maanantai 14. kesäkuuta 2021

Mitä sinä tarvitset, juuri nyt?



Kysy sitä itseltäsi aika ajoin, päivän mittaan; ”Mitä minä tarvitsen, juuri nyt?”

Liian vaikeaa toteutettavaksi? Ehkäpä onkin. Mutta miksi se on niin vaikeaa, että loppujen lopuksi aika harva ihminen elää valppaana sille, mitä kussakin hetkessä tarvitsisi?

Miksemme kysy itseltämme, mitä tarvitsemme, vaikka teoriassa tietäisimme, että se olisi järkevää, tai jopa viisasta tulevan elämämme kannalta? Tai, vaikka kysyisimmekin sitä, emme kuitenkaan jää kuuntelemaan vastaustamme? Tai, vaikka jo tietäisimme vastauksen, emme anna itsellemme sitä, mitä oikeasti tarvitsemme?

Onko meillä kaiken kaikkiaan liian kiire? Emmekö ehdi pysähtyä, tai malta pysähtyä? Vai olemmeko liian väsyneitä edes ajatellaksemme mitään? Koemmeko, ettei sillä ole väliä, mitä tarvitsemme, emmekä siksi uhraa asialle aikaamme, jonka olemme varanneet jotakin muuta tarkoitusta varten, tai joitakin muita ihmisiä varten?

Ansaitsetko saada mitä tarvitset? Uskotko, että olet niin tärkeä ja arvokas olento, kuten kaikki muutkin ovat, että sinullakin on oikeus kohtuulliseen hyvinvointiin? Se, oletko onnellinen tai tunnetko tasapainoa vai et, onkin sitten hieman mutkikkaampi asia. Kaikki eivät ole onnellisia, vaikka edellytykset perustarpeitten tyydyttämiseen näyttäisivät olevan kunnossa. Ja toisaalta, jotkut vaikuttavat onnellisilta, vaikka eläisivät jossain suhteessa puutteen alaisina. Niin, mitähän sinä tarvitset, jos kaikki näyttää olevan hyvin, muttet silti tunne itseäsi onnelliseksi?

Haluaminen on eri asia kuin tarvitseminen, joten, en tarkoita, että ihmisen on saatava sitä mitä hän haluaa. Saatan haluta vaikkapa kupin kahvia, mutten oikeasti tarvitse kahvia, vaan lepohetken. Saatan haluta tehokkaamman läppärin, mutta oikeastaan tarvitsenkin ehkä vain aikaa; aikaa tehdä asioita rauhassa ilman että seuraava tekeminen välkkyy kirkuvana mielessäni. Tai, tarvitsen jotakin muutosta, joka vapauttaa minut noilta mieleni tuottamilta hälytyksiltä, kun yritän ennakoida tulevia tekemisiä, tai muistikuvani varoittavat tutuista karikoista…

Mitä minä tarvitsen, juuri nyt?

Tarvitsenko oikeasti lisää aikaa, jos ajan kokeminen tarkoittaa lisää kärsimystä; tarvitsenko jotakin tulevaa tavoitetta, jonka kuvittelen tekevän minut onnelliseksi, sitten kun olen saavuttanut sen? Tarvitsenko jotakin uutta, mielenkiintoista virikettä, juuri nyt?

Ehkä aavistan tarvitsevani jotakin valtavan isoa ja merkityksellistä, niin että on kuin sisälläni olisi valtava aukko, tyhjä kolo; joten, täytän itseni murusilla ja krääsällä, täyteaineilla, hötöllä, tai omalla ja toisten jätteillä, kauhulla, murehtimisella ja märehtimisellä, melkeinpä millä tahansa, ettei vain tarvitsisi kokea tyhjyyttä. Tyhjyys on pelottavaa, koska se voi täyttyä millä tahansa, ellemme itse täytä sitä jollakin mieltämme suuremmalla.

Niinpä täytän mieleni paetakseni tyhjyyttä; sitten tyhjennän mieleni pelästyneenä sen täyteyttä tai täytteen hirvittävyyttä tai likaisuutta tai ällöttävyyttä, ja tämä jatkuu kuin loputtomana, hyödyttömänä noidankehänä, jossa toden totta olen mieleni vanki, juoksemassa ympyrää oman pääni sisällä, kahlittuna valjaisiin, joitten toinen pää on kiinni… Missä?

Pitelen niitä itse. Pitelen kiinni, koska irti päästäminen olisi uhkarohkeaa; sehän voisi heittää minut jonnekin muualle tyhjyyteen, ja kaikki alkaisi taas alusta. Täytän siis mieleni tyhjyyden ulkopuolisilla tai sisäsyntyisillä virikkeillä, koska pelkään sitä tunnetta, ettei siellä ole mitään. Mutta ehkä siellä onkin. Ehkä se jokin on jotakin niin suurta, etten voi nähdä sen rajoja ja muotoa. Tai ehkei sillä edes ole rajoja. Ehkä se on ääretön.

Mutta pelkään tuntematonta äärettömyyttä, joten roikun kiinni siinä, mihin mieleni on tarttunut, ja olen vietävissä sinne minne oman mieleni energiavirta minua johtaa. Mutta tämä virta ei johda muuhun kuin uuteen kierrokseen samassa kehässä, ellei uutta reittiä avaudu; uutta uomaa jonnekin muualle. Tai, jos päästän irti ja lennän keskipakoisvoiman heittämänä ulos mieleni kehästä, päädyn kyllä jonnekin muualle. Ehkä siellä on tyhjää, ja tunnen olevani keskellä äärettömyyttä, mutta keskitän huomioni hetkeksi siihen, mistä lensinkään ulos.

Kun olen mieleni ulkopuolella, voin rauhassa katsella, miten ajatukseni juoksevat kehää mieleni sisällä, pääsemättä koskaan perille. Ehkä se onkin kuin generaattori. Ehkä tuo ajatusmylly tuottaa keskiössään energiaa. Voisin kokeilla kytkeä siihen jonkinlaisen piuhan ja johtaa energian johonkin sellaiseen, minkä nyt juuri näen tarpeelliseksi…

Mieli ei koskaan pysähdy väkisin. Ajatukset eivät lopu kieltämällä niitä tulemasta. Joten, antaa niiden rullata, pyöriä, kiertää; tulla ja mennä, kunnes ne väsyvät ja nukahtavat, kunnes jokin ärsyke saa ne taas heräämään ja kiihdyttämään uuteen vauhtiin.

Niin, yritäpä rauhoitella keikkuvassa autossa läikähtelevää teekupillista, vaikkapa lusikalla. Se ei onnistu, joten pysäytä auto, niin tee lakkaa myötäilemästä keikkuvaa liikettä; mainingit rauhoittuvat itsestään, kun niihin latautunut liike-energia kuluu loppuun. Kun olet paikoillasi, voit kyllä aiheuttaa lisää maininkeja tai vaikkapa pyörteen, jos haluat sorkkia teetä lusikallasi. Mutta jos maltat odottaa, niin teekupillinen rauhoittuu siinä missä sinäkin, kun tarkkailet sitä. Ellet voi pysäyttää autoa, sinä ja teekupillisesi voitte yrittää keikkua samaan tahtiin kuin autokin, niin saatat saada sentään osan teestä nieluusi saakka. Mutta joskus on parempi pysähtyä kokonaan, edes pieneksi hetkeksi. Minuuttikin on pitkä aika, kun vietät sen katsellen viisarikellon sekuntiviisarin nytkähdyksiä.

Voi olla, että tarvitset nyt ensisijaisesti juuri sitä, että löydät tuon tilan mielesi ulkopuolelta; tuon äärettömän, joka ei olekaan tyhjyyttä vaan jotakin olevaa. Kun pääset sinne, niin kaikki muukin, mitä tarvitset, annetaan sinulle, ennemmin tai myöhemmin.

sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Eskapismi on hyvä renki ja huono isäntä


Missä oletkaan juuri nyt; oletko kotona, vai ihan pihalla? Toisin sanoen, oletko läsnä tässä ja nyt, tietoisena, vai uppoutuneena omaan tulkintaasi, ajatuksiisi, muistoihisi, oletuksiisi, tunnelmiisi, fantasioihisi, kauhukuviisi tai mihin tahansa muuhun, mikä ei ole todellista?

Keskustelukumppanini sanoi tässä äskettäin harrastavansa erittäin paljon ”eskapismia”, ja erityisesti silloin, kun stressitaso nousee, ja on paljon sellaista, mitä pitäisi tehdä. Ymmärsin varsin elävästi tuollaisen kokemuksen, koska minulla on sellaiseen sisäsyntyinen taipumus. Tilanne on sitäkin mutkikkaampi, jos ihmisellä on lähes koko ajan stressaantunut olo; sitä voimakkaampi on tarve olla jossakin muulla.

Eskapismilla tarkoitetaan ”todellisuuspakoisuutta”. Alkujaan (eli 1930-luvulla) sitä käytettiin brittiläisessä kirjallisuudentutkimuksessa kuvaamaan ”yhteiskunnallisen tietoisuuden ja realismin puutetta”. Muistelenpa mm. J. R. R. Tolkienia jossain yhteydessä syytetyn eskapismista. Wikipedia toteaa, että ”Eskapistit usein tuntevat olevansa pettyneitä todellisen maailman arkipäivän stressiin ja pyrkivät "pakenemaan" sieltä mm. unien, päihteiden, taiteen, mietiskelyn, matkustelun ja/tai fantasioinnin kautta”. Termillä saatetaan kuvata myös ”ihmisten toimenpiteitä masennuksen ja surullisuuden tunteiden lievittämiseksi.”

Tuossa viimeksi mainitussa ilmiössä ei pitäisi sinänsä olla mitään haitallista. Karusta ja ahdistavasta todellisuudesta pakenemiseen on hyvä olla mahdollisuuksia tämän maailman keskellä; muuten olotila voisi äityä sietämättömäksi. Mutta, kuten arvata saattaa, on omat riskinsä siinäkin, ellei ihminen missään vaiheessa kohtaa todellisuutta ja niitä haasteita, jotka vaativat ehkä joitakin toimenpiteitä, jotta ihminen tai muu elävä pääsee jollain tavalla mielekkäämpään tilanteeseen. Tai, muuta tietoisuuttaan, jolloin näkökulma muuttuu, vaikkei tilanne muuttuisikaan.

