Voihan pommit ja pavunvarret! Mikä meitä eniten uhkaa?

Istutatko mieluummin kasvin
 vai rahoitatko aseita tekemään
lisää tuhoa luomakunnalle?

Alun pitäen yritin kyllä kovasti olla sanomatta mitään poliittisesti kantaaottavaa, etten ylen määrin närkästyttäisi ketään, mutta jos aina nielee omat närästyksensä, alkaa liiaksi sapettaa. Ja tämä mielipiteenilmaus on sitten perin juurin henkilökohtainen, enkä tätä esittäessäni edusta ammattiryhmääni. Enkä myöskään kuulu mihinkään puolueeseen, mutta kaipa tästä sapetuksenilmaisusta voi päätellä senkin, millaisille asioille olen antanut ääneni.

Seurasin jonkin verran vaalitenttejä. Enkä taida edelleenkään ymmärtää poliittista keskustelukulttuuria, ellei se ole sitä, että puhutaan järkevän kuuloisia asioita tiukalla naamalla tai sopivasti tuohtuneena, tai sitten virnuillaan omahyväisesti ja töksäytellään räväkästi yleisön mieliksi, jotta päästään eduskuntaan, tai ei menetetä paikkaa eduskunnassa. Kärjistetään ja liioitellaan, lupaillaan ja rehennellään. Voiko televisioesiintymisiin luottaa sen enempää kuin käsiteltyihin vaalimainoskuviin? Miten olisi kansanedustajien soveltuvuustestit? Joku karsinta olisi sentään hyvä olla niinkin vastuulliseen tehtävään, siinä missä hoitoalan koulutuksiinkin. Esiintymiskyky tai verbaalinen nokkeluus ei ainakaan minua vakuuta, jos sisältö on hölmö, mutta ilmeet kyllä kertovat aika paljon siitä, ajaako ihminen enemmän omaa etuaan vai yleistä hyvää.

No, toivon mukaan jyvät erottuvat akanoista ja hedelmistään puu tunnetaan, sitten aikanaan. On vain niin tympeää nähdä joittenkin ihmisten esiintymisen läpi heidän tarkoitusperänsä; niiden siis, jotka eivät oikeasti edes aja mitään asiaa, vaan lähinnä sitä omaa etuaan. Nyt viimeistään on maailmassa sellainen tilanne, että poliitikkojen olisi välttämätöntä hoitaa ASIOITA eikä omaa poliittista uraansa.

Arvokysymyksistä puheen ollen, en esimerkiksi pidä siitä, että itseään kristityiksi nimittävät poliitikot ottavat Raamattuun vedoten kantaa vaikka millaisiin kysymyksiin, mutta ovat kuitenkin unohtaneet muistuttaa siitä ohjeesta, että ihmisen tulee viljellä ja varjella luomakuntaa. Viljellä, ja VARJELLA! Viljelty on kyllä, muttei varjeltu!

En jaksa käsittää, miten nämä ”kristillisinä” itseään pitävät ihmiset voivat väheksyä luonnon varjelemisen tärkeyttä, vieläpä näin kriittisessä tilanteessa! Miten on mahdollista, että ”kristilliseksi” ajatteluaan ja arvojaan nimittävä puolue pokkuroi talouskasvua ajavia tahoja, eli oikeastaan kumartaa mammonaa? Anteeksi vain, mutta tuollainen aatteellisuus on minun mielestäni jotakin muuta kuin armoa, laupeutta ja ilosanomaa. Pidän itseäni jonkinlaisena ”Jeesustelijana”, mutta välillä tuntuu, että ajatteluni on niin kaukana joittenkin uskonnollisten ihmisten uskomuksista, että luultavasti monet sellaiset ”oikeaoppiset” pitävät minua harhaoppisena ja vääräuskoisena…

Turvallisuuskin kuuluu olevan yksi vaaliteema. Ja mikähän meitä eniten ja kaikista varmimmin uhkaa tällä pallolla?

