Olet turvassa, kun olet uskollinen ystävä itsellesi!

Maailmassa on sekä rakenteita että kaaosta. Psyykkinen
joustavuus on sen hyväksymistä, mikä on. Joustava ei
mene rikki, vaikka maailma rypistyy ahdinkoonsa.

Maailma on aina ollut jossain määrin turvaton paikka. Tapaturmia sattuu, luonto koettelee, ihmiset tekevät toisilleen kaikenlaista pahaa, ja ihminen itsekin on itselleen monella tavoin vaaraksi; usein suorastaan ”pahin vihollisensa”.

Viime aikoina yhä suurempi osa ihmisistä on tiedostanut tämän kiistämättömän turvattomuuden ja joutunut luopumaan turvassa olemisen harhastaan, joka on mahdollistanut esimerkiksi kaikennäköisen huolettoman seikkailemisen ja vaikkapa ympäristötiedostamattoman elämäntavan. Monetkaan eivät ole pelänneet riittävästi omastakaan puolestaan, saati sitten muitten hyvinvoinnin puolesta, ja saattaneet joutua katumaan huolettomuuttaan. Jotkut ovat ehkä suhtautuneet välinpitämättömästi omaan hyvinvointiinsa, mutta suojelleet sentään jonkin verran läheisiään. Jotkut ovat eläneet korostuneen turvallisuushakuisesti, mutta saattaneet silti kärsiä vahinkoa yllättävältä taholta. Jotkut eliminoivat riskejä työnsä puolesta; jotkut taas ottavat riskejä työkseen. Kuka elää mitenkin, ja mikä on milloinkin se riski, joka otetaan tai jota vältetään? Kaikki me tarvitsemme luottamusta ja turvaa, mutta se vaihtelee, mihin kenenkin turvallisuudentunne perustuu.

Ihmiskuntaa ruoskivat parhaillaan koronapandemia ja ilmastonmuutos, ja uutisissa on nostettu esiin myös antibioottiresistenssi, jota ei sitäkään kuulemma ole ajoissa tiedostettu ja huomioitu. Miksei ole tiedostettu? Eikö ole uskallettu kohdata asiaa, joka voisi olla riski? Liiallista huolettomuutta? Pään piilottamista pensaaseen? Silmien sulkemista ja reikäpäänä eteenpäin kaasuttelua ihmiskunnan sivistyksen kehittämisen nimissä?

”Luomakunnan kruunu” haluaa olla olevinaan sivistynyt, elää mukavasti ja tehdä mitä milloinkin mieleen juolahtaa, mahdollisimman vaivattomasti vieläpä. Harmi kyllä sellainen kehitys on etäännyttänyt ihmisen syntyjuuriltaan, eli luomakunnasta. Ja kun etääntyminen vain kasvaa ja kasvaa, kyse alkaa olla vastakkainasettelusta. Luonto tuntuu kääntyvän ihmistä vastaan. Mutta ihminenhän sen valinnan teki alkujaan. Ihminen halusi olla enemmän kuin muu luomakunta. Hän käänsi selkänsä luonnolle (ja paratiisille), ja nyt ihmiskunta näyttää korjaavan sitä satoa, mitä on kylvänyt.

Tällä hetkellä vallitseva maailmantila voi tuntua katastrofaaliselta etenkin niistä, joilla on muutenkin ollut jollain tavalla turvatonta, tai niistä, jotka ovat tähän asti eläneet pumpulissa eivätkä ole tottuneet vastoinkäymisiin tai rajoituksiin. Pelot sairastumisesta, kärsimyksestä, kuolemasta ja läheisten menettämisestä voivat nousta yli sietokyvyn. Ja kun lohdun saaminen toisilta ihmisiltä voi olla monella tapaa rajoitettua, hätä vain kasvaa. Ystävällisyyden ja myötätunnon osoittaminen tuntemattomillekin on nyt erityisen merkityksellistä. Monet tarvitsevat kipeästi huomiota, edes tervehdystä; merkkiä siitä, että maailmassa on edelleen jotakin hyvää. Kasvomaskien takaa on vaikea saada hymyä perille. Suu-nenäsuojain ei STM:n tutkimuksen mukaan välttämättä ole merkittävästi hyödyksi tautipöpöjen näkökulmasta. Mutta ei-kielellistä kommunikointia kasvojen alaosan peittäminen kyllä haittaa.

Joskus äärimmilleen paisuva huoli tai pelokkuus voi kääntyä päälaelleen ja muuttua huolettomuudeksi tai välinpitämättömyydeksi. Välinpitämättömyys voi olla vaarallista niin itselle kuin toisille, ylihilpeä huolettomuus samoin. Nyt ei ole kovinkaan rakentavaa olla ylettömän huoleton, koska se voi tarkoittaa joissain tilanteissa myös vastuuttomuutta. Ja nyt olemme vastuussa; kaikki, jokainen aikuinen ihminen voimavarojensa mukaan, myös lapsistaan.

Uhkarohkeus ei ole suotavaa, etenkään jos se riskeeraa muittenkin kuin vaaroja uhmaavan henkilön itsensä turvallisuuden. Tiedostamattaan itsetuhoiset ihmiset saattavat ottaa turhia riskejä omassa selviytymiskamppailussaan. Jos taas joku tavoittelee vain omaa etuaan eikä pelkää yhtään mitään; ei edes häpeää, saattaa kyseessä olla jopa psykopaatti. Ja kriisiajat ovat otollista maaperää häikäilemättömille pyrkyreille ja johtajille. Tällaiset iskevät ihmisten heikkouksiin. Nyt monet ovat heikossa jamassa ja alttiita kaikenlaiselle ”kusetukselle”. Emme todellakaan tarvitse nyt psykopaattisia tai narsistisia johtohahmoja luotsaamaan ihmiskuntaa olevinaan ulos kriisistä! Turvattomuudessaan ei kannata etsiä turvaa suurisuisista rehentelijöistä, jotka itselleen huomiota hakien lupaavat paljon ja ovat olevinaan maailman pelastajia. Tällaiset tapaukset imevät voimansa hyväuskoisilta hädänalaisilta. Turva ei ole siellä, missä ihminen unohtaa itsensä ja tekee itsestään mitättömän ja tahdottoman, toisen karismaan takertuvan, hyväksikäytettävän objektin.

Tarvitsemme nyt ennen kaikkea tiedostamista, harkintakykyä, viisautta ja myötätuntoa. Tiedostaminen tarkoittaa myös pelkojen kohtaamista, ei valittua sokeutta. Todellisuuden kohtaaminen vaatii rohkeutta, ja rohkeus on sitä, että kohtaa vaaran, vaikka pelkääkin. Pelon liennyttämiseen tarvitaan myötätuntoa. Itseään voi myös rohkaista, aivan kuin tekisi myös ystävälleen, kun tämä tarvitsee kannustusta.

Turvattomuus voi yhä lisääntyä maailmassa, mutta voisiko vastavoimaksi nousta ihmisistä jotakin hyvää, uudenlaista välittämistä ja toiveikkuutta? Yhteinen uhka voi nostattaa rakentavaa yhteishenkeä, mutta se voi aiheuttaa myös kaoottista toisten syyttelyä, riitaa, tuhovimmaa, pakenemista. Miten kukakin meistä reagoi uhkaan, riippuu meistä itsestämme. Miten me sisäisesti käsittelemme uhkatilannetta, ratkaisee sen, tuleeko meistä esiin vihollinen vai ystävä suhteessa itseemme ja toisiimme. Koemmeko olevamme koko ajan ystävän vai vihollisen seurassa? Sillä on hyvin ratkaiseva merkitys siinä, tunnemmeko olomme turvalliseksi.

Vihamieliset reaktiot voivat kummuta hallitsemattomasta pelostakin, kuin nurkkaan ajetulla rotalla. Pelon liennyttäminen siis rauhoittaa myös vihamielisiä purkauksia. Taisteleminen haasteen ratkaisemiseksi ei edellytä vihamielisyyttä, josta on vain haittaa, ja pelkokin häiritsee keskittymistä asiaan. Nyt tarvitaan siis rauhallista mieltä, lohduttelua ja myönteisen esiin nostamista. Tarvitaan riskien ja uhkien tiedostamista, muttei pelkoa. Tarvitaan yhteistyötä, ei rähinöintiä ja syyttelyä. Myötätuntoa voi kohdistaa niin itseen kuin toisiinkin. Jos todella olisimme kuin uskollisia ystäviä itsellemme, olisimme koko ajan ystävän seurassa.

Mitä tästä pohdinnasta ehkä jää käteen?

On hyvä tiedostaa, ettei maailma ole turvallinen paikka. Olisi sinisilmäistä kuvitella toisin ja järkyttyä yhä uudelleen, kun jotakin kamalaa sitten sattuukin. Maailma ei ole paratiisi, eikä kärsimys häviä maailmasta minnekään. Sitä voi vain jakaa ja lievittää.

Mutta vaikka elämmekin turvattomassa maailmassa, on mahdollista olla turvassa. Turva on henkinen, ei konkreettinen ulottuvuus. Henkisellä tasolla mikään ei oikeastaan voi vahingoittaa meitä, vaikka ruumiillisesti olisimmekin vaarassa, ja vaikka ns. egommekin haavoittuisi kerta toisensa jälkeen. Tätä voi tosin olla vaikea sisäistää, ellei usko henkiseen ulottuvuuteen.

Turva on sisäisesti ihmisessä itsessään; siinä, että tiedostamme ainutkertaisen olemassaolomme ja näemme olevamme yhtä ihmeellisiä ja arvokkaita kuin kuka tahansa muukin ihminen. On hyvä kokeilla, mitä tapahtuu, kun hetken ajan vain kokee olemassaolonsa ja sen, että on ihmeellistä olla elossa. Elämä on universaali ja samalla henkilökohtainen lahja; olemassaolomme on ihme.

On surullista, jos tämä näkyvä maailma on kaikki mihin ihminen uskoo. Tällä hetkellä näkymät ovat nimittäin hieman ankeat…

PS: Itsetunnon käsi- harjoitus voi auttaa muistamaan kolme tärkeää teemaa turvallisuudentunteen lisäämiseen liittyen:

NIMETÖN: Olen uskollinen ystävä itselleni. (Itsemyötätunto, rohkaisu, kannustus).