Toisin sanoen, esimerkiksi omiin mielikuvitusmaailmoihin pakeneminen voi olla erittäin terapeuttista ja auttaa jopa älyllisissä haasteissa ja uusien innovaatioitten kehittelyssä. Mutta jokin yhteys reaalimaailmaan on säilytettävä. Käsittääkseni se kriittinen yhteys on tietoisuus, ”mielitaju”. Ihmisen on syytä tiedostaa, milloin hän kuvittelee, milloin hän tulkitsee, luulee ja olettaa. Muuton ”eskapismi” on ottanut ohjat ja ihmisen niin sanottu ”realiteettiote” on kadonnut. Ja jos ihmisen toiminta perustuu ikään kuin sokeaan pakenemiseen, ei siinä hänen itsensäkään mielestä olisi mitään järkeä, jos hänellä olisi mahdollisuus tarkastella sitä objektiivisesti.

Taipumus paeta todellisuutta voi aktivoitua enemmän tai vähemmän laajoissa ympyröissä. Wikipediassa puhutaan ”sosiaalipsykologisesta eskapismista”, ”sosiologisesta eskapismista” ja ”yksilöpsykologisesta eskapismista”, ja minä ainakin harrastan vaihtelevasti näitä kaikkia. Pakenen ryhmäpainetta, pakenen yhteiskunnan tasolla kulttuurista yhdenmukaisuuspainetta, pakenen omia murheitani oman pääni sisällä…

Joku oli tehnyt tutkielman ”hedonistisesta eskapismista ja kulttuurituotteiden kuluttamisesta”. Olen nyt sen verran ”hedonistinen”, etten jaksa lukea tuota tutkielmaa, vaan pakenen mieluummin omien ajatusteni pyörittelyyn ja valmiiksi tiivisteltyihin oletuksiin. Wikipedia kuvailee eskapismin ilmiötä vielä näillä sanoin:

”Nyky-yhteiskunnan suorituskeskeisyys sekä lisääntyvät paineet työtä ja opiskelua kohtaan voidaan nähdä myös syynä eskapismin lisääntymiseen. Downshifting- termi on lanseerattu ilmiön estämiseksi.”

Jos oikein olen ymmärtänyt, eskapismia kehittyy sitä enemmän, mitä voimakkaammin yksilö kokee vallitsevan kulttuurin, säännöt, tavat yms. itselleen vieraiksi, vastenmielisiksi tai jopa ahdistaviksi. Ja tästä voidaan olettaa aika suoraan, että mitä enemmän ihmisyksilö poikkeaa muitten ihmisten ehdoilla kehittyneestä kulttuuriympäristöstä tai ”maailmasta”, sitä voimakkaampi on hänen tarpeensa paeta jonnekin toisaalle, tai jopa kokonaan. Väestössä on ehkä valtaosa niitä, jotka ainakin olevinaan ovat kovinkin aidosti osa tätä yhteiskuntaa ja yhteisöä, elävät omasta mielestään riittävästi ”tässä hetkessä” ja trendikkäästi, ja sääntöjen mukaan, ja vain kohtuudella viihteeseen uppoutuen. Ja sitten on enemmistön mielestä hieman paheksuttavankin ”eskapistisia” ihmisiä, jotka elävät enimmäkseen omissa ”maailmoissaan” tai kuplissaan, ja joita usein nimitellään myös ”syrjäytyneiksi”.

Toisaalta, jos kaikkea ”todellisuuden pakenemista” nimitettäisiin eskapismiksi, sitä harrastettaisiin kyllä lähes jatkuvasti ja laajasti. ”Epäsyrjäytynyt” enemmistökin harrastaa sitä. Aivan tavallisetkin ihmiset ovat varsin usein ihan muissa maailmoissa kuin todellisuudessa; siis, omissa ”harhaisissa tulkinnoissaan”, vaikka kuvittelisivat olevansa ”kartalla” ja kiinni hetkessä. Joku kuvittelee olevansa vaikkapa mahtava myyntitykki, ja touhottaa ja pälpättää tässä harhassaan silmät päässä seisoen, tuntien euforiaa omasta valeitsestään. Elääkö hän muka todellisuudessa? Hän ehkä siirtyy tykityksensä jälkeen päihdeharhaiseen todellisuuteen, tai seikkailemaan jossakin toisessa mielikuvitusmaailmassa, eläytyen johonkuhun tunnettuun mielikuvitushahmoon tai itse keksimäänsä sosiaaliseen rooliin. Yhtä lailla joku vouhottaa omasta kiiltokuvaitsestään, luullen itsekin olevansa tuo kaunisteltu kuori ja elävänsä ”tosielämää”, kun suorittaa sitä kaikkea, minkä luulee olevan tärkeää. Joku uskottelee olevansa ”ihan tavallinen ihminen”, koska pelkää olevansa epäsuvaittu friikki, jos ei noudattaisi kaikessa sitä mitä muutkin tekevät ja kuvittelisi oikeasti nauttivansa siitä kaikesta.

Harhaisuutta on niin monenlaista. Voisi todeta tässäkin yhteydessä, että ”hedelmistään puu tunnetaan”. Henkilökohtaisesti en pidä harmittomissa mielikuvitusmaailmoissa oleilemista ainakaan sen haitallisempana ilmiönä kuin olemista ikään kuin olevinaan kartalla tässä todellisuudessa, mutta roolia esittäen ja itsensä siihen kadottaen. Onhan parempi olla tietoisesti jossain roolissa mielikuvituksissaan kuin esittää jotakin roolia tässä yleisesti ottaen reaalimaailmana pidetyssä maailmassa, tajuamatta edes itse esittävänsä, olevansa epäaito, ”valeminä”.

Mitään oikeasti yhteisesti jaettavissa olevaa ”todellisuutta” ei ihmisten suppeitten mielten tasolla voi edes olla olemassa, koska kukin ihmismieli luo oman ”todellisuutensa”, joka on aina vajavainen, perustuen oletuksiin ja puutteelliseen tietoon. Eivätkä nämä puutteelliset yksilökohtaiset ”todellisuudet” aina löydä yhteistä näkemystä kaikkien kanssa oikein mistään. Onhan selvää, että esimerkiksi minun näkemykseni maailmasta on hyvin erilainen kuin vaikkapa jollakulla ihmisen ylivertaisuuteen uskovalla ekonomistilla. Emme elä samaa todellisuutta, emmekä ole samalla taajuudella. Jos joutuisin hänen ”todellisuuteensa”, yrittäisin kyllä paeta sieltä…

Eläimet pakenevat eri tavoin, usein henkensä edestä, vaikkei henki aina olisikaan oikeasti uhattuna. Laumaeläimet pakenevat yleensä sinne minne muutkin. Jotkut saaliseläimet yrittävät harhauttaa takaa-ajajan, mutta juoksevat ympyrää. Jotkut luottavat nopeuteensa. Monet eläimet piileskelevät yksin; lymyilevät, yrittävät olla hiiskahtamattakaan. Ihmiset tekevät tätä kaikkea. Introverteille on ehkä tyypillisempää piileskellä ja lymyillä kuin juosta paniikissa muun porukan mukana tai päättömästi ympyrää. Mutta mitä me oikeastaan pakenemme, muutakin kuin muita ihmisiä, yhteiskuntaa, viranomaisia, kulttuuria?

Monet ihmiset yrittävät pohjimmiltaan paeta tietoisuutta, syvempää ymmärrystä omasta itsestään. Ihmiset pakenevat itsensä kohtaamista hyvin moninaisilla tavoilla; usein tähän ”reaalimaailman myllerrykseen”, tekemiseen, toisten ihmisten seuraan, viihteeseen, murehtimiseen, haaveiluun, ideointiin…

Kuten Jon Kabat-Zinn toteaa yksinkertaisesti, ”Ihminen ei voi paeta itseään, vaikka kuinka yrittäisi.”

Tavallaan olemme kaikki ”eskapistisia”, jos pakenemme sitä, mitä olemme. Ja juuri se on tarpeetonta pakenemista. Pelkäämme sitä mitä emme tunne; pidämme muukalaista vihollisena, vaikka hän olisi potentiaalinen ystävä. Eikö olisi helpottavaa jonakin päivänä pysähtyä ja kääntyä kohti sitä muukalaista, joka on seurannut perässäsi kuin varjo; kohdata hänet, katsoa häntä arvostelematta, kuin ihmettä, ojentaa hänelle kätensä ja antaa hänen tulla elämääsi? Hän olikin sinä, ja sinä olet.

PS: Yksi eskapistinen harrasteeni on jonkinlaisen keskiaikafantasian tai "spekulatiivisen fiktion" kirjoittaminen, eli Ohdakemaa- kirjasarja. En kuitenkaan pakene sen parissa psykologia tai henkisiä "realiteetteja", vaan siinä suhteessa nuo tarinat ovat pääosin hyvinkin realistista ihmismielen kuvausta, ja vain hyvin vähän "viihteellistä hömppää".

perjantai 21. toukokuuta 2021

Kuka on paras luuseri, tai kaikista kurjin selviytyjä, tai kaikkein friikein hullu?

Nämä hieman oudot mielikuvitustyypit olivat Iljan ja
Johanneksen tarinan päähenkilöhahmojen alkuainesta.

Tässä yhteiskunnassa selviytyminen ei tietenkään ole toimintarajoitteisten ja poikkeavien ”paremmuuskilpailua”, jossa menestytään säälipisteillä. Täällä on kyllä kanoja ja kukkoja, jotka nokkivat kummajaisia tai niitä, jotka rohkenevat haastaa kukkoilijat. Täällä on myös sonneja, joitten jalkoihin jää säikkyjä pupuja ja hiirulaisia; täällä on räksyttäviä koiria, kaakattavia hanhia, raakkuvia pahanilmanlintuja ja niitä surullisen kuuluisia yksinäisiä susia…

Tässä maailmassa ”normaalit” ja tavalliset pääsevät kyllä jollain tapaa helpommalla, mutta heillä on luultavasti aika tylsää, koska he näyttävät tarvitsevan enemmän viihdettä ja keinotekoisia haasteita pysyäkseen vireinä. Toimintarajoitteisilla ei niinkään ole tylsää, koska monissa asioissa saa kamppailla ja tapella, vaikkei mitään virallista kilvoittelua olisikaan julistettu. Eipä ole tarvetta mennä tekemään itsestään naurunalaista johonkin ”tosi”-TV- lavastukseen, kun tekee tahattomastikin itsestään naurahtelunalaisen olemalla jotenkin friikki ihan oikeassa tosielämässä. Onhan paljon haastavampaa yrittää selvitä tällä pallolla, ihmisten keskuudessa, jos ei sovi enemmistön ehdoilla rakentuneeseen kulttuuriin tai muihin ihmisen luomiin rakenteisiin...