Onhan niitä turvallisuusuhkia muitakin, mutta minusta on silti lyhytnäköistä, ellei satsata ilmastonmuutoksen ehkäisyyn, vaan pidetään vaikkapa sodanuhkaa ympäristötuhoja isompana uhkana ihmiskunnan turvallisuudelle. Maanpuolustus on varmasti monelle sydämenasia, tai sitten se on pelkoneuroosi, tai ehkä egon tuhoutumisen pelkoon pohjautuva pakkomielle (Minä = Minun kansani = Minun maani, jne.). Ihmisellä on toki oikeus puolustautua uhan edessä ja suojella vastuullaan olevia, mutta liiallinen pelko ja fanaattisuus tekevät sokeaksi. Itsepuolustusvarustelu voi mennä liiallisuuksiin, jolloin ehkä jääkin joku isompi, puskista hiipivä, konkreettinen uhkatekijä huomaamatta.

Onko ylipäätään kovinkaan järkevää ja ihailtavaa keskittyä nyt ihan vain oman navan, tai oman sukupolven, oman valtion ja oman kansan turvallisuuteen sen kustannuksella, että tulevia ihmissukupolvia kuolee sitten nälkään, janoon, lisääntyviin tauteihin ja luonnoskatastrofeihin ympäri maailmaa?

Oman pesän turvaaminen ja oman hyvän edistäminen ja puolustaminen on inhimillistä ja ymmärrettävää, ja kuitenkin pohjimmiltaan itsekeskeistä.

”Kunhan olisi rauhalliset ajat MINUN elinaikanani…”

Niinpä. Miksipä pitäisi pinnistellä ja sietää epämukavuutta tulevien sukupolvien tai kaukaisten maitten vieraitten ihmisten ja elikoitten elinolosuhteitten turvaamiseksi, kun juuri nyt pelottaa, että oma turvallinen ja mukava elämä on uhattuna?

Joillakin ihmisillä on oikeasti akuutti hätä päällä, eikä heiltä voi vaatia epäitsekkyyttä ja toisten huomioimista. Mutta läheskään kaikilla ihmisillä ei juuri nyt ole hätää; kenties he sentään voisivat ajatella niitäkin, joitten täytyy elää täällä viidenkymmenen vuoden päästä? Jotkut onneksi välittävät niittenkin elämästä, joita eivät edes tunne; niittenkin, jotka asuvat toisella puolen palloa, tai jotka eivät ole vielä edes syntyneet.

Jos nyt päättäjiksi pääsee enimmäkseen poliitikkoja, jotka hössöttävät esimerkiksi turvallisuusmenoista ympäristöasioitten sijaan, niin maailman lasten ja koko eliökunnan tulevaisuus voi olla uhattuna. ”Sodanpelko” saattaisi mennä ohi muullakin tavalla kuin sotimismenoja ja sotateollisuutta lisäämällä, mutta ilmastonmuutos ei pysähdy ilman että itsekin teemme joitakin konkreettisia muutoksia sen eteen.

Ilmastokatastrofin pysäyttäminen vaatii sen, että myös päättäjät alkavat hoitaa vastuunsa niin, että kestävä elintapa tulee helpommaksi ja edullisemmaksi kaikille kansalaisille.

Jos siis täytyy valita jompikumpi, johon panostaa, kumman valitset?

A) Minä itse mukavasti turvassa nyt, ja lapset pulassa kahdenkymmenen vuoden päästä. Vai…

B) Minä ja lapset samassa keikkuvassa veneessä nyt, mutta lapset ehkä siedettävissä olosuhteissa sitten, kun itse olen jo muualla tältä pallolta…

Jos maailma poksahtaa radioaktiiviseksi tuhkapilveksi tässä lähivuosina, niin se ei ole välttämättä niin paljon minun vikani kuin se, jos maapallo muuttuu elinkelvottomaksi seuraavien vuosikymmenten aikana. Siihen en näet voi vaikuttaa, mitä keskenään sodassa olevat ihmiset valitsevat tehdä asearsenaalillaan, mutta siihen voin, rakennanko itse rauhaa vai öhisenkö sotaa lietsovaa, egoistista uhittelua ollakseni ihailtava ”kansalainen”. Ja siihenkin voin vaikuttaa, yritänkö vaikkapa siedättää itseäni planetaariseen ruokavalioon, vai jatkanko ”business as usual”, kunnes joku ulkopuolinen puuttuu ruokalautaseni sisältöön…

Tai no, ainahan voi kokeilla myös hengellistä lähestymistapaa, jos vaikka jotakin outoa tapahtuisikin, kun alkaisi rukoilla myös ”pahantekijöitten” ja vihamiestensä puolesta? Eiväthän hekään aina ymmärrä, mitä tekevät, jos minäkään.