PIKKUSORMI: Huolehdin sisäisestä lapsestani. (Omista perustarpeista huolehtiminen, leikkisyys, luovuus…)

KÄMMEN: Olemassaoloni on ihme ja sillä on tarkoitus. (Henkinen taso – elämä on muutakin kuin tämä maailma!)

ADHD-luuserin tarina on taas luettavissa!

ADHD-tyyppi näytti alkujaan tarinansa kannessa ihan ihmiseltä.
Uudistettuun versioon hänestä tuli tikka.

Romaani ilmestyi alkujaan ensi kerran ”Luuseritarinoita”- blogissani, sittemmin e-kirjana Kirjoita itse- palvelussa, ja nyt, kun Kirja Elisa lopetti kyseisen palvelun, käsikirjoitus vapautui uudelleen julkaistavaksi. Tässä vaiheessa oli hyvä tilaisuus lukea ”ADHD-tyypin tarina” pitkästä aikaa itsekin läpi, korjata muutama kirjoitusvirhe ja hienosäätää joitakin kohtia, jotka tässä ja nyt tuntuivat kaipaavan joko täsmennystä tai terävöittämistä. Juoni ja keskeiset tapahtumat ovat ennallaan, mutta esim. dialogiin on tullut sinne tänne muutoksia, ja pari keskeistä teemaa tulee entistä vahvemmin esille.

Yksi teema on se, ettei ole mitään järkeä yrittää olla jotakin muuta kuin on, vaikka olisikin ADHD-tyyppi ja ”luuseri”. ”To be yourself is all that you can do” (kuten esim. Audioslaven biisissä lauletaan).

Ystävyys on kuin ravistelemalla ladattava taskulamppu. Se saattaa muistuttaa itsestään putoamalla päähän, kun tunget liian täydelle komeron ylähyllylle jotakin, mitä et juuri nyt halua käyttää, koska se ei sovi mielentilaasi, ja haluat sen pois silmistäsi. Lampun lataamiseen joutuu käyttämään omaa energiaa, mutta se saattaa olla hauskaakin, koska siihen saa purettua omaa levottomuuttaan. Ja kun se lamppu on ladattu, se valaisee pimeimmänkin luuserinpesän sopen, myös eteisen naulakon nurkkaan kertyneet pölykoirat ja unohtuneitten rojulaatikkojen aarteet.

Tie henkisesti rikkaampaan elämään voi olla todella mutkainen, kivulias ja pelottavakin. Se saattaa tarkoittaa sitä, että joku liukastuu laiturilla ja päättää päivänsä, ja joku toinen oksentaa sellaisen tuttavan olohuoneen matolle, jonka luo ei edes aikonut mennä kylään, eikä joku muukaan saa ihan sitä, mitä luulee haluavansa, ja jonkun toisen taas täytyy olla suorastaan ilkeä ollakseen vähemmän haluttu. Jostakusta tuntuu lahonneelta pölkyltä tai kuolleelta hiireltä, joka joutaa kaatopaikalle, mutta auttaako sekään, jos näyttää myrkkysammakolta, tai tikalta, jonka kirkuvan punainen päälaki oikein huutaa sitä, ettei se oikeastaan haluaisi kenenkään lähestyvän? Se haluaa tulla huomatuksi tunteakseen olevansa olemassa, muttei häirityksi omassa kuplassaan.

Sattumia ei oikeastaan ole. On vain universaaleja lainalaisuuksia, enemmän tai vähemmän tietoisesti tehtyjä valintoja, ja valinnoista johtuvia törmäämisiä; joskus väärässä paikassa, joka myöhemmin osoittautuu oikeaksi. Kaikki on paradoksaalisesti kaoottista mutta kohtalonomaista, mutta sellaista se vain on. Tämä on se elämä, tämä on se todellisuus, joka on kullekin aivan omanlaisensa. Hetkittäin joku toinen saattaa päästä sinne vierailulle, ymmärtämättä ehkä lainkaan, minne joutui ja miksi. Ja siksi toisen ”hulluus” voi tuntua tarttuvalta, mutta ehkä se onkin vain ADHD, joka heitti yhden luuserin pihalle tumput suorina seisomaan, jos kohta hän onkin pian pomppimassa kumipallona alas liukumäestä, jonne joku kuriton vertaiskakara hänet heitti pienhiukkasten välittämällä energiapiikillä.

Tämä on ADHD- luuserin todellisuutta. Ja vaikka hän selviytyykin hengissä, ei hän koskaan tule olemaan mikään menestyjä eikä voittaja, koska ne nimitykset ovat vain näkökulmasta riippuvia rooleja, eikä hän ole enää roolipelle. Hän on vain oma itsensä.

”ADHD- luuserin tarina” on saatavilla e-kirjana esim. BoD- kirjakaupasta, lähiviikkojen ajan tarjoushinnalla.

E-kirjaan voi tutustua Googlen Kirjat- sivustolla tästä linkistä.

Rauhaa kriisin keskelle, vai koronakepillä päähän, ellei muuten ala tapahtua?

Tämä Henri Kähkösen luoma
kuva päätyi yhden uudistetun
luuseritarinani kanteen, mutta
se sopii tunnelmallisesti tähän-
kin aiheeseen, ja hätään...

Tämä otsikko ei liity kiristyviin tunnelmiin kotioloissa, kun monissa lapsiperheissäkin ollaan nyt enemmän tai vähemmän jumissa kotona, eikä yhdessäolo aina suju riemukkaasti, vaikka kaivettaisiin vanhat koronapelivälineet varastonnurkista. Se ei ole naurun asia, että lastensuojelussa ollaan huolissaan koronan aiheuttamista poikkeusoloista kodeissa. Eikä tämä juttukaan ole vitsi.

Siitä on vierähtänyt yli kuukausi, kun viimeksi päivitin tätä blogia. Eikä tämä tauko johdu minun kohdallani niinkään koronasta, joka on pysäyttänyt monet muut toiminnot, vaan siitä, että tuntui jo tuolloin kuukausi sitten, ettei ole pakottavaa tarvetta kirjoittaa mitään. Toisaalta, juuri nyt voisi olla hyvä kirjoittaa koronaan liittyvän ahdistuksen helpottamisesta ja kriisinhallinnasta ja sen sellaisesta. Mutta noista aiheista olen kirjoittanut ennenkin, joskaan en juuri tähän tautikriisiin liittyen, vaan yleisellä tasolla. Samat vinkit ahdistuksen hallinnasta ja mielialan itsehoitokeinoista sopivat kuitenkin monelta osin myös tähän globaalisti vaivaavaan korona-ahdistukseen.

Kauhistelua ja hysteriaa en halua tukea. Roskalehdet ja sen sellaiset voisivat ottaa vastuuta pelkoa lietsovasta uutisoinnistaan. Totta kai ihmiset ostavat hädissään lehtiä, joitten kannessa varoitellaan heitä uhkaavasta vaarasta, tai selaavat nettisivustoja, joissa höykytetään olemaan varuillaan ja suojautumaan ties millä ohjeilla ja suojuksilla. Ihmisten pelolla ja hädällä rahastaminen on kaikkina maailman aikoina aktivoinut monenlaisia opportunisteja, suoranaisia huijareitakin. Pelokas ja hätääntynyt ihminen ei toimi järkevästi ja saattaa haksahtaa monenlaiseen tekoon, jotka rauhallisina jäisivät tekemättä; kuten ylettömään hamstraamiseen.

Pysykää siis hyvät ihmiset mahdollisimman rauhallisina! Surullinen, huolissaan ja alakuloinen saa olla, jos on syytä, mutta senkin voi tehdä rauhallisesti. Yletön hätäily, ahdistus ja raivo, tai vaikkapa hysteerinen hilpeyskin voi aiheuttaa tekoja, joita myöhemmin katuisi, ja ilmiöitä, joista on toisillekin haittaa. Jäitä hattuun siis! Jos ei juuri nyt, tällä hetkellä, ole akuuttia hätää, niin silloin ei ole hätää. Hätä voi kyllä tulla eteen jossain vaiheessa, mutta turha verottaa voimiaan olemalla hädissään jo etukäteen!

Nyt kannattaa olla rauhallinen, mutta valpas; rento, mutta tarkkaavainen. Tietoisen läsnäolon harjoittaminen on varmasti hyödyksi, jos miettii, mitä voisi omalle korona-stressilleen tehdä. Kannattaa niin sanotusti ”rukoilla ja tehdä työtä”; eli tehdä se, mitä konkreettisesti voi tehdä (ja mitä viranomaiset suosittelevat), ja jättää loput Luojan käsiin. Murehtimalla ei saa kyynäränkään vertaa elämäänsä pidennetyksi; päinvastoin jatkuva huolien vatvominen ja stressaaminen todennäköisesti heikentää vastustuskykyä ja lyhentää elinikäennustetta. Ylettömään huolettomuuteenkaan ei kuitenkaan pidä tuudittautua! Joitakin asioita on tehtävä ja virallisia ohjeita on noudatettava, eikä pidä ottaa huolettomana turhia riskejä ja vaarantaa omaa tai toisten terveyttä. Nyt on otettava vastuuta ja välitettävä itsestä ja toisesta, ihan kunnolla.

Ohje vastuunottoon ja välittämiseen olisi tosin pätenyt jo ennen koronapandemiaa, etenkin ilmastonmuutoksen liittyen. Kaikkien olisi otettava vastuuta ja välitettävä itsensä lisäksi myös toisista ihmisistä, myös tulevista sukupolvista. Olen törmännyt joihinkin juttuihin ilmastonmuutoksen ja tämän koronapandemian yhteyksistä. On surullista, jos ihmiskunta havahtuu elintapojensa seurauksiin vasta tällaisessa tilanteessa, kun oma ja läheisten terveys, jopa henki, on uhattuna.