Tällaisen hieman kapinahenkisen mentaliteetin vallitessa pääni sisällä tulin kirjoittaneeksi tarinan, jonka kertojalta on amputoitu jalka. Joku saattaa ajatella, että koska minulla itselläni on yhä kaksi jalkaa tallella, en pysty mitenkään tai ainakaan uskottavasti ymmärtämään sellaisen ihmisen kokemusmaailmaa, jolla on vain yksi jalkaterä. Syystä tai toisesta halusin kuitenkin eläytyä sellaisen hahmon sisäiseen maailmaan; sellaisena kuin itse tuon maailman kuvittelin. Jostain absurdista syystä halusimme lapsina aika usein veljeni kanssa leikkiä humalaisia, tai suorastaan ”puliukkoja”, tai jotenkin invalideja, sokeita, tai ”mielipuolia”. Se oli meistä jännittävää. Emme tarkoittaneet pilkata ja ilkkua ketään, mutta halusimme jostain syystä eläytyä poikkeavuuteen ja kummastelun kohteena olemiseen. Enkä usko, että moinen ehkä brutaalilta vaikuttava leikki olisi pilannut minun eläytymiskykyäni. Ainakaan kokonaan. Voi olla että siitä on ollut jopa apua, ja ainakin se on osaltaan ruokkinut mielikuvitustani.

En halunnut kirjoittaa ”Jalkapuolimielipuolipuolihomojuttua” tehdäkseni tieten tahtoen raflaavaa tarinaa. Alkuperäistarina syntyi jo vuosia sitten, kun halusin kuvitella, millaista olisi elää vammautuneena. Halusin myös elää traumatisoituneen, suruprosessin keskellä olevan, masentuneen introvertin mielen sisällä, ja kokea hahmon kautta muutoksen epätoivosta toivoon ja mielenrauhaan. En tietenkään voi oikeasti tietää, miten joku toinen ihmisen tällaisen asian oikeasti kokisi. Kirjoitin oman tulkintani, oman eläytymiseni, itse kuvittelemani hahmon kautta. Noihin aikoihin olin ehtinyt hieman itsekin pelätä liikkumiskykyni menettämistä. Ja kenties halusin löytää jalkapuolen nuoren ihmisen näkökulmasta jotakin, joka voisi olla yhteistä muittenkin kovia kokeneitten ja toimintarajoitteisten ihmisten kanssa.

Mutta mitäpä tarkoittaa ”toimintarajoitteinen” tai ”vammainen”? Mielenterveydellisiä ja neuropsykiatrisia oireita saatetaan nimittää ”invalidisoiviksi” siinä missä fyysisiäkin rajoitteita. Ns. ”vammaispalveluita” haetaan henkisiinkin ongelmiin, joten ”vammaisuudesta” puhutaan sellaisissakin tilanteissa, joissa tuen tarvitsijalla on kaikki raajat tallella. Poimin huvikseni erilaisia tekstinpätkiä ”invalidisoivista” toimintarajoitteista:

”Masennus on pahimmillaan vakava, jopa invalidisoiva sairaus, joka vaikuttaa jokaiseen elämänalueeseen”.

”Masennus invalidisoi ihmisen pahemmin kuin yleisimmät ei-tappavat taudit; sepelvaltimotauti, astma ja niveltulehdus.”

”Pitkäaikainen väsymysoireyhtymä on invalidisoiva pitkäaikaissairaus, jolle on ominaista kuukausia ja usein vuosia kestävä voimakas väsymystila ja väsymysalttius.”

”Monet pakko-oireista kärsivät pystyvät käymään töissä. Vaikeimmillaan sairaus voi jopa invalidisoida ja supistaa elämänpiirin niin, ettei ihminen pysty lähtemään kotoaan.”

”Terveydenhuollossa ei ole aina ymmärrystä siitä, miten häiriö vaikuttaa arjessa ja kuinka invalidisoivaa on olla hoitamattoman ADHD:n kanssa”. ADHD haittaa toimintakykyä monilla elämän alueilla, koulussa, kotona ja sosiaalisissa suhteissa, ja vakavimmillaan se on suorastaan invalidisoiva häiriö.”

”Aspergerin oireyhtymään liittyy yleensä poikkeuksellista aistiyliherkkyyttä, joka saattaa aiheuttaa jopa invalidisoivaa oireilua.”

Vaikka itselläni siis onkin kaksi jotenkuten toimivaa jalkaa, voin silti monelta osin eläytyä siihen, miltä tuntuu olla toimintarajoitteinen. Krooniset vaivani ovat aiheuttaneet minulle vaihtelevasti toimintarajoitteita, esimerkiksi vaikeuttaneet kävelemistä ja käsillä tekemistä, mikä on vaikuttanut myös mielialaani. Olen myös kokenut komplisoituneen suruprosessin, pitkäaikaista masennusta ja uupumusta, ja minulla on neuropsykiatrisia piirteitä ja aistiherkkyyksiä. Olen introvertti, ja senkin vuoksi vähemmistöä. Koen olevani poikkeava, sisäisesti, vaikken siltä välttämättä päällepäin näyttäisikään.

Olen tavannut useamman uupuneen ja masentuneen ihmisen, joka on sanonut, että tuntuisi helpommalta, jos heillä olisi jokin ulkoisesti näkyvä, ruumiillinen vamma, niin toiset ihmiset ymmärtäisivät, mikseivät he voi tehdä töitä normaalisti tai elää normaalisti. Ei tarvitsisi selitellä jaksamattomuuttaan ja kyvyttömyyttään, kun toimintakyvyttömyyden syy olisi näkyvissä, itsestään selvä ja järjellä ymmärrettävä. Mietin, haluaisiko tuolla tavoin kokeva ihminen oikeasti menettää fyysisen toimintakykynsä vain siksi, ettei tarvitsisi kertoa masennuksesta, uupumuksesta tai muista psyykkisistä oireistaan muille ihmisille? Aivan kuin psyykkistä toimintakyvyttömyyttä muka pitäisi hävetä enemmän kuin fyysistä rajoitetta; aivan kuin olisi muka enemmän ”oma vika” olla henkisesti toimintarajoitteinen kuin fyysisesti vammautunut…

Kukaan tuskin valitsee uupua arjessaan ja olla masennuksen takia työkyvytön. Silti tuntuu hävettävämmältä sanoa sellainen diagnoosi ääneen kuin kertoa, että jalka meni poikki. On surullisen tavallista, ettei ihminen jää sairaslomalle, vaikka olisi uupunut, mutta jää kyllä, jos tulee fyysistä vaivaa. Fyysisillä kolhuilla saatetaan joskus jopa kehuskella, elleivät ne ole lopullisesti vointiin vaikuttavia. Jos menee jalka poikki lasketellessa Alpeilla, tai loukkaa selkänsä tehdessään raskasta työtä, sitä ei välttämättä häpeillä kertoa kaikille. Mutta se nolottaa, jos on uuvuttanut itsensä tai suorastaan masentunut, kun on elämässä niin paljon raskaita asioita. Ikään kuin se olisi enemmän ihmisen oma vika, kun masentuu, kuin se, jos rikkoo itsensä aktiivisissa vapaa-ajan harrasteissa tai paiskimalla liikaa ruumiillisia töitä.

Kaikista vammoista ja kolhuista ei tietenkään toivu ennalleen, ja sopeutumisessa on oma kriisinsä. Mutta henkisesti ihmisellä on uskomattomat kehityspotentiaalit. Niitä ei vain aina tunnisteta, tai osata ottaa käyttöön. Kun ihminen tunnistaa potentiaalinsa, on kuin valot syttyisivät pimeyden keskelle. Jotkut kohtaamani fyysisesti toimintarajoitteiset ihmiset ovatkin olleet henkisesti sitkeitä, toiveikkaita, sisäisesti rikkaita.

No, haluaisiko joku oikeasti saada mieluummin jonkun pitkäaikaisen, fyysisen toimintarajoitteen, kuin vaikkapa voimakasoireisen ADHD:n? Sitä voinee kukin pohtia eläytymiskykynsä rajoissa. Minä pohdiskelin näitä teemoja jalkapuolen Johanneksen tarinan kautta. Itseäni kyllä masensi siinä vaiheessa, kun en voinut sormen toimintakyvyttömyyden takia moniin kuukausiin piirtää, tai tehdä voimaa ja tiettyä käsiotetta vaativia askareita käsilläni. Osa mielekkäistä harrasteistani oli siis tauolla, kun pari sormea oli ”vammaisia”.

Elin toista vuotta siten, etten pystynyt kävelemään kuin 5 – 10 minuutin matkoja, tai edes seisomaan paikallani, kun oli jo pakko päästä istumaan, että kipu loppuisi. Rentouttavat metsäkävelyt olivat siis pidemmän aikaa tauolla, haaveet pidemmistä patikkaretkistä haudattuina, ja sekin oli varsin masentavaa. Nyt olen iloinen, jos voin kävellä jotenkuten kivuitta parinkymmenen minuutin lenkin. Kipujen ehkäiseminen vaatii omaa työtä ja aikasatsausta (fysioterapeuttisia harjoitteita ja meditaatioita), etenkin, ellei halua käyttää lääkkeitä.

Joten, enpä osaa sanoa, valitsisinko mieluummin nämä fyysiset rajoitteet, vai olisinko mieluummin vaikeammin tarkkaavaisuushäiriöinen! Omiin tarpeisiini riittävän normaalin toimintakyvyn saavuttaminen ja ylläpitäminen on haaste; ei mikään itsestäänselvyys. Tiedän kuitenkin, ettei asian murehtiminen tai vatvominen auta toimintakyvyn kohentamisessa, joten, yritän parhaani mukaan hyväksyä sen, miten asiat ovat, ja kohentamaan mielialaani kaikin mahdollisin (tervehenkisin) tavoin, jos vain jaksan. En todellakaan väitä, että se olisi helppoa, tai onnistuisi kovinkaan usein, mutta se on henkinen tavoitteeni. Mahdollisuus siihen on joka hetki, Luojan kiitos, mutta välillä tulee ärräpäitä. Näiltä osin olen elänyt läpi samanlaisia tunnelmia kuin jalkapuoli-Johanneskin, vaikken olekaan oikeasti jalkapuoli.