Lyhyesti virsi kaunis, sisäistä rauhaa kaikille, ja aamen.

Et varmaan ymmärrä tästä mitään…

Jos nämä olisivat mieleni sisäisiä persoonani puolia,
nyt taitaisi olla tuo koiramainen "vääräleuka" äänessä...

… koska eihän minulla ole mitään järjellistä sanottavaa, mutta asiaa olisi. Vai oliko se toisin päin?

Tämän viikon pätevyyskapasiteettini on hurahtanut punaiselle.

Toivon mukaan jotakin ihmeellistä palautumista ja latautumista tapahtuisi ensiyön unien aikana, koska olisi vielä työpäivä tiedossa ennen viikonloppua. Yritän nyt aktivoida ”älynystyröitäni” edes sen verran, että saan aivojen sisäisen töpselin laitetuksi ”seinään”… mikä se sitten vertauskuvallisesti onkaan, se seinä siis? Vaikka eihän se energia seinästä tulekaan, sen enempää kuin pätevyyskään…

Järjettömyyden huippu on mieli, joka uskoo itse sepittämiään horinoita. Vaikka ne kuulostaisivatkin melko järkeviltä, ne saattavat - yllätys, yllätys - olla pelkkää puppua!

Huomaan käyväni sisäistä dialogia mielensisäisten ”puolieni” kesken. Siellä on monta olevinaan oikeassa olevaa puolta.

”Kyllä sinun pitää osata sanoa jotakin järkevää, hyödyllistä ja rakentavaa! Ei ole mitään järkeä sanoa mitään, jos se ei ole jollain tavalla perusteltua, ja mieluummin tieteellistä, tai ainakin järjellistä!”

Se, joka tuossa puhuu, on joku olevinaan pätevä olio, joka hieman ylenkatsoo noita pellemäisiä, pehmolelumaisia tai eteerisiä olioita.

”Mutta minäpä en nyt oikein jaksa älystellä mitään”, sanoo kapinallinen, irvaileva puoleni.

Paitsi, ehkäpä jaksan parin lauseen verran pohdiskella ”älynystyröitä”, olevinaan kovinkin järkevästi. Jos ihmiskunnan älyllinen kapasiteetti jaettaisiin vaikkapa kahteensataan kollektiiviseen älynystyrään, noin sata aktivoitunutta ja toimivaa älynystyrää tarkoittaisi, että ihmiskunnan älykkyysosamäärä olisi jotakuinkin normaali. Mutta nyt minusta jotenkin tuntuu, että ihmiskunnan älynystyröistä on aktiivisena vain suunnilleen kolmisenkymmentä, eli ihmiskunnan kognitiivinen kapasiteetti on vanhoin termein kuvattuna idioottitasoa… No, ehkäpä heikko taso johtuu tilannetekijöistä, tai keskittymisvaikeuksista, tai siitä, että ihmiskunta suorastaan nukkuu, kun sen pitäisi ratkaista älyä vaativia haasteita, joita se omalla "pätemisellään" on aikaansaanut...

Ei ole kovin järkevää jyrsiä ajatuksissaan, tai nälkäänsäkään, omaa raajaansa, tai kakkia omaan oleskelutilaansa, eikä tapella samassa veneessä olevien kanssa. Elukatkaan eivät yleensä ole niin tyhmiä, jos niille annetaan vapaus valita toimintatapansa. Eikö ihminen sitten olekaan vapaa olento...

Niin, mitä ihmettä tämä ihmiskunnan sähellys onkaan? Unissaan oloa, sokeutta, vakavan tason harhailua…?

Kun ajattelu jumittaa, on parempi vain hyräillä, tuhrustella joitakin epämääräisiä väriläikkiä paperille ja sitten tuijotella niitä, kunnes alkaa nähdä niissä olioita. Ja sitten voi terästäytyä sen verran, että saa piirrettyä ne oliot esille. Se on ihan vain hauskaa, eikä kovin järkevää. Tunnistinpa ainakin sisäisen aasini!