Pakostakin mieleeni tulee Raamatun kertomus Egyptin faaraosta ja Mooseksesta, vieläpä näin pääsiäisen aikaan. Faaraohan ei meinannut päästää Israelin kansaa vapauteen omasta valtakunnastaan, vaikka kansan johtomiehet, Mooses ja Aaron, sitä häneltä vaativat. Israelilaiset olivat olleet vauraalle yhteiskunnalle kovin hyödyllisiä työväkenä ja orjina. Tulisi faaraolle liian kalliiksi päästää sellainen porukka käsistään, joten miksi ihmeessä hän suostuisi Mooseksen pyyntöön? Jumala kuritti egyptiläisiä kymmenellä vitsauksella. Jokaisen vitsauksen aikana faarao lupasi päästää israelilaiset, kunhan vain vitsaus lakkaisi vainoamasta hänen väkeään, mutta pyörsi lupauksensa, kun olot korjaantuivat ja rauhoittuivat. Vasta viimeinen vitsaus järkytti hallitsijaa riittävän paljon, koska se kosketti henkilökohtaisella tavalla: hänkin menetti esikoispoikansa.

Toivottavasti ihmiskunta havahtuu vapauttamaan itsensä ”sisäisistä faaraoistaan” (jotka sitovat ”mammonanpalvonnan” kurimuksekseen) aikaisemmin kuin tuo pääsiäiskertomuksen faarao, ettei sen tarvitse kohdata niitä pahimpia vitsauksia. Varoittavat merkit vaaraan ajautumisesta olisi syytä huomioida ja tehdä tarvittavat korjausliikkeet. Olisi siis syytä luopua esimerkiksi jatkuvasta piiskaamisesta talouskasvuun ja ihmisten ”orjuuttamisesta” tuotannon lisäämiseksi ja elitistisen elämäntavan ylläpitämiseksi. Jos ihmiset kaikkialla maailmassa haluaisivatkin elää vaatimattomammin, vähemmän talouselämää orjaillen, perheen ja läheisten kanssa ja yhteydessä luontoon, eikö heille pitäisi antaa mahdollisuus siihen? Globalisaatio työntää kehityksen nimissä väen väkisin mukanaan kaupallista krääsäänsä sinnekin, missä luonnonkansat ovat vuosituhansia elelleet ekologisesti ja luonnon ehdoilla, ja jopa onnellisempina kuin länsimaiset ”sivistyneet” kanssaveljensä. Uusien alueitten teollistuminen syö koskemattomat maat ja metsät, ja globaali massakulttuuri nielaisee sen, mikä joskus oli autenttista ja alkuperäistä, ja saa yhä useammat ihmiset tavoittelemaan elämäntapaa, joka vähitellen tuhoaa ihmiskunnan elämisen edellytykset…

Ilmastonmuutos on koskettanut toistaiseksi vain osaa ihmiskunnasta rajusti ja henkilökohtaisesti. Osa muistakin kuin katastrofialueilla eläneistä on kyllä reagoinut uhkaan, näitä toisia myötäeläen. Ne, jotka eivät ole myötäeläneet kärsineitä eivätkä ajattele edes tulevia sukupolvia, ovat toistaiseksi sivuuttaneet ilmastouhkan ja siihen liittyvät ilmiöt. Jopa vallanpitäjät ovat olleet liian varovaisia tai jopa nahjusmaisia ratkaisuissaan ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi.

Nyt ratkaisuja tehdään jämäkästi ja ripeästi, kun ihmiskuntaa kohdannut uhka on ajallisesti ja paikallisesti lähellä, ja riittävän konkreettinen, ja koskettaa jopa omaa napaa. Korona on havahduttanut, säikäyttänyt ja saanut aikaan niin paniikkia kuin järkeviä toimenpiteitäkin. On hyvä, että toimenpiteitä tehdään, ja on hienoa todeta kaikki se virallinenkin työ, mitä Suomessakin on saatu jo tehdyksi. Mutta miksei samanlaista rivakkuutta, päättäväisyyttä ja rohkeutta ole käytetty myös ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen? Mikseivät kaikki päättäjät ole reagoineet samanlaisella vakavuudella ilmastokriisiin, kun tilanteesta saatiin hälyttäviä uutisia jo aikoja sitten? Siinäkin tilanteessa olisi voitu reagoida julistamalla poikkeustila ja rajoittamalla vaikkapa yksityisten ihmisten ei-välttämättömiä toimia.

Jos ja kun koronapandemiasta selvitään, ryhtyvätkö päättäjät hyvittelemään äänestäjiään näitten kokeman kuukausien epämukavuuden takia, ja siksi pidättäytyvät tiukemmista ilmastotoimista? Eivät kai he jää odottelemaan seuraavaa ”vitsausta” ennen kuin tarttuvat toimeen myös ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi? Eikö tämä koettelemus voisi olla hyvä alku sille, että ihmiset oppisivat rajoittamaan omia ei-välttämättömiä tekemisiään yhteiseksi hyväksi?

Ja nyt on tarpeen rauhoittua, hengitellä ja katsoa ulos ikkunasta. Pellolla oli kaksi kurkea, ja varis lensi niitten yli ja raakkui omaa sanomaansa. Raakkumisesta tulee mieleen, että voisin sanoa jotakin hyvääkin. Tiedän, että suurin osa ihmisistä oikeasti välittää toisistaan ja luomakunnasta, ja haluaa tehdä hyvää. Tämä kriisi on mahdollisuus siihen, että ihmisten hyvyys nousee aivan uudelle tasolle, ja orjuutettuna elänyt ihmiskunta pääsee kahleestaan siihen tahoon, joka on heitä pitänyt ikeessään. Ehkä ”kahleissamme” on ollut kyse kaikista niistä lyhytnäköisistä ja taloudelliseen hyötyyn tähtäävistä ihmiskunnan toimista, joilla olemme saaneet aikaan ilmastonmuutoksen, ja joihin yhteiskunnassa vallitseva mentaliteetti meitä yhä sitoo.

Tämän kriisin jälkeen me osaamme ehkä arvostaa sitä, mikä on oikeasti tärkeää; sitä, että olemme yhä olemassa, elossa ja meillä on joitakuita, joille osoittaa välittämistä. Se on totta nytkin, kun olemme vielä tämän kriisin keskellä. Hyvää Pääsiäistä!

PS: Pahoittelen, jos loukkaan prameasti eleleviä nykyihmisiä, joitten mielestä talouskasvu on välttämätöntä ihmiskunnan selviytymiselle, mutta tämä on henkilökohtainen mielipiteeni ja kuvastaa taipumustani sympatisoida enemmän vaatimattomasti eläviä ihmisiä kuin materiaa ja menestystä tavoittelevia. Tämä taipumukseni tulee esille myös ”luuseritarinoissani”, joita kirjoitan huvikseni, ja joissa ylistän enemmän henkistä kuin aineellista rikkautta, joten en salaile luuserisympatioitani.

Eihän maailman pitäisi tuhoutua tavallisten, kivojen ihmisten käsissä?

(Ja tämähän on sitten satiiria, eikä huumorista tietenkään kannata tuohtua, jos haluaa edelleen olla kiva ihminen omissa sosiaalisissa piireissään.)

Toisinaan tulee katsottua dokumentteja, eikä niitä kaikkia voi hyvälläkään tahdolla sanoa kaikin puolin hyviksi ja hyödyllisiksi. Korkeintaan voi sanoa, että tulipahan taas muistutus siitä, että ihmisen tietämys on vajavaista ja näkökulma vaikuttaa ilmiöitten tulkintaan ja siihen, miten havaitut asiat esitellään.

Olin joskus niinkin kiinnostunut historiasta, että kuvittelin puolitosissani opiskelevani arkeologiksi ja ryhtyväni tutkimaan muinaisuutta. En kuitenkaan ole erityisen hyvä oppimaan ulkoa esimerkiksi vuosilukuja ja nimiä. Ainakin minua opettaneitten historianopettajien mielestä oli hirvittävän tärkeää muistaa ulkoa vuosiluvut, henkilöt, paikannimet ja käsitteet. Minä unohdin tai sekoitin aina vähintäänkin jotakin. Ehkäpä huomasin, että joutuisin pinnistelemään liikaa vastoin luontaista taipumustani sekoittaa oppimiani asioita keskenään, enkä siis loppujen lopuksi suuntautunut opiskelemaan historiaa. Tosin, historiallista tietoa tuli tietenkin vastaan yliopistossa: kulttuuriantropologian historia, sosiologian historia, psykologian historia, kasvatustieteen historia... Ja minä tietenkin inhosin sitä, että piti taas muistaa tarkasti nippelitietoa siitä, mitä, missä, kuka ja milloin, ja tein epätoivoisesti muistiinpanoja, että oppisin riittävästi.

Onko niin tärkeää tietää, mitä ennen on tapahtunut, jos elämä on tässä ja nyt? Ja kuitenkin ihmisen mieli palaa kerta toisensa jälkeen tonkimaan jälkiä menneisyydestä. Jos ei nyt ihan tieteellisesti, niin ainakin oman mielen sisäisenä märehtimisenä. Märehtiminen voi olla erittäin masentavaa, ellei sitä tee ”järkevästi” ja realiteeteissa pysyen. Joskus menneisyyttä ja elämänhistoriaa kannattaa tutkia, kuten vaikkapa terapeuttisessa interventiossa. Mitä sinulle on elämässäsi tapahtunut, kun olet päätynyt tällaiseen tilanteeseen? Se on hyvä ymmärtää, vaikkei voisikaan menneeseen enää vaikuttaa. On hyödyllistä nähdä tekemänsä turhat mutkat ja harhailut, ettei tee samoja virheitä uudelleen.

Ehkä tämä pätee jossain määrin myös ihmiskunnan historiaan. Historiaa tutkimalla voi oppia ymmärtämään nykyisyyttä ja ennakoimaan tulevaa. ”Historia toistaa itseään”, koska ihmiskunta toistaa omia venkoilujaan ja virheitään. Ihmiset ”tekevät historiaa”, valitettavasti kovin usein toisten vahingoksi (kuten sodankäyntiä tehostamalla, tappamalla alkuperäiskansoja) tai tulevien sukupolvien kärsimykseksi ja luonnon tuhoksi (teollisuuden kehittäminen uusiutumattomien luonnonvarojen pohjalta). Ehkäpä on viisasta analysoida, mikä meni pieleen, ettei ihmiskunta enää toistaisi samoja virheitä.