Elokuvakulttuuriin liittyen on ilmeisesti käyty keskustelua siitä, kuka ”saa” tai ”voi” näytellä minkäkinlaista ”vammaista”, mutta siihen tuskin on yleispätevää vastausta. Näyttelijä eläytyy niin hyvin kuin eläytyy. Joskus eläytymiskyky ei riitä, joskus riittää. Epäaitous, epärealistisuus ja teennäisyys kyllä pilaavat roolisuorituksen normaalimmissakin roolihahmoissa. Mutta ei kai kukaan oleta, että esimerkiksi patologisen raiskaajan roolia voisi esittää vain aidosti sillä tavoin häiriintynyt ihminen? Fiktio on fiktiota, eikä siltä kannata odottaa faktan realistisuustasoa, kun ei ”faktatkaan” aina ole oikeasti tosia, ”tosi-tv:sta” puhumattakaan.

Me kaikki toimintarajoitteiset ja erilaiset ihmiset emme ehkä poikkea ”normi-ihmisistä” ulkoisesti, ainakaan kovin silmiinpistävästi, mutta koemme silti kenties monenlaisiakin vaivoja ja rajoitteita, ja myös outoutta suhteessa toisiin, normaalimmilla tavoilla toimiviin ihmisiin. Ja vaikkei ”vammamme” olisikaan yhtä helposti havaittava ja konkreettinen kuin esimerkiksi näkövamma tai liikuntakyvyttömyys, saatamme mekin kokea tässä yhteiskunnassa ”vähemmistöstressiä” ja syrjintääkin. Ihmisten maailma tuntuu olevan suunniteltu normaalin enemmistön ehdoilla. Toiset toimintarajoitteiset joutuvat kohtaamaan fyysisiä esteitä, henkisten lisäksi. Toiset kokevat enemmän henkisiä esteitä, vaikka fyysinen esteettömyys olisikin huomioitu.

Eri tavoin toimintarajoitteisten ei ole järkeä kilpailla siitä, kenellä on vaikeinta ja ketä kohdellaan huonoimmin. Eriarvoisesta kohtelusta voi ja saa valittaa, vähättelemättä toisten kokemia haasteita. Toimintarajoitteisilla ihmisillä voi olla monella tapaa hankalaa, mutta emme tarvitse säälittelyä sen enempää kuin vieroksuntaakaan. Tarvitsemme asianmukaista rajoitteittemme huomioon ottamista ja kunnioitusta ihmisolentoina, ja myötätuntoa, siinä missä kaikki muutkin ihmiset, ja erityisesti lapset. Ihmisiä tulee kyllä kohdella samanarvoisesti, muttei se tarkoita aina prikulleen samanlaista kohtelua! Kaikille ei voi tarjota samaa puuroa; joku voi saada siitä allergisen reaktion, ja joku ei saa sitä itsenäisesti lusikoitua kuitenkaan, ja joku taas saattaa oksentaa, jos siinä on möykkyjä…

Eihän ”normatiivinen enemmistökään” ole kaikin puolin samanlaista ihmismassaa. Ihmiset ovat väistämättä joissakin asioissa erilaisia, ainutlaatuisia, koska muuttujia on paljon, ja erilaisten piirteitten ja ominaisuuksien yhdistelmiä on äärettömästi. Voisimmekohan erilaisuudestamme huolimatta arvostaa itseämme ja toisiamme, sellaisina kuin kukin aidosti olemme; enemmän tai vähemmän outoina olentoina?

lauantai 8. toukokuuta 2021

JPMPPH-juttu, eli ”Jalkapuolimielipuolipuolihomojuttu” – ja mitä se tahtoo sanoa?


Kaikille,

jotka tahtovat olla olemassa
ja elää
huolimatta siitä,
että elämäntilanne näyttäytyy
värittömänä,
mustavalkoisena,
ja tuntuu kuin olisit koko ajan
kuilun reunalla,
henkeäsi pidätellen.
Hengittäkää vapaasti,
koska kuilua ei ole,
ja avatkaa silmänne väreille,
jotka piileskelevät
valkeissa kohdissa.




Sain lopultakin julkaistuksi uuden ”luuserigenreä” edustavan romaanin muitten projektieni ja vähäistä kärsivällisyyttäni koetelleitten, teknisten ongelmien aiheuttamien viivytysten jälkeen. Tarinan työnimeksi muotoutui muokkausprosessin myötä lyhennelmä ”JPMPPH-juttu”, joka päätyi sitten pidemmässä muodossaan kirjan kanteen saakka.

”Jalkapuolimielipuolipuolihomojutun” kohdeyleisö on ehkä vielä hivenen nuorempi kuin aiemmissa jotakuinkin nykyajan Itä-Suomeen sijoitutuissa psykologisissa romaaneissani. Kertoja-päähenkilö on nimittäin vasta lukioikäinen. Tarinan sisällöllinen viesti koskettanee kuitenkin varttuneempiakin yksilöitä, joilla saattaa olla ainakin osittain samantapaisia haasteita elämässään. Keskeisenä teemana tässä(kin) tarinassa on yksilön oikeus olla oma itsensä, poikkeavuuksistaan ja vammoistaan huolimatta. Ja toivoakseni tarinasta välittyy myös se elintärkeä sanoma, että jokainen elämä on ihme, ja olemassaolollamme on tarkoitus, tiesimmepä sen vielä tai emme.

Koska kirjoitin kyseisen tarinan alkuperäisversion jo muutamia vuosia sitten, enkä halunnut päivittää tapahtumia ”korona-ajan” olosuhteisiin, tapahtumat sijoittuvat joitakin vuosia nykyhetkeä varhemmalle ajalle. Se oli siis aikaa ennen kuin ilmastoasiat puskivat läpi ihmisten tietoisuutta suojelevista kelmuista, ja ennen sitäkin, kun sateenkaari-ihmiset alkoivat tulla tietoisemmiksi oikeuksistaan. Siinä vaiheessa taidettiin jo jossain määrin puhua ”erityisherkistä”, ja introverttejakin oli jo alettu tunnistaa, ainakin työelämässä. Mutta yleisellä tasolla introvertteihin suhtauduttiin kuitenkin aika säälitellen, ja heidän tuli jollain tapaa puolustella oikeuttaan olla erilaisia kuin ulospäinsuuntautunut enemmistö. Introvertithan ovat ihan oma-aloitteisestikin ”syrjäänvetäytyviä”, mikä mieltyy helposti ”syrjäytymiseen” (tai jopa ”epäsosiaalisuuteen”), mitä taas pidetään hieman epäsuotavana kaikkien kivojen, sosiaalisten ihmisten maailmassa.

”Reippaus”, ”ulospäinsuuntautuneisuus” ja ”sosiaalisuus” vaikuttavat edelleenkin olevan jonkinlaisia ihanneominaisuuksia yhteisön / yhteiskunnan jäsenille. Myös esimerkiksi liiallinen herkkyys poikapuolisiksi määritellyissä henkilöissä saattaa aiheuttaa vähintään kulmien kohottelua tai naurahtelua; jopa epäluuloja. Toisin sanoen, kaikista suvaitsemispuheista ja suvaitsemattomuuden tai liiallisen suvaitsemisen vastustuksesta huolimatta taipumus luokitella toisia olentoja näyttää säilyvän sitkeästi ihmisten keskuudessa ja pään sisällä. Jotkut luokitukset ja niihin liittyvät nimitykset ovat täsmällisempiä ja virallisempia, tai perustuvat konkreettisiin ominaisuuksiin; jotkut taas ovat pelkkiä tunnepitoisia, yleistäviä, mustavalkoisia leimoja (kuten mielipuoli, friikki, pervo, luuseri, suvakki, pissis).

Leima kertoo leimasimesta, sen valmistajasta ja käyttäjästä enemmän kuin siitä, johon leima on lyöty silmämääräisen tai tunnepitoisen luokittelun, tai näennäisen älyllisen analyysin seurauksena. Minä en kuitenkaan ole nimeni. Minä en ole sana, jolla sinä kuvaat minua; etkä sinä ole sana, jolla minä kuvaan sinua.

Tarinan päähenkilö Johanneskaan ei ole täysin vapaa taipumuksesta luokitella ja leimata toisia ihmisiä, tai itseään. Hänkin nimittelee tiettyjä ärsyttäviä henkilöitä vähintäänkin mielessään, ja tekee mutu-diagnooseja joistakuista toisista näitten käytöksen perusteella. Kertoja mieltää itsensä introvertiksi, eikä hän häpeä perusluonnettaan, mutta herkkyyttään ja tunne-elämäänsä hän ei ole halunnut tuoda esille muitten ihmisten seurassa. Hän oli aiemmin ihan ”ok”, siis, riittävän normatiivinen ja harmiton ollakseen herättämättä ympäristössä mitään erityisiä reaktioita. Asiallisuus ja järkevyys antavat jonkinlaisen suojakuoren toisten ihmisten keskellä. Mutta kenen tahansa suojuksia koetellaan, kun jotakin tarpeeksi rankkaa tapahtuu. Johanneksen elämässä tämä rankka koettelemus oli autokolari, jossa hän menetti vasemman jalkansa polvesta alaspäin, ja isoveljensä.

Jos lukija kokee olevansa jollakin tavalla normaalimassasta poikkeava, hän pystyy ehkä eläytymään ainakin joiltain osin ”jalkapuolen”, ”mielipuolen” tai ”puolihomon” kokemusmaailmaan, vaikkei olisikaan täsmälleen saman ikäinen tai samassa elämänvaiheessa kuin Johannes. Johannes on konkreettisesti se ”jalkapuoli”, ja jonkun mielestä osittain ”mielipuolikin”, kun joutuu asioimaan ”mielenterveyspalveluissa” traumakokemustensa takia. Toinen päähenkilö, Ilja, on myös jonkun mielestä ”mielipuoli”, koska ei käyttäydy sovinnaisesti ja normien mukaan, ja vaahtoaa liikaa asioista, joita pitää tärkeinä. Hän ei ole myöskään habitukseltaan selkeästi luokiteltavissa joko pojaksi tai tytöksi, vaan on siinäkin suhteessa ”friikki”. Ja jos joku sattuu ihastumaan sellaiseen, joka on kenties sekä että, eikö se ole pakostakin tavallaan ”puolihomoa”?