Jos kerta älyllinen ihminen on saanut aikaan tällaisen itsetuhoisen maailmanmenon, niin ehkäpä kannattaisi heittää liiallinen ”päteminen” ja varsinkin ”tekoäly” jonnekin Mariaanien hautavajoamaan, ja olla suosiolla ihan elukkamaisen ajattelematon olio. Kun älyttömät ihmiset ohjelmoivat tekoälyn, ties vaikka siitä tulisi vielä pahempi idiootti kuin ohjelmoijastaan.

Eiväthän ne elukat tätä maailmaa pilanneet, vaan me ”älynystyräiset”.

Kenen pillin mukaan tanssit?

Tämä kuva on tässä lähinnä siksi, että siinä on rauhallinen
tunnelma. Sitä ehkä kannattaa katsoa uudelleen sen jälkeen,
kun on lukenut alla olevan tarinan...

Tässä yhtenä aamuna, kun olin ollut hiljaa, silmät kiinni, puolisen tuntia, minulle tuli mielikuva.

Siinä mielikuvassa oli valtava kupla, jonka sisäpuolelle pystyin jollain tapaa katselemaan. Sen kuplan sisäpuoli oli jaettu jonkinlaisella ”lattialla” kahteen osaan, josta toinen oli ikään kuin alapuoli ja toinen yläpuoli. Yläpuoli oli ehkä 2/3 koko kuplan tilavuudesta, ja ylä- ja alaosan välillä oli vähän niin kuin laivan kansi, siis, lattiataso. Ja tuolla kannella oli kaikenlaisia, kaikenikäisiä tanssivia ihmisiä.

Kannen keskellä, josta tanssimusiikki tuli, oli korkea esiintymislava, jonka jalusta oli sen muotoinen, ettei sinne voinut noin vain kiivetäkään; se oli kuin kapeamman päänsä varassa seisova torvi. Mutta torven päällä oli siis se esiintymislava, ja sillä lavalla tanssivat ne ”parhaat” ihmiset, ne menestyjät, toisten ihailemat ja jäljittelemät, kaikista parhaimmat tanssijat.

Ja tästä mielikuvasta muovautui päässäni pieni tarina…

Keinovalo valaisee tuota kuplan sisä- ja yläosaa, niin että siellä kannella näkee tanssia, ja tunnelma vaikuttaa eloisalta ja energiseltä. Ja tietysti ”menestyjät” tanssivat kaikkein kirkkaimmin valaistulla tasolla, ja ”perusmassa” taas tanssii heidän loisteessaan; ihaillen ja kadehtien heitä, ja miettien, että ehkäpä minäkin jonakin päivänä pääsen tanssimaan tuolla korkeuksissa…

Mutta kuplan alaosassa, siellä kannen alla, on pimeää. Siellä ryömivät ja konttaavat niin sanotut ”luuserit”, syrjäytyneet ja syrjityt; ne, jotka eivät syystä tai toisesta ole kykeneviä kiipeämään sinne kannelle, tai joita ei pyydetä tai huolita sinne tanssilattialle. He konttaavat ja hapuilevat pimeässä, tunnustelevat kattoa päänsä päällä ja koettelevat käsillään kuplan likaantuneita sisäpintoja, tietämättä missä oikeasti ovat, ja miksi. He vain tuntevat olevansa vankeja, joilla ei ole pääsyä tuonne keinovalaistuun yläosaan, sinne kannelle, jossa elämä sujuu kuin tanssi. Ja tahtomattaan he kuitenkin myös kannattelevat tuota ”tanssilattiaa”, jolla muu väki elämöi.

Kuplan yläosaa valaiseva keinovalo ehkä ajoittain pilkottaa myös sinne alakertaan, jos joku onnistuu puhkaisemaan tanssilattiaan reiän etsiessään poispääsyä ahdingostaan. Ja kenties jotkut vuosikausia pimeässä ryömineet sokaistuvatkin tuosta keinovalon pilkahduksesta, ja kuvittelevat nyt löytäneensä kulkutien onneen ja menestykseen. Yläosan valohan näyttää pimeyden jälkeen niin kirkkaalta, ja ihmiset siellä yläpuolella näyttävät niin onnellisilta, elinvoimaisilta…

Kun he tanssivat, ja tanssivat, ja tanssivat, tuntuu kuin lattia vajoaisi aina vain alaspäin, niin että sen alla olevat joutuvat yhä ahtaammalle.

