta ja voimavaroista on kovaa! Osittain itse aiheutetussa kiireessä ihmisillä on taipumus valita ”helppoa viihdettä”. Huomaan sen kyllä itsekin, enkä todellakaan jaksa milloin tahansa keskittyä lukemaan mitä tahansa pitkiä kaunokirjallisia tekstejä. Ja sitä paitsi viime vuosina olen enemmänkin tuottanut tekstiä kuin lukenut, tai sitten lukenut ja eläytynyt itse tuottamiini teksteihin loputtomissa muokkausprosesseissa. Mutta tämän Heinosen esseen luettuani voinen tuntea kohtuullista tyytyväisyyttä siinä suhteessa, että kun julkaisen omia kirjojani, voin ajatella tuottavani tutkitusti psyykelle hyödyllistä viihdettä; pitkiä, kaunokirjallisia tekstejä, ja vieläpä minäkertojan narratiivilla! Vaikka siis kirjoitankin vain omaksi huvikseni, julkaisemalla tekstejäni en aiheuta haittaakaan, vaan potentiaalista hyötyä niille, jotka haluavat tehokkaan stressitason alentamiskeinon, sekä kehittää työmuistiaan, keskittymistään, sanavarastoaan, tunteitten tunnistamista ja sanallistamista, ja empatiakykyään. Ei pahaksi mielenterveysalan ammattilaisellekaan!

Tuo ammattilehden juttu tuli itselleni oikeaan aikaan. Ehkäpä kaipasinkin juuri nyt motivointia siihen, että saan työstetyksi Ohdakemaa- sarjan seitsemännen osan julkaisukuntoon muutaman viikon sisällä, kenties heinäkuussa. Käsikirjoitus on suunnilleen yhtä laaja kuin sarjan ensimmäinen osa, joten, voi olla että muokkausluvusta ja oikoluvusta huolimatta tekstiin jää joitakin virheitä ja puutteita, jotka ehkä jälkeenpäin ärsyttävät itseäni. Mutta olenpahan huoltanut omia aivojani kirjoittamalla ja lukemalla, eikä siitä kai ole ollut muillekaan liiaksi haittaa, paitsi että olen useita tunteja viikossa omissa maailmoissani. Tosin, voihan se olla joskus helpotuskin kanssaihmisille…

Ohdakemaa- sarjan esittelyblogi