Ilja haluaisi olla rauhassa, omanlaisensa, ketään tahallaan loukkaamatta ja häiritsemättä, mutta ”kuohuu kuin vichypullo, jota ravistellaan”, jos hänen ei anneta olla. Johanneksen haaste on yrittää kuntoutua ”poikkeavuudestaan” niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Hän yrittää jatkaa lukio-opintojaan, vaikka trauma aiheuttaa yhä ahdistuskohtauksia, ja jalkaproteesin kanssa selviytymisessä on luonnollisesti omat haasteensa, niin että olo tuntuu usein ”vammaiselta”. Johannes on ymmärrettävästi masentunut koettuaan vakavan trauman ja menetyksiä, mutta psykiatrian näkökulmasta hän on jo ”liian masentunut”, kun traumasta on kulunut kohta vuosi, eikä mieliala ole vieläkään ennallaan. Toisaalta ammattiauttaja ymmärtää, toisaalta turhautuu, kun ei voi nopeuttaa asiakkaansa toipumisprosessia. Ystävällinen terapeutti yrittää siis patistella Johannesta eteenpäin elämässään, mutta tämä liialliseenkin pohdintaan taipuvainen nuorimies näkee mielikuvassaan merkityksettömyyden kuilun. Eteneminen tarkoittaisi putoamista. Johannes ei halua pudota kuiluun, eikä kuolla, muttei myöskään jaksa elää.

”Minä olen yhtä tuskaa, minä olen kyllä elossa, mutta kärsin; minä olen, vaikken haluaisi olla, koska olemassaolo on kärsimystä.”

Kun Johannes tapaa androgyynisen Iljan, tuo jännite elämän merkityksettömyyden ja tarkoituksellisen olemassaolon välillä muuttuu provosoivan räikeäksi. Omaperäinen, normeja kyseenalaistava Ilja suorastaan räjäyttää värit takaisin Johanneksen mustaharmaaseen maailmaan. Johanneksen sisäinen maailma kääntyy näkyviin; ulkoinen elämä taas menettää merkitystään. Ilja herättää Johanneksen uinuvan tietoisuuden; luoden hetken, jossa kädellesi laskeutuu maailman harvinaisin perhonen, ikään kuin kunnianosoituksena juuri sinulle, etkä uskalla liikahtaakaan, ettet menettäisi tuon kosketuksen tuomaa tunnetta.

Mutta ympäristö kokee Iljan asettuvan jollain tavalla muitten yläpuolelle, ja Johannes alkaa pelätä, että Ilja nokitaan alas siitä asemasta. Iljakin on silmin nähden ”poikkeava”, mutta Ilja ei ole kenenkään mielestä ”säälittävä”, vaan jopa ärsyttävä. Ilja siis poikkeaa joittenkuitten mielestä olevinaan ja omasta halustaan ”ylöspäin”, kun taas Johannes poikkeaa tahtomattaankin ”alaspäin”. Mutta voiko ulkopuolinen tietää, miten ihminen itse kokee itsensä suhteessa toisiin? Ja millä tavoin näennäisen sivistynyt lukioyhteisö näkee Iljan, Johanneksen ja muut hieman erilaiset nuoret; mikä on erityisen herkän, introvertin, sukupuolinormeista poikkeavan, toisinajattelijan, vammautuneen ja mielenterveytensä kanssa tasapainoilevan ihmisen asema normatiivisten ihmisten ehdoilla rakentuneessa maailmassa ja kulttuurissa?

Miten maailma ylipäätään suhtautuu niihin, jotka eivät sovi normeihin? Sietääkö normatiivinen enemmistö seurata sivusta sitä, jos jotkut ”friikit” ovat onnellisia omalla tavallaan? Uhkaavatko ”erilaisella tavalla onnelliset” ihmiset rikkoa harhan normatiivisesta onnellisuudesta, jolloin pienenpieni ja rajoittunut, oman napamme ympärillä pyörivä, tulevaisuuteen lataava unelmamaailmamme romahtaa?

”Ihminen kai yleensä ihastuu kasvoihin ja muuhun olemukseen, eikä kenenkään yksittäiseen raajaan”, Ilja sanoi naurahtaen. ”Vai ootko sie sitten koko ajan tuijotellut vain miun toista jalkaa, huomannut siinä jotain kiinnostavaa, ja siksi halusit tavata miut? Tai kuvitteletko sie, että miulla on joku sairaalloinen kiinnostus tynkäraajoja kohtaan? Sillä on kai joku hieno nimikin, siis semmoisella ilmiöllä…”

”Unohdan tynkäjalkani ja sen, että olen muutenkin ihan vajaa ihminen; henkisestikin vaurioitunut, paniikkihäiriöinen ja tarkoitukseton ihminen, joka ei jaksa olla normaali, vaikka ympäristö painostaisikin teeskentelemään sellaista. Haluan unohtaa kaiken muun ja olla vain rakastunut Iljaan; vaikka se onkin puolihomoa ja jonkun mielestä synti ja ällöttävää tai epäsuotavaa.”

”Minä tunnen Iljan epätoivon aivan kuin olisin hänen ruumiissaan, mutten pääse hänen mieleensä; hän on sulkenut minulta ne ajatukset, joita hän pyörittää mielessään. Minä en voi nukkua, jos hänkään ei nuku. Tiedän hänen ajattelevan seuraavaa päivää. Tiedän, että hän tietää, että minä haluan hänen menevän käymään Kriisikeskuksella tai jossakin. Hän tietää kyllä, että haluan hänen tulevan minun luokseni; tai, jos hän on menossa kotiinsa, minä haluan mennä hänen mukaansa. Jos hän päästää minut lähelleen, haluan maata kuin kolmijalkainen koira hänen vieressään, että hän voi itkeä minun turkkiani vasten ja silittää minua. Minä en halua ahdistaa häntä tunkeilemalla hänen lähelleen, mutta haluan olla läsnä, saatavilla, jos hän tarvitsee minua. Haluan rakastaa häntä niin hiljaa ja varovasti, että hän uskaltaa ottaa sen rakkauden vastaan. Haluan muuttua koiraksi, jos hän ei siedä enää ihmisiä lähellään. Haluan olla rakkaus, joka odottaa nöyränä ja huomiota vaatimatta hänen lähellään, mutta joka seuraa häntä kuin varjo, hylkäämättä häntä koskaan.”

T. H. Hukka: Jalkapuolimielipuolpuolihomojuttu (2021)



Ilja joutuu kulkemaan läpi oman ryteikkönsä ja lettosuonsa. Vaikka tahtoa ja hyvää tarkoitusta olisi, voimat voivat ehtyä kesken matkan, ellei joku kulje vierellä, ja etenkin, jos ympäristössä vaanii vihamielisiä olentoja. Pysyykö Johannes Iljan perässä tekojalkansa ja kyynärsauvansa kanssa?

Jos rakkaus on lääke, joka pelastaisi tuhansia ihmishenkiä vuosittain, kenellä on oikeus rajoittaa sen jakamista?

Tutustu kirjaan täällä.

PS: Kirja ilmestyy piakkoin myös e-kirjana.

Iljan äidinkielen kirjoitelman olen julkaissut eräässä aiemmassa blogitekstissäni.




lauantai 10. huhtikuuta 2021

Martta ja Maria koronakriisin keskellä, unohtamatta sitä mikä katoaa Saharaan…

Selasin ohimennen ottamiani kuvia viime vuodelta. Siellä oli paljonkin miellyttäviä näkymiä metsäkävelyiltä parin minuutin kävelymatkan päästä. Yksi kesäkuun lopulla kävelylenkillä napattu kuva oli erityisen tympeä. Kuva on soratieltä, joka ei ole kovin vilkasliikenteinen, mutta jonka varrella on kyllä muutamia asuttuja taloja. Kaupunkeihin on viitisen kymmentä kilometriä matkaa; taajamiin vähintään kymmenkunta. Tien toisella puolen on iso perunaviljelmä, ja toisella rantaan viettävä niitty. Minun ajatusmaailmassa tuo tienpätkä sijaitsee ”ihmisten ilmoilla”, koska sitä kulkiessa saattaa teoriassa jopa joskus kävellä joku ihmisolento vastaan. Ehkä silloin tällöin saattaa ohitse kulkea auto. Useimmiten ei. Ja silti tuon tienpätkän varrelta löytyi jonkinlainen tämän ajan symboli – kertakäyttöinen kasvomaski.

Tiedän, että monille tämä aika on ollut erityisen raskasta, eikä tarkoitukseni ole väheksyä kenenkään kokemaa kärsimystä. Jotkut kuitenkin rohkenevat nostaa esille korona-ajan myönteisiäkin kokemuksia; valmistautuen kenties silti ottamaan vastaan tuohtuneita reaktioita niiltä ihmisiltä, joille korona on tarkoittanut epämukavuutta, ahdistusta, taloudellisia vaikeuksia, terveyden menetyksen, läheisen menetyksen. Ei tietenkään ole syytä vähätellä sitä, miten rankasti tämä aika koettelee ihmisiä. Monet kuitenkin tuntevat sellaisiakin, joitten elämään korona ei ole ainakaan vielä vaikuttanut erityisen paljon, tai joille on koitunut jopa jotakin myönteistä tästä ajasta. Mutta jos ihminen itse tai läheinen sairastuu, tilanne voi kääntyä kärsimyksen puolelle heilläkin. Ja toisaalta, ne, jotka ovat nyt joutuneet kärsimään, saattavat lopulta kokea jotakin myönteistäkin muutosta. Kukapa tietää tulevasta? Kuka tietää, millaisiin muutoksiin tämä ihmiskuntaa koetteleva vaihe johtaa? Kuka rohkenee väittää, ettei minkäänlainen muutos olisi ollut tarpeen?

Ilmastokriisin pelättiin jäävän koronakriisin varjoon. Mutta sekin on kuulemma nähty, että jopa poliitikot saavat tehtyä nopeita ja rajujakin ratkaisuja, kun hätä on suuri ja riittävän lähellä (omaa napaa). Ilmastokriisi ei ollut riittävän lähellä ennen kuin alettiin ymmärtää, että koronakriisi on ilmastonmuutoksen ”lieveilmiö”. Nyt on niin massiivinen hätä, että täytyy tehdä isoja ratkaisuja, joten ilmastoasioissakin on alkanut kuhista muutosta, ainakin otsikoissa. En itse jaksa lukea uutisia päivittäin kuin 10 – 15 minuuttia, ellei esillä ole jokin erityisen kiinnostava asia. Uutisten seuraaminen ilman sisäistä rauhaa saa mielen herkästi suistumaan kielteiseen vatvontaan ja murehtimiseen. Niinpä kannattaa ennemmin keskittyä kehittämään sisäistä rauhaa kuin ruokkia mielensä negatiivisuutta lisäävää ajatusmyllyä.

Niin, mielesi on sitä, mitä sille syötät, ja ruuan laatu näkyy kyllä sitten siinäkin, mitä tulee ulos! Mutta onneksi mielemme tila ei ole stabiili, joten sitä voi muuttaa tietoisestikin. Ja vielä isommaksi onneksi: sinä et ylipäätään ole mielesi. Mieli ei ole sinä. Sinä et siis ole onneton, vaikka mielesi tuntuisi ja näyttäisi siltä. Jos sinä olet tietoisuus, etkä mieli, josta tietoisuutesi on tietoinen, koet olevasi rauhassa ja tunnet kummallista iloa siitä huolimatta, että mielesi valittaa ja parkuu kuin pikkulapsi ison ihmisen ruumiissa. On aika huvittavaa, millaisia isoja vauvoja osaammekin olla.