Se, mikä on ”virhe” jossakin prosessissa, tosin riippuu siitä, mitä tavoitellaan. Ja tavoitetila riippuu siitä, mitä arvostetaan. Ihmiskunnan historiaa tutkiessa lienee nähtävissä melkoinen juopa niitten ihmisten ja tahojen välillä, jotka tavoittelevat maailmanrauhaa ja elinolosuhteitten turvaamista, ja niitten, jotka tavoittelevat hyvää ja mukavaa vain itselleen. Yllätys, yllätys! Aina on ollut olemassa ahneutta, kilpailunhalua, valloittamishalua, uusien ulkoisten virikkeitten etsintää, tarvetta tehdä vaikutus toisiin ihmisiin, ja saada ihailua, valtaa, mainetta, kunniaa, mukavuutta…

Aina on ollut, valitettavasti, ihmisiä, jotka eivät tyydy kohtuuteen, vaan joitten täytyy saada enemmän kuin muilla on. Jos he näkevät köyhän ihmisen, he ajattelevat: ”Hui, minä en halua olla tuollainen!” Ja seurauksena on pakeneminen mahdollisimman kauas koko ilmiöstä. Tavoitellaan siis itselle mahdollisimman hyvää elintasoa, ettei vain koskaan itse jouduttaisi sellaiseen kamaluuteen, ettei saa toteuttaa kaikkia kalliita mielihalujaan. On aina ollut myös niitä, jotka köyhyyttä kohdatessaan ahdistuvat, kun eivät kykene auttamaan. Hekin pelkäävät, että jakamalla sen, mitä itsellä on, omakin tilanne muuttuisi liian kurjaksi. Aina on ollut niitä ihmisiä, jotka jakavat omastaan köyhemmille, koska luottavat selviytyvänsä itsekin, ja haluavat toimia oikein. On ollut ja on edelleen niitä, jotka antavat köyhälle siksi, että heillä on yllin kyllin mistä antaa, ja lahjoituksilla saa kunniaa itselleen, ja kunnialla saa muunlaisia hyödykkeitä ihmisten keskuudessa…

Kristillinen etiikka kehottaa tasapuoliseen jakamiseen ja kohtuudessa pysymiseen. Jostain syystä ajatus tasapuolisesta jakamisesta ei kuitenkaan sovi kaikille ihmisille. Jostain syystä oikeastaan varsin monet ihmiset ajattelevat tarvitsevansa enemmän ja ansaitsevansakin saada enemmän kuin muut ihmiset. Miksi? Mikä tekee ihmisestä ahneen ja itsekkään, tai sellaisen, joka pitää itseään tärkeämpänä, arvokkaampana ja parempana kuin muut? En puhu nyt pelkästään yksittäisistä ”narsisteista”, jotka toimivat itsekeskeisesti, vaan aivan tavallisista ihmisistä. (Narsismi on sitä paitsi pohjimmiltaan surullinen ilmiö, joka saa alkunsa siitä, ettei lapsi saa riittävästi rakkautta ja rajoja. Ja miksi ei saa?) Tämä hyödykkeitten ja suosion liiallisen tavoittelun ongelma koskee enemmistöä ihmisistä; niitä kaikkia, jotka ovat aina ”tehneet niin kuin muutkin” ja tekevät yhä niin kuin muutkin. Tällaisten ihmisten ajattelu pohjautuu hyvin voimakkaasti vertailuun ja matkimiseen:

Kun kerta tuokaan ei tee mitään, en minäkään tee. Kun kerta tuollakin on sitä ja tätä, minullakin pitää olla sitä ja tätä. Kun kerta muutkin saavat, niin minunkin pitää saada.

Tällaiset ihmiset tarkkailevat toisia ihmisiä, vertailevat itseään muihin joillakin hupsuilla kriteereillä, ja jos huomaavat eron muitten hyväksi, alkavat matkia näitä muita. Nämä ihmiset ottavat usein aktiivisesti selvää siitä, mitä muilla ihmisillä on ja mitä muut tekevät, ja matkivat, matkivat ja matkivat. Matkimisen tarkoitus on pyrkiä olemaan samanlainen kuin muutkin, jotta kuuluu joukkoon. Muita tarkkailemalla huomataan myös ne asiat, joissa voidaan olla ”piirun verran parempi” muihin verratessa, mikä auttaa varmistamaan kelvollisen aseman toisten joukossa. Enemmistöön kuuluminenhan luo turvallisuutta, ja aina on tarjolla joku, joka hoivaa ja rapsuttaa, ja jonka kanssa voi höpötellä ja leikkiä. Mutta apinalaumoillakin on johtajansa, ja johtajan kanssa on tultava toimeen. Ei siis saa herättää liikaa huomiota, ettei joudu johtajan silmätikuksi ja tule ajetuksi pois laumasta…

Auktoriteettipelolla on oma vaikutuksensa laumassa. Suurin osa apinoista myötäilee johtajaa ja voi olla kohtalaisen onnellinen laumassaan, mutta osa joutuu silmätikuksi (joskus tahtomattaan) ja koetaan uhkaksi; pannaan ruotuun tai ajetaan laumasta. Joku taas ryhtyy omasta halustaan kilpailemaan paremmasta asemasta ja statuksesta. Perimä vaikuttaa kilpailunhaluun, joten tavalla tai toisella ”pätemistarpeisiakin” apinoita on aina ollut, ja on edelleen.

Valitettavasti tämä suuri, onnellinen enemmistö ei siis aina tyydy apinoimaan vain ”vertaisiaan”, vaan osa saattaa ryhtyä apinoimaan niitäkin, jotka saavuttavat valtaa, menestystä, kunniaa, mainetta, rikkauksia ja mukavuuksia toisten kustannuksella. Johtaja-apinoilla ja muilla statuksen saavuttaneilla on näet enemmän hyödykkeitä ja mukavuutta. Ja tarvitaan valtaa ja sen osoittamisen keinoja, jotta saa säilytettyä tuon (joillakin hupsuilla kriteereillä mitattuna ”paremman”) asemansa. Alemmassa statuksessa on näet stressaavaa elää, tutkimusten mukaan, jos elää (apina)laumassa. Mutta onko ihan pakko elää apinoitten keskellä?

Seurallisuus ja ulospäinsuuntautuneisuus on kädellisillä yleisempää kuin yksin viihtyminen ja introversio, joten laumoiksi kerääntyminen on normaalia. Ja eihän siinä mitään, jos tämä suuri enemmistö vain saisi asiansa hoidetuksi kaikkien tällä pallolla elävien hyväksi. Eihän siinä pitäisi olla mitään ongelmaa, demokratiankaan kanssa, jos kerta enemmistö ihmisistä on ihan mukavia, sosiaalisia, sympaattisia ja solidaarisia!? Mutta miksi sitten tämä maailma tuhoutuu näitten tavallisten, ihan kivojen ihmisten käsissä? Mikä on mennyt pieleen? Onko ehkä sittenkin keskitytty liikaa ”sosiaaliseen kivaan” ja oman sosiaalisen aseman varmistamiseen, puhuttu liikaa niitä näitä, ja mietitty vakavia asioita liian vähän, koska niistä tulee niin epämukava tunnelma sosiaalisissa tilanteissa?

Pelastautukoon ken voi avaruuteen, kun tämä pallo tuhoutuu. Ehkä sieltä löytyy näille kyvykkäimmille ja menestyneimmille kädellisille uusi ”apinoitten planeetta”…

PS I: Anteeksi, taisin taas sotkea joitakin käsitteitä! En enää muista, tarkoitinko puhua ihmisistä vai apinoista? Apinathan eivät kai tietääkseni tutkiskele ja pohdiskele sen enempää omaa kehityshistoriaansa kuin yhteisönsäkään historiaa. Sanotaan, että ihmisen erottaa apinoista kehittyneempi kyky olla tietoinen omasta ja toisen ajattelusta. Mikä on siis kädellinen olento, joka on puutteellisesti tietoinen omien toimintojensa motiiveista ja niitten vaikutuksesta toisen olennon mieleen? Onko se olento kehityksellisesti jotakin ihmisen ja apinan väliltä? Ja käydäänkö ihmiskunnan selviytymistaistelu loppujen lopuksi tarkkailevan minän ja sisäisten apinoittemme välillä? Tervemenoa siis apinoitten planeetalle, te kaikki mieleni sisäiset lörpöttelijät!

PS II: Ja hyvää naistenpäivää, kaikkien ihmisten samanarvoisuuden tukemiseksi, kokipa olevansa mitä hyvänsä sukupuolta tai siltä väliltä, tai määrittelemätön ja luokitusten ulkopuolella. Hyvää päivää niin ihmisille kuin apinoille, ja muille luoduille.

PS III: Voi olla, ettei minulla pitkiin aikoihin huvita päivittää tätä blogia, jos tuntuu, ettei ole tärkeämpääkään sanottavaa kuin tämä:

EI KANNATA TEHDÄ (=SUORITTAA)) JOTAIN OLLAKSEEN JOTAIN, VAAN OLLA OLEMASSA, OLENTONA, JA TEHDÄ JOTAKIN MIELEKÄSTÄ JA RAKENTAVAA OLEMISEN RAUHASTA KÄSIN.

Keskityn ehkä kirjoittamaan Ohdakemaa-sarjan viimeisimmän osan makuutuskuntoon, jos Luoja suo, ennen kuin otan tarpeetonta stressiä pakisemisesta...

Luuseritarinoita in memoriam

Luuseritarinoitten synnyinseuduilta

Tämänhetkisessä organisointitarpeessani, jota saan kovin huonosti toteutettua johtuen toiminnanohjauksen haasteista ja ajoittaisesta yleisnääntymyksestä, tulin järkeistäneeksi myös kirjallisia ilmaisukanaviani.Tämä teksti on omistettu ”Luuseritarinoita”- blogin muistolle. Tuo blogi on nyt nimittäin historiaa...