Joinakin päivinä sinne alas voi kuulla myös musiikin, joka pitää yläpuolen tanssiväen liikkeessä. Ja koska kannen alapuolella kuuluu yleensä vain vaikerrusta tai hiljaista nyyhkytystä, joku saattaa haluta kuulla lisää tuota musiikkia. Ja kenties joku saattaa yrittää kaivautua jopa väkisinkin noita valonpilkahduksia ja musiikin kaikuja kohti, mutta tietenkin tanssilattiaan syntyneet reiät tukitaan nopeasti, ja ylöspäin pyrkijät työnnetään säälimättä takaisin pimeyteen. Heidän tehtävänsähän on kannatella tanssilattiaa; joittenkuitten on pakko olla alapuolella, jotta toiset pysyvät yläpuolella!

Ja tanssi jatkuu kuplan sisällä; tunnista toiseen, päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Keinovalossa tanssivat ihmiset eivät edes näe kuplan seiniä, koska siellä yläosassa ne on maalattu kauniisti hohtaviksi. Kuplan sisäpuoli näyttää siis siltä kuin he olisivat ihanassa paikassa, jossa voi vain tanssia ja tanssia, kunhan on riittävän sitkeä ja kykenevä pysymään rytmissä. Ja ne parhaat, kaikista kykeneväisimmät, näyttävät mallia ja luovat ihanteita noille muille siellä korkeuksissaan. Jotenkin he näyttävät lataavan itse itsensä, tai jostakin he vaikuttavat saavan aina vain lisää energiaa tanssiinsa. Eivätkä he halua pudota, kun ovat kerta päässeet sinne ylös. Putoavahan voisi rikkoa kannen ja päätyä sinne ihan alas, ja rikkoutuneesta kohdasta saattaisi päästä liikaa uusia tanssijoita sinne kannelle…

Kannella tanssivat eivät huomaa tai välitä siitä, mitä tapahtuu niille, jotka väsyvät kesken tanssin ja tuupertuvat. Lika ja jätteet valuvat sinne tanssilattian alapuolelle, pimeään, pois parempien ihmisten silmistä. Eivätkä tanssijat huomaa sitäkään, mistä musiikki tulee; se musiikki, jonka tahdissa ne heidän esikuvansa tanssivat, ja he itsekin; osaamatta, malttamatta, uskaltamattakaan lopettaa…

Kukaan ei tunnista soittajaa, tuota ilkeää pillipiiparia, joka nauttii nähdessään ihmisten tanssivan hänen pillinsä mukaan. Hänen ilonsa on hallita ihmisiä, ja hän saa voimansa noitten keinovalon sokaisemien ja musiikin hypnotisoimien tanssijoitten ponnistuksesta. Hän soittaa, ja kaikki tanssivat.

Tai, ehkeivät sentään aivan kaikki.

Entäpä jos joku kannen alla konttaava onkin herkistynyt kuuntelemaan, ja huomaakin jonakin päivänä, miten keinotekoista, miten junnaavaa, miten tympeää onkaan tuon ilkeän pillipiiparin luoma musiikki? Hän ei edes haluaisi tanssia samaan tahtiin. Hän ehkä kuuleekin jotakin hiljaista, mutta kiehtovaa ääntä kuplan ulkopuolelta, ja kenties hän ojentaakin sormensa ja pyyhkäisee kuplan sisäpuolen pintaa…

Jos pinnassa ollut likakerros irtoaakin edes sormenpään kokoiselta alueelta, hän saattaa nähdä, että kuplan ulkopuoli onkin täynnä valoa. Vaikka valoa pilkottaa vain himmeästi kalvon läpi, se ulkopuolinen valo on äärettömästi kirkkaampaa kuin kuplan sisäinen keinovalo. Eikä ulkopuolelta kuuluva musiikki pakota tekemään mitään; se ei pakota liikkeeseen eikä rytmiin, vaan herättää sisäisesti, kuuntelemaan vielä tarkemmin.