Asiat eivät tietenkään ole aina sitä miltä näyttävät, eivätkä lainkaan niin yksinkertaisia. Siksi on joskus parempi olla sanomatta mitään kuin yrittää sanoa jotakin pätevää. Sanon kuitenkin nyt vielä jotakin, koska koen, että minua on kehotettu aiheesta sanomaan, enkä tarkoita pahaa.

Maailma on mitä on. Sinun maailmasi on mielesi heijastus, jos puhutaan siitä, miten sinä näet, koet ja tulkitset maailmaa. Mutta kun et pidä mielesi tulkintoja totuutena, tiedät myös sen, että kaikki kuvitelmasi ja luulosi ja tulkintasi maailmasta ovat juuri sitä mitä ovat – kuvitelmia, luuloja ja tulkintoja, joita mieli tekee, analysoi, ja kehittelee lisää. Mieli on ajatuskone, sanakone. Se höpöttää sisäisesti, jatkuvasti, noista omista tulkinnoistaan ja oletuksistaan, ja reagoi kaikkeen, mitä ulkomaailmasta havaitsee. Se luo sinulle egon, valheellisen minäkokemuksen, joka pelkää olemassaolonsa puolesta ja hyökkää herkästi kaikkea itseään uhkaavaa vastaan. Moni näistä taisteluista käydään sanallisella kentällä. Sanat kuitenkin ovat vain ihmisten keksimiä merkkijonoja. Jos minä sanon, että sinä olet dassi, et tiedä, loukkaantuako vai ei, koska et tiedä, mitä tuo merkkijono tarkoittaa. Tiettävästi se ei tarkoita mitään, paitsi tämän jälkeen, kun se mieltyy tähän asiayhteyteen. Se on joku tekosana, jota käytin havainnollistamaan asiaa, jota yritän selittää…

Voin kirjoittaa tähän liudan lauseita, joita höpötyskoneeni tuottaa, ja niin olen tehnyt tähänkin saakka. Voin kommentoida maailman menoa, uutisia ja toisten höpötyskoneitten tuottamia kolumneja, kirjoja ja elokuvia, jos ”mieleni tekee”. Mutta millaista tietoa, höpinää, sanailua, kritiikkiä, pakinaa, kuvailua tai mitä milloinkin me oikeasti tarvitsemme? Mitä sanoja ihmiskunta oikeasti tarvitsee? Jos on niin, että jokaisesta turhasta sanasta saa tehdä tiliä tuomiopäivänä, niin ”tekeepä mieleni” ennemmin niellä ne vähätkin sanansa kuin jatkaa turhaa höpinää; varsinkaan niitä näitä kaalinpäitä.

Olen elämäni varrella lukenut muutamia kirjoja, joitten sisällöllinen sanoma on puhutellut minua. Olen lapsena ja nuorena lukenut ehkä jopa sadoittain kirjoja, joitten sisältö on lähes pelkästään viihdyttänyt ja parhaimmillaan ruokkinut omaa höpötyskonettani, ja ehkä myös kehittänyt sanavarastoani. Olen lukenut jonkin verran kirjoja, jotka ovat kehittäneet mielitajuani kirjoitustyylinsä ansiosta. En siis halua väheksyä kirjoitettua sanaa. Se on usein selkeämpää ja harkitumpaa kuin kaikki se, mitä ihmiset höpöttävät ääneen, jos heille antaa suunvuoron. Puhe sisältää usein paljon enemmän turhuuksia ja sammakoitakin kuin kirjoitettu sana. Harmiton höpötys kiinnostavista aiheista ei minua tosin häiritse, vaikka hyppelehtisikin; tyhjänpäiväinen small talk taas häiritsee, vaikka olisi miten tyylikästä, ja mustavalkoinen ja yliyleistävä puhe taas aiheuttaa tarpeen poistua paikalta, ellei puhuja lopeta paasaustaan.

Se, mitä haluan tässä sanoa (ja tämä menee vähän raamatulliseen suuntaan) oli oikeastaan se, että vain vähä on tarpeen. Monenlaisesta ihminen huolehtii, mutta vain vähä, ellei vain yksi ainoa, on tarpeen. Mieli huolehtii ja hössöttää ja saa ihmisen touhuilemaan ja suorittamaan, ja valittaa, kun muut eivät tee samoin. Murehtimalla kukaan ei elinaikaansa pidennä, eikä ainakaan suorittamalla elämäänsä, mutta toisaalta ”huolettomuuteensa hullu kuolee”. ”Huoleton” tarkoittanee tässä yhteydessä sellaista ajattelemattomuutta, ettei ihminen ole realiteeteissa, eikä siis varo asioita, joita kannattaisi varoa. Ei siis pidä olla huoleton, muttei murehtiakaan, joten, mikä on tarpeen?

Ehkäpä se, että olisi hereillä, kuulolla, tietoinen. Silloin kaikki se, mistä mieli on hössöttänyt, saattaa ratketa ja hoitua kuin itsestään. Ehkä olisi tarpeen välillä vain istua alas – tai pysähtyä, siinä missä on – ja olla hetken aikaa tekemättä mitään; seurata vain tyynenä ja tietoisena sitä, miten ajatuksia ja tuntemuksia tulee ja menee. On vain tämä hetki, tämä oleminen, tämä tietoisuus, joka on avara kuin taivas, ja jonne koronakin katoaa kuin (aivo)pieru Saharaan, ja Sahara sen perään.

PS: Aika on tekemisellekin, muttei päättömän kanan lailla, eikä sokeana ympärilleen huitoen. Kukkikoon sen sijaan kedon kukat kehräämättäkin kaikessa loistossaan, kunnes kuihtuvat ulkoisesti, mutta jatkavat elämää osana kaikkeutta. Kaikella on aikansa, mutta nykyhetki on ikuinen.




maanantai 15. maaliskuuta 2021

Nykyhetki on paras hetki aloittaa maailman parantaminen, itsestään



Minulla ei ole viime aikoina ollut erityistä paatosta kirjoittaa mitään valitustekstejä. Se ei tarkoita, ettenkö ole hetkittäin tuntenut ärtymystä esimerkiksi toisten ihmisten mielipiteitten tai käsittämättömän vääristyneesti tulkitsemien seikkojen tai muitten hermoja riipivien ”pikkuasioitten” takia. Ja välillä ihan vain tympii ja väsyttää, mutta saattaisi sinänsä huvittaa valittaa jostakin pielessä olevasta asiasta pelkästään siksi, että oma olo on epämiellyttävä, ja on kiusaus syyttää siitä asiaintilasta toisia ja maailmaa yleensäkin.

Mutta enpä ole kuitenkaan kirjoittanut ”valitusvirsiä” sen enempää kuin mitään yleishyödyllistäkään tai rakentavaa. Kuten olen ehkä ennenkin todennut, minulla on muutakin tekemistä kuin päivittää tätä blogia, ja tuskin siitä kovin moni olento kärsii mitään ylitsepääsemättömiä henkisiä tuskia, jos unohdan koko blogin olemassaolon vaikkapa muutamaksi kuukaudeksi, tai kokonaan.

Olen viimepäivinä läpilukenut erästä käsikirjoitusta, josta taisin jotakin mainintaa kirjoittaa tähänkin blogiin joskus kolmisen vuotta sitten, ja jota suunnittelen julkaistavaksi tässä kevään mittaan. Se edustaa enemmänkin ”luuserigenreäni” kuin fantasiaa, ja on kenties suunnattu vähän nuoremmalle ikäpolvelle; jos oletetaan, että nuorempien ihmisten aivoituksista haluavat lukea vain nuoremmat ihmiset. Itse en oikeastaan ajattele sillä tavalla, koska voin kyllä eläytyä vaikkapa kaksivuotiaan koiran seikkailuihin, vaikken olekaan sen ikäinen, enkä koira. Enkä ole ylipäätään mitään koskaan sen erityisemmin ”suunnannut” kenellekään, koska kirjoitan ensisijaisesti omaksi ”huvikseni”, enkä aio pakottaa ketään lukemaan mitään kirjoittamaani, vaikka suuntaisinkin jotakin sisällöllistä viestiä joillekuille, joskus.

Toisin sanoen, kirjoitan, mitä pääni tuottaa, ja joku saa halutessaan lukea kirjojani, jos hänellä huvittaa, tai jos jokin muu taho hänet jostakin mystisestä syystä siihen sattuisi pakottamaan, vaikka hän olisikin 100-vuotias ja tarinani sattuisi kertomaan joistakin 18-vuotiaan kokemuksista. Kaikki ”henkilökohtaisen julkaisukynnykseni” ylittäneet kirjat siis ovat saatavilla vähintään e-kirjana, tai sekä painettuna että e-kirjana. Sen verran voin tietysti varoittaa potentiaalisia lukijoita, ettei ihan lastentasoisesti herkkien kannata lukea tarinoitani, joissa henkilöillä saattaa olla vaikkapa itsetuhoisia ajatuksia. (Tosin, on olemassa ”paatuneitakin” penikoita, mutta sitä paatumusta ei oikeastaan kannattaisi ylläpitää tarjoamalla tällaisille penikoille aina vain lisää puuduttavaa materiaalia.) Kirjojeni yleinen ”säädyllisyystaso” on yleensä jotakuinkin sitä luokkaa kuin BBC:n sarjoissa, joihin Yle on laittanut 12 v- suositusikärajan. (Itse asiassa Raamatussakin, etenkin VT:n puolella, on paikoin paljon nolostuttavampaa tai raaempaa tekstiä kuin minun kirjoissani.)

No, se riittäköön kirjoittamisestani tässä vaiheessa, koska tämäkin jaarittelu aiheesta tuntuu melkeinpä niljakkaalta mainostamiselta, vaikka yritänkin pysyä tiedottavalla ja kenties varoittavalla, tai valistavalla linjalla. Mutta itse asiassa haluan kyllä suositella erästä toista asiaa, eli tietoisen läsnäolon harjoittelua.