Joskus kesällä 2012 avasin tuon kyseisen blogini, jossa ensinnäkin julkaisin pienoisromaanini "Junttiluuserin päiväkirja" jatkokertomuksena. Sittemmin myös ”ADHD-tyypin tarina” sai ensijulkaisunsa blogin kautta. Kirjoittelin tuohon blogiin ajoittain myös lyhyitä ”luusereihin” liittyviä tekstejä. Viime vuosina en enää kuitenkaan päivittänyt kyseistä blogia lyhemmillä jutuilla muutoin kuin tiedotusluontoisesti, mutta annoin esim. "Luuserikapina"- romaanin olla siellä kokonaisuudessaan luettavana. Blogissa oli myös omilla sivuillaan hieman pidemmät esittelyt muista romaaneistani.

Luuseritarinoita- blogin esittelyteksti kuului seuraavasti:

"T. H. Hukan kirjoittamaa psykologista proosaa. Kertojaminän mielensisältöjen kuvausta ja epäviihteellisiä sattumuksia, jollaisia ei tietenkään koskaan tapahdu menestyneille tyypeille ja sankareille. Arkista selviytymiskamppailua tai epäonnistumistarinaa itäsuomalaisittain. Siis, varsinaisia luuseritarinoita itäiseltä kuolemanvyöhykkeeltä..."

Nyt – tai siis eilen – sitten vain päätin, että blogin on aika haihtua, koska en ehdi paneutua sen ylläpitoon kuitenkaan. Voin sitä paitsi aivan hyvin julkaista luuseriaiheisia tekstejä tässä blogissani, siinä missä kirjoitan myös mielenterveydestä, hyvästä elämästä, henkisestä hyvinvoinnista ja yhteiskunnan vaikutuksesta yksilöön. Siirsin jo aiemmin yksittäisiä luuseritekstejä tähän ”Mieli Hukassa”-blogiini, ja tänne ne istuvat aivan hyvin. En siis tarvitse erillistä luuseriaiheista tiedotuskanavaa. Joten, tässä blogissa on edelleen luuseritarinoita, vaikka varsinainen luusereitten äänitorveksi mieltämäni toitutuskanava haihtuikin…

"Junttiluuserin päiväkirja", joka aiemmin oli luettavana jatkokertomuksena, on sittemmin päivitetty ja ilmestynyt e-kirjana. Sen kertoja on nuorimies, joka on yhteiskunnan näkökulmasta pahemman kerran syrjäytymässä. Mutta jos lukija viettää muutaman viikon Santeri Harakan housuissa, hän saattaa joutua haastamaan käsityksensä siitä, mikä on juntti, ja kuka on luuseri…

Käytin luonnollisesti ”Luuseritarinoita”-blogia mainoskanavana ”luuserigenreä” edustaville romaaneilleni. Julkaisin ensimmäisen romaanini ”Anna minulle rauha” alkuvuonna 2013. Se on rankka psykologinen kehitystarina, mutta kuten olen joskus aiemminkin todennut, minusta ei ole eettisesti oikein jättää lukijaa epätoivon tunnelmiin, joten, loppu on toiveikkaampi kuin alku. Tarinan kertoja, nuori Joel, asuu alkoholisoituneen isänsä kanssa syrjäytyneenä ja maailmalta paenneena; läheisriippuvuuden ja muutoksenpelon luomassa psyykkisessä ansassa. Häpeä tekee avun pyytämisestä nöyryytystä. Mutta nöyrtymättä ei löydä itseään, eikä löytämättä itseään löydä mielenrauhaa…

”Olin kuin koleaan syyssateeseen unohdettu liekakoira, joka makasi ulosteissaan jaksamatta laahata nälkiintynyttä ruumistaan suojaan kylmältä kosteudelta. Se ei jaksanut enää edes ulista. Oikeastaan se häpesi päästää inahdustakaan. Se oli tietoinen nöyryyttävästä kurjuudestaan, eikä se halunnut tulla nähdyksi. Jos joku olisi sattunut huomaamaan sen, se olisi teeskennellyt kuollutta. Sillä on pienempi häpeä olla kuollut kuin hylätty. Olla hylätty on olla kuin ei olisi kukaan eikä mitään. Se on sitä, ettei kukaan näe tai välitä, vaikka näkisikin…”

Toinen ”luuserigenreä” edustava romaanini, "Luuserikapina", ilmestyi kesällä 2015. Pidin sitä useamman vuoden ilmaiseksi luettavana myös blogissani. Loppuvuodesta 2017 lähtien olen julkaissut myös fantasiakeskiaikaan sijoittuvaa psykologista tarinaa, eli Ohdakemaa- sarjaa, ja myös Ohdakemaan tarinat ovat jollain tapaa ”luuseritarinoita”. Useimmat Ohdakemaan hahmot ovat nimittäin jollain tavalla normista poikkeavia yksilöitä; liian herkkiä, liian levottomia, liian tunteellisia, liian epäsosiaalisia, liiaksi sukupuolinormeja rikkovia tai muulla tavoin "outoja" ihmisiä. He epäonnistuvat heihin kohdistuvien odotusten täyttämisessä, ja ovat siten muun yhteisön näkökulmasta luusereita. Mutta toisaalta, he eivät tavoittelekaan ihmismassojen suosiota, menestystä, valtaa tai rikkauksia. Kaikilla on kuitenkin oma tehtävänsä ja merkityksensä Luojan luomana olentona. Kahdeksas romaanisarjan osa, ”Kuningas ja prinssi”, ilmestyi loppuvuodesta 2019. Minulla on tekeillä näillä näkymin vielä neljä jatko-osaa. Ohdakemaan maailmaan ja kirjasarjaan voi tutustua tarkemmin tästä linkistä.

"ADHD- tyypin tarina", joka oli ”luuseriblogissani” ainakin vuoden päivät ilmaiseksi luettavana, ilmestyi kesällä 2014 e-kirjana ja uudistettuna versiona nimellä "ADHD-luuserin tarina" 2020. Romaanin ”luuserisankari” Kristian on hajamielinen ja levoton, eikä oikein osaa säädellä vireystilojaan. Elämä on mennyt vähän sivuraiteille; siis syrjään tavanomaiselta yhteiskunnalliselta uralta, mutta sille löytyy kyllä selityksensä. Ehkei tosin mikään viranomaisille läpimenevä selitys, mutta ainakin Kristian osaa selittää…

Tässä ”ADHD-tyypin tarinan” alkusanat (koska ei niitä muuallakaan ole enää erikseen luettavissa):

"Tämä on häröilevän pään tilitys: tarina vähän sekavasta ihmisestä, joka etsi itseään, kunnes törmäsi tuottamaansa sekasotkuun. Tämä on tarina, jonka kertoja toistaa itseään, kunnes itsekin kyllästyy toistoihinsa, ja joka syrjähtelee sivupoluille niin usein, että luultavasti myös lukija kyllästyy seuraamaan kirjoittajan toisinaan kovin absurdeja mielleyhtymiä. Tämä on silti kelvollinen tarina, vaikkei kukaan uskaltaisikaan lukea tätä loppuun siinä pelossa, että tunnistaa jossakin kohdin itsensä.

Minä olen tämän tarinan kertoja ja päähenkilö; se siis, jolle yleensä sattuu jotakin traagista siinä vaiheessa kun noin seitsemänkymmentä prosenttia sivujen määrästä on takanapäin. Mutta minun kohdallani, jos täsmällisiä ollaan, jotakin traagista saattaa tapahtua jo varhemmin tai myöhemmin. Jotakin tapahtuu alituiseen, ainakin pääni sisällä. Yritän toisinaan rauhoittaa tuota kaaosta, mutta se tuntuu olevan pysyvä ominaisuus; jonkinlainen syntymälahja, jos haluaa ajatella positiivisesti.

Jos haluaisin kuvata elämääni vain muutamalla sanalla, lyhyesti, en taitaisi kyetä siihen. Ajoittain jokin ulkopuolinen voima heittää minut jonnekin, mistä sinkoan minne sattuu niin kuin joku kumilelu. Usein olen pallo hukassa pihalla tumput suorina. Tai mietin, ollako vai eikö olla siellä pihalla, vai olenko itse asiassa se pallo, joka on hukassa. Ohjausjärjestelmässä on häikkää, ja keltainen valo vilkkuu kojelaudassa vähän väliä, tai sitten käsijarrun varoitusvalo palaa samalla kun kaasutan silmät sokkona päättömästi eteenpäin. Ajoittain pääni on niin tiheästi täynnä, että tuntuu niin kuin siellä ei liikkuisi mitään. Mutta toisinaan päässäni vilisee aivan kuin siellä eläisi maaninen hiiri. En tiennyt olevani ”hyperaktiivinen, impulsiivinen ja tarkkaamaton” ennen kuin sain diagnoosiksi jonkun hämärästi avautuvan kirjainyhdistelmän. Siis, mikä ihmeen ADHD?"

Nyt, kun minulla ei ole enää erillistä blogia ”luuseritarinoille”, mahdolliset ”luuserigenren” jatkojulkaisut tulevat esitellyiksi tässä blogissa. Viimeisin työn alla ollut nykyaikaan sijoittuva romaani on vielä odottamassa muokkausta ja sopivaa julkaisuajankohtaa. Se on ”erään erityisen erilaisen luuserin tarina”, ja jo sinänsä teemaltaan erityisiä ihmisiä koskettava. Mutta oikeastaan haluaisin päivittää käsikirjoitusta vielä siksi, että ilmastoasiat ovat nousseet niin tärkeiksi ja akuuteiksi, ettei ole järkeä julkaista mitään nykyaikaista tarinaa ilman että ottaa siinä jollain tapaa kantaa ilmastonmuutokseen. ”Nykyaikainen” vanhenee niin nopeasti. Siksi menneisyyteen tai ajattomaan fantasiamaailmaan sijoitetut tarinat ovat joskus toimivampia tärkeitten teemojen välittämisessä; niitähän voi lukea vuosikausia ilman että sisältö tuntuu vanhanaikaiselta…

Työttömyys – kriisissä on mahdollisuus muutokseen!