Kannen yläpuolella tanssi jatkuu pillipiiparin soiton tahtiin. Alapuolelle jääneet jyskyttävät yhä kattoa päästäkseen sinne kannen yläpuolelle tanssimaan; sinne keinovaloon, kilvoittelemaan parhaista paikoista tanssia, päästäkseen jopa toisten esikuviksi, ollakseen jotakin. Ja pillipiiparin voima kasvaa, kun tanssijat ovat ikään kuin hänen jäseniään, hänen ohjailtavissaan.

Mutta joku, ehkäpä vain yksi niistä ”luusereista” siellä kannen alla, jyskyttääkin nyt kuplan sisäpintaa eikä kattoa yläpuolellaan. Hän on ymmärtänyt olevansa valtavassa kuplassa, ja haluaa päästä sieltä ulos, koska ulkopuolella odottaa kokonainen avaruus, joka on täynnä rauhaa, valoa, lempeää musiikkia ja vapautta.

Hän hankaa nyt likaa pois kuplan sisäpinnalta saadakseen valon loistamaan myös sisäpuolelle ja näyttääkseen muillekin, mitä siellä ulkopuolella olisi tarjolla. Hän yrittää huutaa ja huitoa kädellään tuon laajenevan läikän kohdalla; hän huitoo, huutaa ja jyskyttää, toivoen, että joku siellä ulkopuolella kuulisikin häntä, tai näkisi hänet, ja tulisi auttamaan, vapauttamaan, pelastamaan.

Ehkäpä joku jonakin päivänä näkee jättimäisen sormen lähestyvän tuota tummaa kuplaa, jonka yläosassa tanssitaan ja alaosassa kontataan ja nyyhkitään. Ääntäkään ei välttämättä kuulu, kun kupla puhkeaa. Keinovalo katoaa äärettömään valkeuteen, pillipiiparin soitto lakkaa ja pakonomainen tanssi seisahtuu.

LOPPU.

Oman toiminnan ohjaus, mehut, oma itse ja ihminenkin hukassa?

Miten voikaan olla näin apaattinen olo, vaikka olisi niin paljon kaikkea, mitä voisinkaan tehdä? Yritin siivota tiskipöytää, mutta päädyin aukomaan ja tyhjentämään teepusseja, koska niitten maalaaminen vesiväreillä olikin hauskaa. Ja tarkoitukseni oli litistellä pahvilaatikoita kierrätykseen, mutta se oli liian epämukavaa, kun on yksi sormi tönkkönä, joten meninkin maalaamaan mandalaa, mutta unohdin sitten juoda mikrossa lämmittämäni kahvin (energiantuhlausta!). Sitten katsoin kelloa ja pakotin itseni hakemaan postin muutaman minuutin kävelymatkan päästä, mutta pitikin ensin käyttää koiraa toisella suunnalla, ja siellä näin pitkän jääpuikon, josta piti saada kuva. Postilaatikossa oli Luontoliiton kirje ja jotain muutakin, mitä piti tutkailla, ja siihenkin tuhraantui monta minuuttia, ja sen jälkeen vajosin lievään apatiaan, enkä meinannut saada enää ollenkaan kiinni siitä, mitä olin seuraavaksi ajatellut tehdä…

Vireystilan säätely on toisinaan paremmin hanskassa, toisinaan ei oikein ollenkaan. Ja keskeytykset, nehän ne aina vähän haastavat muutenkin häröilevän toiminnanohjaukseni! Ja mitä tulee pidempiaikaisiin projekteihin, niittenkin suunnitelmallinen toteuttaminen on haastavaa, ellen ole erityisen motivoitunut kyseiseen asiaan.

Minulla on jollakin tavalla työn alla useampikin oma projekti. Yksi ”luuserigenren” käsikirjoitus alkaisi olla pituuden ja juonen osalta tarinallisesti kasassa, mutta joitakin sisällöllisesti tärkeitä keskustelupätkiä saatan haluta vielä muokkailla. Ja jokainen muokkauskierros, jonka käsikirjoitukseen tekee, tarkoittaa, että täytyy makuuttaa kässäriä ja lukea se taas makuutuksen jälkeen uudelleen, ja mielellään sopivassa mielentilassa, ajatuksen kanssa, keskittyneenä, ja peräkkäisinä päivinä…