Ellei siis ole muuta järjellistä tekemistä kotioloissa (ja sosiaalisesti enemmän tai vähemmän ahdistavasti eristyksissä), kannattaa harjoitella hyväksyvää tietoista läsnäoloa. Nyt minulla on jo hieman aiempaa enemmän ”varaa” suositella toisillekin tätä nimenomaista ajankäyttötapaa, kun olen itse kyennyt harjoittelemaan jo lähes puoli vuotta päivittäin, puolesta tunnista tuntiin. Tämä on osoitus itsellenikin siitä, että aikaa löytyy, kun tarpeeksi tahtoo. Aiemmin ei näet olevinaan aikaa löytynyt, vaikka muka olisin tahtonut. Ja totean senkin tässä vielä, että jos jollakulla on esimerkiksi jotakin tulehduksellista sairautta, johon stressi on vaikuttanut negatiivisesti, niin saattaapa olla hyvinkin tervehdyttävä vaikutus sillä, että tekee näitä harjoituksia säännöllisesti. Minä todistin sen itselleni sen verran vakuuttavasti, että olenpa kyllä aika tollo, jos nyt lopetan harjoittelun, niin kauan kuin olen jotakuinkin tajuissani olemassa.

Julkaisen tämän päivityksen lopuksi taas yhden tarinan ”Ohdakemaan vaeltajien tarinoista”, liittyen siihen lähes päivittäin uutisista kirkuvaan realiteettiin, että maailmassa on niin paljon kusipäisesti käyttäytyviä ihmisolentoja, jopa laumoihin kertyneinä, ja silti, heidänkin käyttäytymisensä taustalta saattaisi löytyä joitakin myötätuntoa herättäviä syitä. Ja tämän tekstin kuvitus kertoo siitä, mitä heillekin voisi kaikesta huolimatta yrittää viestiä, jos he vain lopettaisivat toisia haittaavan toimintansa ja avaisivat silmänsä ja korvansa.


ILKEÄ PIKKUOLENTO

Olipa kerran pikkuruinen olento, joka huomasi joutuneensa itseään isompien joukkoon. Ja koska ne isommat olivat sitä vahvempia ja niillä oli pidemmät jalatkin, ne ennättivät joka paikkaan ennen sitä. Ne saivat aina parhaat ruokapalat ja parhaat lepopaikat, ja koska ne olivat niin vahvoja, pikkuolento alkoi pelätä niitä. Ja kun joku isompi jonakin päivänä sattui ilkeästi huomauttamaan sille sen pikkuruisuudesta, se pahoitti mielensä. Ja sitten joku toinen toisena päivänä tallasi sen päälle, kun se oli niin huomaamaton. Ja siksi tuo pikkuruinen olento turhaantui, vihastui ja tuli katkeraksi.

  Pikkuruisesta olennosta tuli niin pelokas, vihainen ja katkera, ettei se enää kestänyt purkamatta vihaansa muihin. Se alkoi huutaa ja nälviä noita isompiaan. Se kiukkusi ja raivosi, haukkui ja sätti noita muita kaikesta, mitä ne tekivät sen mielestä huonosti. Ja lopulta se alkoi kakkia ja pissiä noitten toisten pesiin, jyrsiä niitä rikki ja hohottaa ilkeästi temppujensa perään. Se näet ajatteli, että oli ihan oikein aiheuttaa noille toisille vahinkoa siksi, koska se oli niin pieni ja toiset niin suuria, että sillä pelotti. Kun se sai haukkua noita toisia ja tehdä näille kaikenlaisia ilkeyksiä, se tunsi itsensä kovin vaikutusvaltaiseksi. Se oikeastaan tunsi kasvavansa valtavaksi, ja siksi siitä tuntui, että se onkin oikeastaan kaikista isoin ja mahtavin. Toiset alkoivat pelätä sitä, kun se oli niin inhottava, ilkeä ja pelottava. Ja jos eivät nuo toiset pelänneet sitä vielä aivan tarpeeksi, sepä kävi aina silloin tällöin arvaamatta näitten kimppuun, ja puri ja kynsi niitä ihan kunnolla.

  Ilkeän ja katkeran pelottavuutensa huumassa tuo pikkuruinen olento tunsi itsensä mahtavaksi ja vaikutusvaltaiseksi. Sehän sai nyt mennä ensimmäisenä parhaimpaan lepopaikkaan ja syödä itsensä kylläiseksi, kun isommatkin sitä karttelivat. Tosin, kukaan ei pitänyt siitä, koska se oli ilkeä, pelottava ja äkäinen. Niinpä tuo pikkuruinen olento sai pian huomata jääneensä aivan yksin. Se raivosi ja valitti ja kiukkusi kyllä edelleen, mutta eipä ollutkaan enää ketään, jota puraista silloin tällöin, tai jolle nälviä kaikesta mahdollisesta huomautuksen arvoisesta. Ja silloin olento tuli vielä katkerammaksi, ja alkoikin raivota myös itselleen. Eihän se ollut tarkoittanut, että se pitää jättää aivan yksin! Miksi nuo typerykset hylkäsivät sen? Sehän olisi vain halunnut saada samaa mitä muutkin saivat. Toiset olivat unohtaneet sen, kun se oli niin pieni ja huomaamaton…

  Olento vuoroin sätti toisia, vuoroin itseään. Ja sitten se alkoi sättiä Kaikkeuden Luojaa, joka oli tehnyt siitä niin pienen, ettei sitä kukaan ollut huomannut, ja muut olivat aina saaneet kaikkea ensin ja helpommin, ja pelottaneet sitä isoudellaan. Olento kiukkusi Luojalleen, raivosi ja sähisi ja sylki, muttei sentään saanut Luojaansa kynsityksi ja purruksi, vaikka sitäkin se olisi tahtonut tehdä.

  Äkkiä se tunsi jotakin kietoutuvan ympärilleen; lujasti, vakaasti, pehmeästi, yhtä aikaa ankarasti mutta lempeästi, eikä se voinut hetkeen liikkua.

  ”Miksi minä olen tällainen?” olento pihisi tuntien Luojansa puristuksen ympärillään.

  ”Miksikö sinä olet pienempi kuin muut? Ehkäpä siksi, ettet saisi samaa kuin muut, ja sinusta tulisi ilkeä ja saisit karkotetuksi kaikki ympäriltäsi… Vai siksikö, ettei vain kukaan rakastaisi sinua?”

  ”Typeriä oletuksia!” olento kiukkusi. ”Ja miksi sinä puristat minua, senkin isottelija?”

  ”Pidän sinua kasassa, koska muuten sinä poksahtaisit kiukkuusi, enkä minä toivo, että tuhoudut”, Kaikkeuden Luoja vastasi. ”Jos näet vieläkin kasvatat kiukkuasi, se kasvattaa sinut niin valtavaksi, että poksahdat! Jos taas kasvatat sydäntäsi, pysyt kooltasi ennallaan, mutta kasvatat rakkautta. Olet pieni siksi, koska minä luon kaikenlaisia erilaisia olentoja, ja valitsin sinut olemaan pienempi otus. Ja haluan, että ymmärrät, ettei rakkauden määrä riipu siitä, miten isoksi tai pieneksi tunnet itsesi verrattuna muihin!”

  ”En ymmärrä järjettömiä hömpötyksiäsi, eikä kukaan ole antanut rakkautta minulle!” olento huusi vimmoissaan. ”Miksi minä rakastaisin muita, kun en itsekään ole saanut rakkautta?”

  ”Olisitko sinä olemassa, ellen minä olisi sinua jo luodessani rakastanut?” Kaikkeuden Luoja kysyi hiljaa. ”Loisinko minä jonkun olennon siksi, että se katkeroituisi ja paisuisi olevinaan mahtavaksi ja tekisi pahaa toisille? Minähän loin sinut siksi, että saisin rakastaa sinua. Sinä et välittänyt rakkaudestani, vaan halusit olla samanlainen kuin muut, jotta saisit samaa kuin nekin saavat. Ja nyt sinä saat valita! Haluatko yhä torjua minun rakkauteni ja olla kiukkuinen ja katkera, vai haluatko olla pieni olento, jota minä rakastan? Minä rakastan sinua kyllä, oletpa ilkeä tai et, mutta rakastan myös noita muita, isoja ja pieniä, jotka olen luonut! Ja minuun sattuu, kun olet niitä kohtaan niin ilkeä.”

  Ja silloin pikkuruisen olennon kiukku alkoi pihistä ja suhista ulos sen ilkeän ja katkeran kuoren sisältä, ja se itkeä tuhersi ja vuodatti kovasti kyyneleitä. Ja se pieneni ja pieneni aina ennalleen saakka, eikä Kaikkeuden Luojan ote sen ympäriltä hävinnyt, vaan hölleni mukavaksi, turvalliseksi ja lämpimäksi. Se tunsi olevansa pikkuruinen, mutta sillä oli lämmin ja turvallinen olo. Se lähti kulkemaan, ja vaikka se näki kauempana noita toisia, isoja olentoja, ei sillä enää pelottanut, koska se tunsi Kaikkeuden Luojan suojaavan voiman ympärillään. Ja koska sen ei enää tarvinnut peloissaan tarkkailla noita isompia, se saattoi katsella muuallekin. Niinpä se sattui huomaamaan kasvien seassa toisia pienempiä olentoja. Ne olivat aran ja pelokkaan näköisiä, ja olennosta tuntui, että ne saattaisivat pian kiukustua ja käydä katkeriksi, ellei joku rauhoittelisi niitä. Se kiirehti noitten toisten pikkuruisten luo.

  ”Kuulkaa, minäkin olen pieni, mutta ei hätää! Minusta tuntuu, että minulle kasvaa suuri sydän, ja sinne mahtuu rakkautta, ja sinne mahtuvat myös nuo isot otukset! Tulkaa minun kanssani, niin minä pyydän, että ne päästäisivät meidätkin syömään ja lepäämään.”

  Pikkuruinen olento meni isompien luo ja sanoi näille, että kaikki pienetkin tarvitsevat syötävää ja rauhallisen lepopaikan. Sen ääni oli nyt rauhallinen ja lempeä, ja isot olennot havahtuivat ja antoivat pienemmilleen tilaa. Eivät nekään näet olleet mitään perin pohjin ilkeitä olentoja, vaikka olivatkin isompia. Ne eivät vain aina huomanneet pienempiään, kun kinastelivat toistensa kanssa. Ja joillakin niistä oli myös erityisen suuri sydän, vaikka niillä oli myös iso olemus.

 (T. H. Hukka: "Ohdakemaan Vaeltajien tarinoita", 2020)

 

sunnuntai 21. helmikuuta 2021

Apua – edessäni on kuilu!

Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että edessäsi on kuilu, ja silti toiset patistelevat enemmän tai vähemmän hyvätahtoisesti menemään eteenpäin? He eivät ehkä näe kuilua, jonka sinä näet, tai he näkevät sillan, josta sinulla ei ole aavistustakaan. Kenties jotkut yrittävät rakentaa sinulle siltaa, mutta sinun silmissäsi se on liian hatara. Joku itse menestynyt innostaja saattaa kenties luvata sinulle siivet, joilla voit lentää kaikkien kuilujen yli, mutta tiedät, ettei ihmisellä ole siipiä, eikä sinun mielesikään ole yhtä lennokas kuin ihmisten suosion paisteesta huumaantuneella elämäntapavalmentajalla.

Koska sinä näet, että edessäsi on kuilu, tiedät putoavasi sen reunalta, jos etenet. Tietenkään et halua, että sinua väen väkisin patistellaan eteenpäin, mutta jonakin päivänä joku saattaa silti tönäistä sinut tieltään; tavoitellessaan omaa määränpäätään, omalla matkallaan, jonka varrella ei ehkä ole ainakaan näkyviä kuiluja.

Jos tipahdat kuiluun, jota ei välttämättä ole ollut olemassa muualla kuin mielessäsi, miten sinulle käy? Minne oikeastaan tipahdit? Ainakin tiedät sen, ettei alemmas voi enää tipahtaa…

Oheinen tarina sisältyy ”Ohdakemaan Vaeltajien Tarinoihin” (2020), ja julkaisen sen tässä omalla luvallani. (Esittely Ohdakemaa - blogissa)

KUILU 

Olipa kerran kulkija, joka olisi halunnut päästä paikkaan, jonne voisi asettua ja jossa voisi elellä rauhassa ja mukavasti loput elinpäivänsä, tai ainakin viipyä pidemmän aikaa, kenties jonkun elämänkumppaninkin kanssa. Hän oli kulkenut ja kulkenut, kohdannut monia hankalia esteitä, uhkia ja epämukavuutta, ja hänen kohtaamansa ihmisetkin olivat usein pyrkineet hyötymään hänestä, vaikka olivatkin luvanneet auttaa häntä. Hän ei oikein enää luottanut kehenkään. Hän oli myös kohdannut ihmisiä, jotka olivat vihjanneet, ettei hänenlaisensa oikeastaan sen kummempaa ansaitsekaan kuin harhailla siellä täällä kerjäämässä onnen murusia, joita ”parempien” ihmisten pöydältä tipahteli.

  Kulkijaa alkoi vaivata myös häiritsevä tunne siitä, ettei hänen vaelluksellaan ehkä olekaan mitään määränpäätä; ettei missään oikeastaan olekaan mitään mieltä ja järkeä. Onko järkeä edes yrittää etsiä, jos ei ole mitään löydettävää? Miksi vaivautua, kun ei kuitenkaan löydä mitään? Jokainen turha askel vain väsyttää…

  Kulkija tuskastuu, turhautuu ja jää polun viereen kerjäämään ruokaansa, koska ei usko parempaankaan paikkaan pääsevänsä. Mutta mitä kauemmin hän siinä kerjäläisenä istuu, sitä enemmän hänen jalkansa heikkenevät ja jäsenensä kangistuvat, ja hänestä alkaa tuntua, ettei hän minnekään pääsisikään enää. Niinpä hän elää sen armoilla, mitä ohikulkijat hänelle ehkä antavat. Joskus se on pala leipää, joskus kolikko, joskus sylkäisy, joskus potku.

  Eräänä päivänä kohdalle pysähtyy ystävällisiä ihmisiä. He kyselevät ja kuuntelevat, ja kerjäläinen kertoo heille, kuka oli joskus, ja millaisista asioista ennen haaveili. Ystävälliset ihmiset vakuuttavat hänelle, että hän pääsee kyllä juuri sellaiseen paikkaan, jonne on aina halunnut. He näet tietävät monia, jotka ovat päässeet sinne, ja pystyvät näyttämään tien. He vakuuttavat, että kunhan hän nyt vain nousee jaloilleen ja kulkee vähän matkaa etelään, hän tulee paikkaan, jonne voi asettua elelemään mukavasti vaikka loppuiäkseen. Siellä on hänelle sopivaa työtä, ja ties vaikka seuraakin. Nuo kulkijat ovat kovin ystävällisiä ja vakuuttavia, ja toistelevat vielä matkaa jatkaessaankin noita kannustavia lausahduksiaan. ”Muutama virsta vain! Kyllä sinä pystyt! Jaksat kyllä sen verran!”

  Kerjäläinen yrittää nousta, mutta jalat ovat kovin huterat. Hän rahjustaa vapisevin jaloin muutamia askeleita eteenpäin siihen suuntaan, jonne nuo ystävälliset ihmiset hänet neuvoivat. Hänen päässään tuntuu sumealta, ja hän säpsähtää huomatessaan olevansa kuilun partaalla. Eipä hän pääse hyppäämään sellaisen kuilun yli, etenkin kun hänen jalkansa ovat niin heikot! Ehkä se hieno paikka onkin tarkoitettu vain vahvajalkaisille, eikä hänenlaisilleen…

  ”Tule nyt vain tänne!” hänelle huudetaan kuilun toiselta puolen.

  ”Mutta edessäni on kuilu! Ettekö te näe sitä?” hän huutaa.

  ”No kyllä sinä pääset, vaikka jotakin siltaa pitkin!” joku huutaa ystävällisesti. Mutta eipä kulkija näe mitään siltaa; vain pohjattoman, tumman kuilun. ”Täällä odotetaan sinua! Sinua tarvitaan täällä!”

  Kulkija näkee nyt hämärästi jonkinlaisen köysistä ja oksista kyhätyn riippusillan. Kun ystävälliset ihmiset huutavat hänelle kannustuksiaan, sillan muoto näyttää hieman voimistuvan. Hän astuu askeleen eteenpäin, mutta samassa hänestä tuntuu, ettei siltaa ole tehty niin painaville kuin hän on; tai ei ainakaan niin huonokuntoisille, jaloistaan täriseville ja huojuville pelkureille…

  Ihmiset huutavat hänelle noita kannustuksiaan, mutta nyt ääniin on tullut myös kärsimättömyyttä, jopa ankarampi sävy.

  ”No mitä ihmettä kuhnailet? Täällä on kaikki, mitä voit toivoa! Ala tulla jo! Kyllähän siitä pääsee! Mekin olemme päässeet tänne! Mikä sinua vaivaa? Et kai vain ole pelkuri?”

  Hän kuulee nyt ääniä takaansakin, ja huomaa, että hänen perässään on tulossa ihmisiä, jotka suuttuvat, kun hän on edessä, eikä mene eteenpäin. Hän yrittää ottaa taas askeleen, mutta hänestä tuntuu, ettei hän mitenkään pysty siihen, ja kun hän katsoo alas, siellä on syvää, pimeää, pohjatonta. Ja jos sinne tippuu, on aivan samantekevää, mitä ne ystävälliset ihmiset ovat uskotelleet. Millään rohkaisuilla ei ole merkitystä, jos hän sinne putoaa…

  ”Ala mennä siitä, niin toisetkin pääsevät, tai väisty syrjään! Kohta tulee pimeää!” joku huutaa hänen takaansa. Hän laskee jalkansa poikkipuulle, mutta jalat tärisevät ja silta huojuu.

  ”Senkin kuhnailija, mene siitä! Mikä sinussa on vikana, mokoma raukka? Senkin pelkuri, ala mennä jo!” joku ärjäisee ja tönii häntä. Hän horjahtaa ja kaatuu alaspäin, mutta saa hädissään tarratuksi kiinni jostakin juurakosta. Hänestä tuntuu, ettei hänen jalkojensa alla ole mitään. Hän roikkuu siinä tietäen, että jossain vaiheessa hänen käsivarsiensa voimat loppuvat, ja silloin hän tipahtaa.

  Niin pilkkahuudot kuin kannustavat äänetkin ovat vaimenneet. Kukaan ei ehkä edes näe häntä enää, jos hän roikkuu rotkon reunojen alapuolella. Hän huutaa pari kertaa apua, muttei hänelle vastata. Hän kurottelee varpaillaan, tunnustelee varovasti jaloillaan, herkistelee aistejaan. Jotakin hän tuntee varpaittensa kärjillä; ehkäpä hän onkin jonkinlaisen kielekkeen yläpuolella, eikä putoamassa suoraan kuiluun. Hänen kätensä ovat väsyneet, ja hänen on pakko päästää otteensa irti. Hän vajoaa jotakin vasten. Se on vakaata kalliota, tai kivistä maata. Hän ei näe ympärilleen, koska on jo tullut pimeää. Hän on niin kaukana kaikesta, ettei ehkä edes kuule mitään, ja se onkin yllättävän rauhoittavaa.

  ”Olenko minä kuilussa? Pääsenköhän ikinä takaisin?”

  Hän ei näe mitään, joten hän ei tiedä, voisiko hän nousta takaisin sillalle tai kuilun reunalle etsimään toista tietä kuilun yli. Silta oli joka tapauksessa liian hutera reitti hänen horjuville jaloilleen ja vähäiselle uskallukselleen. Kulkija ei tiedä mitä muutakaan tehdä, joten hän jää siihen lepäämään, ja kova maa hänen selkäänsä vasten tuntuu rauhoittavalta ja vakaalta. Ei hän voi pudota siitä alemmas. Hän nukkuu, ja herättyään hän alkaa tunnustella ympäriinsä, missä on reuna, josta saattaisi pudota alemmas kuiluun. Hän ei tunne mitään reunaa, joten hän etenee varovasti, kontallaan. Nyt hän haluaa lähteä liikkeelle, koska ei halua jäädä siihenkään.

  Voimat palautuvat hänen jäseniinsä, kun hän pääsee liikkeelle, tunnustellen jokaista liikettään, joka hetki. Hän ei vieläkään näe kuin hämäryyttä, ja kuulee vain vaimeina, kaukaisina ääninä joittenkin ihmisten huutoja, jostakin. Lopulta alkaa tulla valoisampaa, ja hän kohottaa katseensa ja nousee jalkeille. Hän on jotakuinkin samassa paikassa, johon oli edennyt ennen kuin putosi huteran sillan alkupäästä kuiluun. Nyt ei näy edessä minkäänlaista siltaa, muttei mitään kuiluakaan. Tie on avoin hänen edessään; se on tasaista maata, jolla on hyvä astella. Hän lähtee kulkemaan eteenpäin ja iloitsee jokaisesta askeleestaan.

(T. H. Hukka: "Ohdakemaan Vaeltajien Tarinoita" 2020)