Jäitkö työttömäksi? Älä ota itseäsi niskasta kiinni, vaan ota ongelma haltuun.

Lueskelin vuodenvaihteessa työttömäksi jäämiseen liittyvistä teemoista (osin ammatillisista syistä, osin luovaan työhön liittyen). Aihe on ehkä jopa ajankohtainen tässä vaiheessa, kun valtakunnassa on meneillään prosesseja, joitten seurauksena jotkut saattavat menettää työpaikkansa. Katkeroitumisen ja syyllisten etsimisen sijaan on rakentavampaa nähdä tilanne mahdollisuutena johonkin uuteen. Mutta kuten mihin tahansa kriisiin, myös työttömäksi jäämisen käynnistämään sopeutumisreaktioon liittyy erilaisia vaiheita ennen kuin tapahtuneen on valmis hyväksymään. Aivan alussa voi olla shokissa; sitten alkaa ehkä reagoida tunteilla ja fyysisinkin oirein, kunnes asian käsittely saattaa kääntyä pitkäksikin aikaa sisäänpäin. Masennustakin voi kehittyä, etenkin jos elämässä on muitakin haasteita ja henkistä kuormaa. Mikä kaikki vaikuttaakaan työttömyyskriisistä selviytymiseen? Voiko sitä helpottaa omalla suhtautumisella ja toiminnalla?

Työelämän ulkopuolelle jäämiseen liittyy usein taloudellista huolta, mutta stressiä, ahdistusta, turvattomuuden, pelon, epäonnistumisen, vihan ja häpeän tunteita voi nousta ilmankin taloudellista hätää. Varsinkin äkkinäisesti irtisanotuksi tuleminen voi vähentää ihmisen kokemusta siitä, miten paljon hän voi itse vaikuttaa omaan elämäänsä. Avuttomuudentunteet saattavat suorastaan traumatisoida; ihminen voi kokea olevansa olosuhteitten armoilla, ja tämä lisää pelkoa siihen, että mitä tahansa muutakin ikävää voi tapahtua.

Reagointi työttömyyteen riippuu usein myös siitä, millainen arvo työllä on ihmisen elämässä ollut, ja miten iso osa hänen elämäänsä se on ollut. Erityisesti irtisanotuksi tuleminen voi aiheuttaa huonommuuden ja tarpeettomuuden kokemusta, jopa häpeääkin, vaikka syy irtisanomiseen olisi rakenteellinen. Tällaisessa mielentilassa voi olla herkkä tulkitsemaan kielteisesti toisten puheita työttömyydestä, ja tulkita myös toisten ihmisten ilmeitä ja tekoja kielteisesti. Kielteinen havainnointi, tulkitseminen ja tapahtuneen märehtiminen altistavat masennukselle. Olisi tärkeää, että ympäristö ja muut ihmiset viestisivät hyväksyntää ja ymmärrystä kriisissä olevalle, eivätkä varsinkaan korostaisi työpaikan ja työelämän merkityksellisyyttä ihmiselämässä. Työ ei todellakaan ole koko elämä. Nykypäivänä työttömyys voi koskettaa ketä tahansa, ja tulevaisuudessa enenevässä määrin, kun tekoäly ja robotiikka vievät yhä useampia töitä ihmisiltä. Tarvitsemme elämäämme muuta merkitystä kuin työssä suoriutumista.

On luonnollista hakeutua jonkun ammattiauttajan puheille, jos vaikkapa tulee irtisanotuksi ja ongelmat kasaantuvat. Läheisten tuki ja ymmärrys on tärkeää, mutta liian nopea ratkaisujen tarjoaminen kriisissä olevalle saattaa tuntua pahan olon ja ongelman mitätöimiseltä. Ihminen tarvitsee aikaa surra menetystään. Hän tarvitsee emotionaalista tukea, eikä ”ota itseäsi niskasta kiinni”- ohjeet auta, vaan lisäävät stressiä, etenkin jos ihminen kokee itsensä avuttomaksi olosuhteitten uhriksi. Kriisissä oleva näkee uudet mahdollisuudet vasta kun on saanut rauhassa jäsentää tilanteensa ja kokea siihen liittyvät tunteet.

Työttömän kokemus ”yhteiskunnallisesta osallisuudesta” saattaa heikentyä, ja joillekin ihmisille se on hyvin raskasta. On toki myös ihmisiä, jotka eivät koe erityisen vahvaa osallisuutta muutenkaan, joten heille tämä puoli työttömyydessä ei ole niin traumaattinen. Väitetään, että miehet kokevat työttömyyden tavallisesti raskaammin kuin naiset, ja tämä liittynee perinteisiin rooliodotuksiin miehistä perheen elättäjinä tai ajatuksiin siitä, että työssä menestyminen olisi jonkinlainen ”miehen mitta”. Sanotaan, että työpaikan menetyksen myötä ihminen menettää myös ”ammatillisen statuksensa”, mutta ei hän silti menetä ihmisarvoaan. Ihmisarvoa ei voi menettää. Ja perustuuko aito vuorovaikutus muka statuksiin? Ihmiselämän aitoihin kohtaamisiin ei tarvita statuksia ja rooleja; niissä ollaan ihmisiä ihmisille.

Työttömäksi joutuessaan ihminen saattaa menettää ”arjen säännöllisyyden”, mutta pitääkö arjen aina olla säännöllistä? Jotkut selviävät epäsäännöllisessä työssäkin. Ja toisaalta, mikä estää ihmistä rakentamasta sopivaa säännöllisyyttä arkeensa ilmankin työpaikkaa? Onhan kotonakin kaikenlaista tekemistä, kuten kotitöitä, joita voi aikatauluttaa. Ja voi kehittää harrasterutiineja, rutiineja ihmisten tapaamiseen ja omasta terveydestä huolehtimiseen, ja etsiä jopa vapaaehtoistyötä. Ja miksei voisi aloittaa meditointia ja nousta ihan kunnolla tämän maallisen arjen yläpuolelle? Tietoinen läsnäolo voisi tehdä monella tapaa hyvää ja auttaa myös ymmärtämään, mitä ihminen oikeasti tarvitsee, mitä ei.

Kriisi on muutos. Joskus muutos on ollut väistämätön, jopa tarpeellinen, ja asiat voivat muuttua paremmiksikin. Kriisi aiheuttaa niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin reaktioita, koska esimerkiksi kokemus omasta riittämättömyydestä ja avuttomuudesta saa elimistön valmiustilaan. Voi esiintyä ärtyneisyyttä, hyökkäävyyttä, uniongelmia, tulevan murehtimista ja menneen märehtimistä.

Tilanteessa on hyvä tunnistaa, mihin voi vaikuttaa itse, mihin ei. Joihinkin asioihin tarvitaan käytännön ongelmanratkaisua, tukea ja neuvontaa. Taloudellisiin haasteisiin voi tarvita konkreettista apua. Jotta jaksaa hoitaa ne asiat, joille voi tehdä jotakin konkreettista, ei kannata väsyttää ja lannistaa itseään ja toisia kielteisellä asenteella! Kielteisyys vie voimat; on kuin potkisi turhaan kivenmurikkaa polullaan sen sijaan että lähtee kiertämään sitä. Vaikka tilanne olisi oikeasti haastava ja surullinen, sen hyväksyminen antaa voimia. Realiteetit voi hyväksyä; eihän tapahtunutta voi tehdä olemattomaksi. Mikä tapahtui, se tapahtui. Voi vain todeta: ”OK, tilanne on nyt tämä.” Tilanne on haastava, muttei toivoton!

On arveltu, että ihmisen yksilölliset ominaisuudet, kuten hyvä itsetunto, hyvät selviytymiskeinot ja vahva sosiaalinen tuki lieventävät työttömyyden terveysvaikutuksia. Itsestä huolehtiminen arjessa on tärkeää. Ulkopuolista tukea voi olla tarpeen saada ensiavuksi, jotta selviytyy kriisin ensivaiheesta, mutta jatkossa on hyväksi opetella huolehtimaan itsestään. Jos ihminen ei saa ymmärrystä ja tukea läheisiltä, tutuilta tai ystäviltä, hänen on tärkeä kohdella itseään kuin hyvä ystävä. Se tarkoittaa, ettei moiti, hauku, vähättele, kritisoi ja lannista, vaan tukee, lohduttaa, kannustaa ja ymmärtää. Tällä tarkoitan itsemyötätuntoa.

Yleensä ajatellaan, että vahvasti ammattinsa varaan identiteettinsä rakentanut ihminen ajautuu väistämättä myös identiteettikriisiin, jos hän joutuu työttömäksi, vaihtaa alaa tai jää eläkkeelle. Ihmisen identiteettikin muovautuu läpi elämän. Monimutkaisempi ja aikaisempaa epävarmempi työelämä voi tehdä oman identiteetin ja paikan löytämisen todella haastavaksi. Toisaalta uusi työkulttuuri tarjoaa myös uusia mahdollisuuksia; ihminen saattaa löytää kokonaan uudenlaisen työidentiteetin.

Yleensäkin on tärkeää tiedostaa, että ulkoa tulevat vaatimukset eivät ole totuuksia. Ei ihmisen pidä olla sellainen kuin hänen odotetaan olevan, eikä kaikkien tarvitse sopia yhteiskunnan ja kulttuurin valmistamiin muotteihin! On hyödyllistä tehdä itsetutkiskelua ja yrittää löytää se asia, joka on juuri itselle merkityksellinen. Itselle tärkeitten asioitten varaan on hyvä rakentaa tulevaisuutta, ja samalla voi kartoittaa sitä, mitä itsellä on jo hallussa, kuten, erilaisia kokemuksen myötä karttuneita taitoja. Harrastuksestakin voi joskus kehittyä leipätyö.