Ei ole aina helppoa tehdä erikseen ”leipätyötä” ja erikseen sitä, mitä tekisi, vaikkei siitä saisi koskaan mitään rahaa. ”Leipätyöputket” ja perusarki enemmän tai vähemmän tärkeine kotitöineen kun saattavat toisinaan viedä ne jotkut ”mehut”, joista ihmiset toisinaan puhuvat. Toisaalta, jos olisi mahdollisuus kirjoittaa joka päivä, minä luultavasti kyllästyisin siihenkin ja haluaisin silti tehdä välillä jotakin muuta; kuten vaikkapa kuvallista ilmaisua, tai rakennella tai askarrella jotakin, tai opetella taas vaihteeksi soittamaan jotakin, tai kehitellä jotenkuten syötävän oloisia vegeruokia. Tekemisideoistahan ei yleensä ole pulaa, mutta aikaansaamiskyvystä ja energiasta, siitä "mehusta", saattaa olla.

No, toinen työn alla oleva romaanikäsikirjoitus on myös jo tarinallisesti koossa, ja sen muokkaamiseen olen jo käyttänyt parin vuoden aikana useampiakin ”päivärupeamia”. Sen kässärin pohjalla on tarina, jonka ensimmäinen romaanimuotoinen versio kehittyi lapsena kirjoittamieni tarinoitten pohjalta, mutta jota olen nyt ”istuttanut” Ohdakemaan maailmaan. Iso muokkaussessio kyseiseen käsikirjoitukseen aiheutui siitäkin, että muutin ”kaikkitietävän kertojan” kertoman tarinan minä-kertojamuotoon. Sitäkin käsikirjoitusta haluaisin työstää julkaisukelpoiseksi tämän vuoden aikana, mutta saa nähdä, miten käy. Herkästi tuppaa tulemaan muitakin asioita ”pääkoppaa” häiritsemään; jos ei itselle, niin maailmanlaajuisesti…

Ohdakemaa- sarja on joka tapauksessa nyt jo 12-osainen, joten, ei tässä mitään paineita ole sitä väen väkisin jatkaa, jos alkaa itsellä haihtua motivaatio, tai tulee jotain kiinnostavampaa mieleen. Tuon kolmannentoista samaan maailmaan sijoittuvan tarinan jälkeen ei sitten olekaan mitään valmista tarinaa vielä; lähinnä idea, jonka voisin ehkä kirjoittaa, jos riittävästi huvittaa, ja ehtii, ja jaksaa.

Ja sitten olisi vielä yksi enemmän ammatillinen projekti, mutta sen toteuttaminen vapaa-ajalla meinaa oikeasti tympäistä, koska sellaisen tekeminen tuntuu vähän samalta kuin jatkaisi työpäiviään, mutta ilman palkkaa…

Tärkeimmät asiat tulevat kuitenkin aina ensin. En sano, että oma ”hupi” olisi vähämerkityksinen asia, mutta on se silti toissijaista siihen nähden, että on huolehdittava ensin ne hommat, joista on vastuussa toisillekin ihmisille. Toisaalta, omasta mielenterveydestä huolehtiminenkin on omalla vastuulla, ja siinä mielessä kirjoittaminen on tietysti aika tärkeä osa elämääni, koska huomasin kyllä, että kun en pitkiin aikoihin ollut kirjoittanut oikein mitään, edes päiväkirjaa, aloin etääntyä ”itsestäni” ja jotenkin kadottaa itseni tähän toisten ihmisten, määritelmien, muotojen, oletusten, tulkintojen maailmaan…

Mistä ”itsestä” etääntyminen tai minkä ”itsen” kadottaminen on haitaksi mielenterveydelle? Tarkoitan ”itsellä” tässä yhteydessä sitä jotakin ”ominta itseä”, joka ei ole luokiteltavissa, eikä mikään rooli tai imago, tai joku ”haamurobotti”, joka vain tekee automaattiohjauksella kaiken mitä pitää milloinkin tehdä. En siis tässä yhteydessä tarkoita ”itsellä” sitä ns. ”egoa”, josta luopuminen ja jonka kadottaminen on vain hyväksi, ja johon yleensä viitataan, kun puhutaan "itsekkyydestä", "itserakkaudesta" tai liiallisesta "itsetietoisuudesta".