Työpaikan menettäminen pakottaa muutokseen. Muutosprosessi vaatii paljon, mutta se voi myös antaa kokonaan uuden suunnan elämälle. Työttömyyskauden voi ottaa myös levon kannalta, ja silloin on aikaa miettiä, mitä oikeasti haluaa. Kun jotain menettää, jotain uutta löytyy vanhan tilalle! Kiireisen ja paineisen työelämän oravanpyörästä ulos lentäminen voi joskus olla helpotuskin.

Uskon ylläpitäminen itseen, omiin kykyihin ja pystyvyyteen on ratkaisevaa. On hyvä muistella, missä kaikessa on onnistunut elämän varrella, ja mistä kaikista haasteista onkaan jo selviytynyt. Mitkä asiat ja omat ominaisuudet ovat auttaneet tähänkin saakka selviämään, ja edistäneet onnistumisia? Työelämässä oleminen on vain yksi vaihe oman elämän tarinassa, johon kuuluu erilaisia tilanteita ja vaiheita. Eikä ihmisen arvo vaihtele elämän varrella sen mukaan, onko töissä vai ei. Ei lapsi ole työssä käyvää aikuista vähempiarvoinen; ei myöskään ikäihminen, vaikkei olekaan työelämässä. Työtä arvostetaan suomalaisessa yhteiskunnassa korkealle, joten on syytä muistuttaa toistuvasti siitä, ettei työ oikeasti millään tavalla määritä ihmisarvoa! Ja työtönkin voi ja saa olla onnellinen! Työttömien ”masentaminen” on sekä epäeettistä että järjetöntä, jos pyritään yhteiseen hyvään. Masennuksen lisääntyminen ei yhteiskuntaa rakenna…

TÄSSÄ LISTA ASIOITA, JOITA KANNATTAA POHTIA TAI TEHDÄ, JOS ON JÄÄNYT TYÖTTÖMÄKSI:

OTA TILANNE SELLAISENA KUIN SE ON. Hyväksy, hyväksy, hyväksy. Tilanne on nyt tämä, että olet toistaiseksi työtön. Jos sinulla on paha olo, ole myötätuntoinen itsellesi. On OK surra menetystä ja tuntea suuttumustakin. Mutta älä vaikeuta tilannettasi toimimalla vihamielisesti itseäsi tai muita kohtaan.

ÄLÄ TAKERRU MENNEESEEN, vaan kysy itseltäsi kysymyksiä, jotka suuntaavat huomiosi tähän hetkeen ja varovasti myös tulevaan. Miten tämä työttömyys vaikuttaa minuun? Mitä työ merkitsee minulle? Mitä odotan tulevaisuudeltani, ja mitä voisin tehdä sen eteen? Riittävätkö voimavarani? Millaista apua tarvitsen?

KESKITY TEKEMÄÄN SE, MITÄ VOIT, TÄSSÄ HETKESSÄ. Tulevaisuuttakaan ei tarvitse pohtia tauotta. Voi pyrkiä kokemaan sen, että tämä hetki on ihan hyvä; juuri tässä hetkessä ei ole ongelmia. Pohjimmiltaan ongelmat ovat joko menneet tai vasta tulossa, jos ovat. Tämä on hyvä hetki huolehtia itsestä ja osoittaa itselleen myötätuntoa.

ÄLÄ SIIS LIIAKSI MÄREHDI. Murehtimisen ja märehtimisen vähentämiseen voi auttaa ns. ”huolihetki”- harjoitus. Se on yksinkertaisesti sitä, että päättää tietyn ajan päivästä, jolloin märehtii ja murehtii asioita esim. kirjoittamalla huoliaan ylös, tai miksei myös puhumalla asiasta toisille. Muuna aikana ei murehdita, vaan ajatukset siirretään huolihetkenä käsiteltäviksi.

ASETA ITSELLESI JOITAKIN SOPIVIA TAVOITTEITA. Tavoitteitten saavuttaminen antaa uskoa omaan pystyvyyteen. Tee vaikka jokin pieni käsityö, siivoa komero tai autotallia, käy kävelyllä.

POHDI OMIA ARVOJASI. Joitakin näkökulmia ja prioriteetteja on ehkä tarpeen miettiä uusiksi. Jospa olisikin järkevää esim. huolehtia terveydestään, niin olisi kunnossa sitten kun löytää uuden työpaikan tai jonkin toimeentulon?

MUISTA, ETTET SINÄ OLE VAIN TYÖSI. Et ole roolipelle, olet ihminen. Olet tärkeä olento, olitpa töissä tai et. Mitä enemmän itseään arvostaa työn kautta, sitä voimakkaammin sen menettäminen vaikuttaa itsetuntoon ja omakuvaan! Älä rakenna minkään sellaisen varaan, mikä voi nykyelämän tuulissa horjua ja kaatua.

ÄLÄ ERISTÄYDY TURHAAN! Ole itseksesi, jos haluat ja tarvitset yksinoloa, mutta älä anna tarpeettomien häpeäntunteitten eristää itseäsi, jos tunnet kaipaavasi seuraa! Työttömyyskaudella on ehkä aikaa elvyttää vanhoja ystävyyssuhteita ja nähdä enemmän sukulaisia. Hyvä parisuhde auttaa työttömyydestä selviämisessä, ja muutkin ymmärtäväiset ihmiset voivat sekä auttaa konkreettisesti että tarjota emotionaalista tukea.

OLE ERITYISEN YSTÄVÄLLINEN ITSELLESI, jos olet yksinäinen!

HARRASTUKSET JA VAPAAEHTOISTYÖ voivat antaa sisältöä ja merkitystä arkeen. Jos kaipaa tavoitteellista toimintaa, siihen ei välttämättä tarvita työn viitekehystä.

OMASTA KUNNOSTA HUOLEHTIMINEN on pitkälläkin tähtäimellä tärkeää, ja nyt siihen on aikaa!

LUONNOSSA OLEILU tekee hyvää ja rauhoittaa! Kiipeä vaikka mäelle katselemaan maisemia, aivan kuin omaa elämääsi, jossa on monia vaihtoehtoisia määränpäitä ja reittejä.

KÄY MUSEOSSA. Ajankulun ja ajan suhteellisuuden hahmottaminen antaa perspektiiviä omaan tilanteeseen.

ÄLÄ OMAKSU TYÖTTÖMÄN IDENTITEETTIÄ. On hyvä oppia elämään työttömyytensä kanssa, muttei pidä antaa työttömyyden määrittää itseään. Työttömyys on olosuhde tai olotila, ei pysyvä ominaisuus!

MIETI UUSIA VAIHTOEHTOJA. Työttömänä saa miettiä tilannettaan uudelleen, ja myös vaikkapa kouluttaa itseään. Ihminen pystyy oppimaan uutta koko ikänsä, ja karttunut elämänkokemus on arvokasta!

TUTKISKELE ITSEÄSI: Tarvitaan itsetuntemusta tai havainnointikykyä siitä, mikä itselle olisi sopivaa. Tutustu itseesi, omiin ominaisuuksiisi ja mielenkiinnon kohteisiisi. Yksi kypsän identiteetin ominaisuuksista on joustavuus ja avoimuus muutoksille. Ihminen kokee toteuttavansa omia vahvuuksiaan ja tarpeitaan. Hän on terveellä tavalla itsevarma ja kykenee aitoon vuorovaikutukseen toisten kanssa.

POHDI ELÄMÄNFILOSOFIAASI. Usko, että elämällä on merkitystä ja tarkoitusta, vaikket tietäisi, mikä se on. On ihmeellistä olla olemassa ja elossa.

KEHITÄ ITSEÄSI HENKISESTI, KEHITÄ PSYYKKISTÄ JOUSTAVUUTTA VASTAISEN VARALLE. Kehitä sietokykyäsi muutoksille. Kehitä identiteetti, joka ei perustu yhteen ja samaan työhön ja ammattiin; vaan siihen, että olet olento, joka on olemassa ja elää. Epävarmuuden sietokyky ja joustavuus lisääntyy, kun kehität tietoisuustaitojasi!

KEHITÄ ITSETUNTOASI. Itsetunnon käsi- harjoituksesta voi olla hyötyä myös työttömäksi jääneelle. Kämmen muistuttaa, että olemassaololla on tarkoitus, ja ihmisarvo on kaikilla. Peukalo muistuttaa siitä, että olet OK tilanteestasi riippumatta. Etusormi muistuttaa siitä, että sinulla on oikeus olla oma itsesi, työttömänäkin. Keskisormi muistuttaa siitä, ettei sinun tarvitse miellyttää kaikkia (esim. niitä, joilla on kielteinen asenne työttömiin). Nimetön kehottaa suhtautumaan itseensä ystävällisesti ja kannustavasti haastavassa tilanteessa. Ja pikkusormi muistuttaa sinua huolehtimaan ”sisäisestä lapsestasi” eli perustarpeistasi, ja tekemään jotakin mukavaa!

JOS MASENTAA, LUE NÄMÄ VINKIT.

LOPUKSI…

Joten, vaikka oletkin ehkä juuri työtön tai jäämässä työttömäksi, muista, elämä on arvokasta ja se voi olla mielekästä, vaikka olisit syntynyt etanaksi tai kasviksi. Kunnioita elämää sinänsä. Älä kadota itseäsi peleihin ja näytelmiin, joita ihmisyhteiskunta pyörittää! Elämän epävarmuutta on hyvä oppia sietämään ja hyväksymään se, että elämme maailmassa, missä mikään ei ole varmaa, mutta jossa on myös lukuisia mahdollisuuksia. Muutoksen hyväksyminen ja itsensä kehittäminen psyykkisesti joustavammaksi on avainkysymys muutoksiin sopeutumisessa. Muutos ei ole vihollinen, joka pitää torjua; se on osa elämää, ja muutosprosessi kehittää meitä. Kasvaminen uudenlaiseksi ihmiseksi on myös muutosta; muutos on kasvamista, eikä kukaan voi kasvaa muuttumatta.

Ihmisen täytyy luopua aiemmasta voidakseen saada uutta; aivan kuin loisimme kuoremme uudelleen, kun emme enää mahdu vanhan sisälle. Kuten ihosoluja kuolee koko ajan ja antaa tilaa uudelle iholle, jotakin meissä, elämässämme, itsessämme, kuolee jatkuvasti, ja antaa tilaa uudelle.

Kukaan ei siis kadota itseään, vaikka kadottaisi työpaikkansa. Kenties jossakin vaiheessa voi tyynesti todeta:

”Työpaikka meni, mutta ihmisyys jäi. Minä olen yhä olemassa, ja elossa!” 

Oma napa edellä vaalilupauksia vaalien kohti ilmastokatastrofia?

Maailma käsissä, oma napa mielessä?

Ensimmäinen lause, joka nousi mieleeni siitä tunnelmien ja teemojen häilyvästä sumusta, jota mielessäni häilähtelee ja pyörii näin vuodenvaihteessa, taisi olla toteamus, että ”valta turmelee”. Jos lause puhuttelee lukijaa, miettiköön kukin itsekseen, missä tilanteissa tuo lausahdus on kenties toteutunut, toteutumassa tai saattaa toteutua. Tosin, mietin myös sitä, että valtaan päässeet ovat useimmiten (en väitä, että aina) myös vallanhaluisia, tai suorastaan ahneita, joten, valtaa saaneen mieli voi olla jo valmiiksi altis ”turmeltumaan”. Vallastahan on hyötyä oman navanympäryksen alueen asioitten vaalimisessa.

”Vaalimisesta” mieleeni tulee ”vaalit”, joilla demokraattisissa maissa valitaan noita vallasta kiinnostuneita ihmisiä päättämään oman napansa ympärillä pyörivistä asioista. Minulla ei ole koskaan ollutkaan erityisen vahvaa uskoa siihen, että vaalijulisteitten esittämien pällinaamojen tai livehaastatteluissa viisastelevien tai provokatiivisia väitteitä esittävien roolipellejen äänikilpailun perusteella valitut ihmisolennot olisivat kiistatta viisaimpia olentoja johtamaan tätä tai mitään valtakuntaa. Ihmismassojen suosioon perustuva valtaanpääsytapa on liian altis tunnepitoisille vaikuttimille ja keinottelijoitten vaikutustavoille. Kuten olen aiemminkin todennut, yleisesti oletetaan, että enemmistö ihmisistä on vain keskinkertaisen älykkäitä, joten heille voi olla liian raskasta paneutua valtaapitävien valitsemiseen järkiperustein, joten ”mutu”-valinnat ratkaisevat.

Eikä älyllisempikään porukka välttämättä osaa hahmottaa sitä, miten paljon kuhunkin henkilökohtaisesti vaikuttavat julkkispersoonien valheelliset lupailut ja hyvät pärstäkerroinvaikutelmat, mielikuvamainonta ja muu sellainen manipulointi, jota ei ehdi aina edes huomata. Parempi tiedostaminen olisi avain viisastumiseen, tässäkin asiassa. Mutta kuka sitä jaksaa harjoitella? Liian harva, luultavasti. Meillähän on hirveä kiire syödä ja juoda, koska huomenna kuollaan…

Eikä älykkyys tosiaankaan takaa sitä, että ihminen olisi viisas, etenkään eettisesti. Älylliset ihmiset voivat olla hirvittäviä kusipäitä, jos heiltä puuttuu kyky empatiaan. Joten, mieluummin meitä pässejä paimentamaan voisi valita vähän yksinkertaisen, mutta sääliin kykenevän paimenen, kuin julman kepinkäyttäjän, tai lipevän hyväksikäyttäjän, tai sosiaalisesti taitavan, suuriegoisen hurmurin…

Kirjoitan nyt pelottavan sanan: ilmastokatastrofi. Jos suuri osa ihmisistä sulkee peloissaan silmänsä ja osa hyökkää vihaisena väittämään vastaan, mitä se kertoo enemmistön suhtautumisesta ja siitä, millaisia poliitikkoja seuraavissa vaaleissa pääsee päättämään valtakuntamme asioista? Ne, jotka ovat esimerkiksi viimevaaleissa päässeet valtaan olemalla suureen ääneen sitä mieltä, ettei mitään ilmastonmuutosta edes ole tapahtumassa, tai ettei siitä ole ainakaan mitään haittaa, haluavat jatkaa samaa toitotustaan säilyttääkseen kannattajakuntansa suosion seuraaviinkin vaaleihin asti, jotta säilyttävät hyväpalkkaiset virkansa. He eivät siis voi muuttaa mieltään asiassa, etteivät vain menetä suosiotaan ihailijoittensa silmissä. Sama idea pätee toki muihinkin valtaapitäviin, joiden suosio perustuu parin keskeisen asian ajamiseen.

Ja tämä tarve säilyttää oma asema ja palkka on toki inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta liittynee siihen poliitikoilla ehkä joissain tapauksissa myös muunlaisia motiiveja, kuten tärkeilyntarvetta. Mutta typerääkään mielipidettä ei siis saa muuttaa, ettei vain menetä äänestäjien suosiota. Esimerkiksi ilmastotoimia vaalien alla toppuutellut päättäjä ei siis voi ryhtyä puoltamaan päätöksiä, jotka auttaisivat hidastamaan ilmastonmuutosta. Oma hyvä menee yhteisen edun edelle. Tällainen on typerää, haitallista ja eettisesti väärin, eikä sellaista pitäisi tapahtua varsinkaan siellä, missä päätetään yhteisistä asioista. Pahimmillaan äänestäjien mieliksi oleminen voi aiheuttaa globaalia vahinkoa.

Poliitikkojen ei oikeastaan edes pitäisi antaa vaalilupauksia mistään yksittäisistä asioista, tai jos sellaisia lupauksia tehdään, niihin on syytä suhtautua varauksella. Lupailijat voisivat rehellisesti sanoa jo etukäteen, että saattavat joutua muuttamaan mieltään asiassa yhteisen edun vuoksi. Vastuullisen ihmisen täytyy kyetä muuttamaan mieltään yhteiseksi hyväksi, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että hän joutuu luopumaan mukavasta valta-asemastaan. Mutta jos valta-asema on jo ehtinyt ”turmella” ihmisen eettistä ajattelua, kykeneekö hän ajattelemaan yhteistä hyvää ennen kuin vasta pakon edessä painostettuna?

On järkyttävää, jos yhteisistä asioista päättämään oikeasti pääsee ihmisiä, jotka pohjimmiltaan ajavat vain omaa etuaan, vaikka tarkoitus olisi olla demokraattinen ja solidaarinen, kai? Mitä se kertoo äänestäjistä? Mitä se kertoo systeemistä? Eikö meidän kaikkien tulisi olla tietoisempia, rehellisiä, ja avoimia, myös motiiveistamme? Eikö niiden, joille päätäntävalta on annettu, tulisi olla aitoja ihmisiä karvoineen kaikkineen, eikä koristeltuja roolipellejä tai ”mielikuvatushahmoja”?

Valta ilman vastuuta on mielivaltaa. Valtaapitävän tulisi olla epäitsekäs, laajasti asioita huomioiva, harkitseva, empaattinen ja erittäin tietoinen niin siitä, mihin omat mielipiteet perustuvat, kuin siitäkin, mitä ympärillä tapahtuu, ja miten häneen kenties yritetään vaikuttaa. Mutta miten tällainen ihminen löytyy? Tuskin hän on itseään esittelemässä ja kehumassa ympäri pitäjää mukavia lörpötellen tai vahvuuttaan uhoten, tai tälläydy vaalijulisteeseen esittelemään valkoisia hampaita ja kaikin puolin luotettavaa tai edustavaa olemustaan. Mainostaminen on huono tapa antaa luotettava vaikutelma tuotteesta kuin tuotteesta, kuten tuotteistetusta roolipellestä, joka maksaa yhteiskunnalle kansanedustajan palkan verran. Vaalimainokset ovat vain mielikuvia. Mielikuvat eivät ole totuus. Kartta ei ole maasto, vaikka olisi miten tarkka. Eivätkä roolipellet ole ihmisiä. Eikä oikea elämä ole peliä tai näytelmää. Oikea elämä on tietoisuutta siitä, että on olemassa ja elossa. Muu on harhaa; osittain jaettua, osittain henkilökohtaista.

En saa oikein kiinni tästä laajalle leviävästä kyynisyyteen vivahtavasta mielijohdetulvastani. Olen ollut tyytymätön tämän maan ilmastopolitiikkaan ja odotan asian muuttuvan tänä vuonna. Jos määräyksiä ekologisempiin elämäntapoihin tulisi ”ylemmältä taholta”, eikö muutos parempaan muka vauhdittuisi? Vai onko omaakin mukavuutta vähentävien päätösten tekeminen kansanedustajille ja hallituksen jäsenille jotenkin liian vaikeaa? Onhan se tietysti epämukavaa, jos ison palkan kulutustapoja aletaan liiaksi säädellä. Mitä järkeä on olla isopalkkaisessa työssä, ellei saa törsätä palkkaansa mihin tahtoo? No, toivottavasti noissa lauseissa ei ole häivääkään yhtymäkohtia kenenkään oikean poliitikon todellisiin ajatuksiin…

Ja lopuksi: pahoittelen, jos jotakuta loukkaan mielipiteilläni, mutta tuskinpa tätä tekstiä lukee kukaan niin ”merkittävä” ihminen kuin vallassa oleva poliitikko, jollainen saattaisi hieman pahoittaa mielensä sarkasmistani. Mutta mielipiteitäänhän saavat ilmaista muutkin kuin poliitikot, kai? Ja kuten äiti sanoi lapsuudessani, ”se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa”.

Älähdyksiä odotellessa, tietoisempaa uutta vuotta, ja olkaa ihmeissänne siitä, että olette edelleen olemassa ja elossa! Ja jos se ei jollekulle riitä siihen kokemukseen, että on arvokas ja ihmeellinen olento, niin pyrkikää vain kaikin mokomin roolipelleteatteriin esittämään milloin mitäkin merkittävää mielikuvatushahmoa prameissa lavasteissanne. Jossain vaiheessa saattaa ymmärtää, että se esittäminen ja tärkeily on raskasta ja suorastaan turhaa, ja on aivan mukava vain olla, oma itsensä, muitten aitojen kummajaisten joukossa.