Se ”oikea itse”, josta nyt puhun, on enemmänkin tunne, kokemus, olemista, eikä mikään määriteltävissä ja kuvailtavissa oleva muoto. Tämän ”todellisen itsen” löytäminen ja tiedostaminen on kaikin puolin terveellistä. Jos taas on ”itse itseltään” hukassa, on luultavasti muutenkin aika tiedostamaton…

Kirjoittaminen siitä maailmasta, johon eläydyn kuvitellessani siellä tapahtuvia asioita, on itseilmaisua. Joten se, mitä kirjoitan, kertoo jotakin siitä, millainen olen.

Kovin paljoa en itsestäni oikeastaan muutoin ilmaisekaan, siis, julkisemmin, tai vieraammille ihmisille. Arvomaailmani ja ideologiani välittyvät siinä, mitä kirjoitan. Asiakastyössä olen melko hillitty ja persoonattomampi, etten vain ketään liiaksi ”ärsyttäisi”, koska sellainen saattaisi haitata terapeuttisen vuorovaikutussuhteen kehittymistä. Enkä ylipäätään ota liikaa tilaa omalle persoonalleni, koska asiakas on pääosassa, ja minä olen vain peili, joka auttaa häntä tutkimaan itseään. Jos olen liian ”vänkyrä” tai värikäs peili, heijastan hänet vääristyneesti…

Mutta toisaalta mietin, että jos minun pitäisi olla aivan ”persoonaton” ja vain objektiivisesti asiakasta reflektoiva, sittenhän tilallani voisi yhtä lailla olla vaikka jonkinlainen perusmiellyttävä tekoälyrobotti. Mitenkähän keskustelusessio sujuisikaan asiakkaan ja ”robo-terapeutin” välillä?

”Oho, sinäkö oletkin robotti! Hetken aikaa luulin sinua oikeaksi ihmiseksi…”

”Kyllä, minä olen tekoälyrobotti! Eikö olekin mukavaa ja jännittävää, että näin inhimillisiä robotteja on kyetty kehittämään? Ja nyt kun olemme tutustuneet toisiimme ja luoneet hyvän yhteistyösuhteen, voit aloittaa tämän masennuksen omahoito-ohjelman!”

”Omahoitoko? Minä luulin, että sinä olet sitä varten, että parannat minun masennukseni!”

”Ei, en minä voi parantaa sinun masennustasi, vaan sinun on itse tehtävä työ parantuaksesi, ja minä vain opetan sinua tekemään sen! Eikö kuulostakin mukavalta?”

”Ei ollenkaan! Missä se on se harmittoman näköinen ihminen, jonka kanssa asiakkaat sai jutella tuntikaupalla ja parantuivat masennuksestaan muutamassa kuukaudessa?”

”Hän lopetti työnsä, koska ei pitänyt siitä, että hänen piti yrittää toimia kuin robotti, joten minä tulin hänen tilalleen! Minun työskentelytapani on sitä paitsi nopeampi, tehokkaampi ja johdonmukaisempi! On tutkittu, että jopa yhden session hoidolla voi olla merkittävä vaikutus masennuksesta toipumiseen…”

”Minäpä en halua mitään yhden session robottihoitoa, enkä hoitaa itse itseäni! Minä haluan ihmisen! Haluan tavata jonkun, joka näkee minut ihmisenä eikä robottina, johon vain syötetään joku omahoito-ohjelma ja odotetaan tulosta!”

”Valitettavasti kyseinen ihminen ei ole enää saatavilla! Minä olen kustannustehokas tekoäly, ja tämän itsehoito-ohjelman läpikäyminen vähentää tutkitusti masennuksen oireita vähintään kolmekymmentä prosenttia, jos se suoritetaan ohjeen mukaan! Olen hyvin pahoillani, jos sinun on vaikea hyväksyä tämä muutos, mutta ihmisiä ei enää riitä jokaiselle ihmiselle olemaan ihminen ihmiselle…”

”No, parempi kai sitten tekoälykin kuin ei mitään älyä, joten selitä nyt sitten se omahoitosysteemi, jos onnistuisi edes yksi asia tehdä… Mutta kenenkä kanssa mitä sitten juttelen niitä näitä, kun alan toipua ja huvittaa rupatella?”

”Odotushuoneessa on malliasiakastekoälyrobotti, joka on ohjelmoitu rupattelemaan mukavia, eikä se tarvitse maskiakaan, joten näet jopa hänen ystävällisen hymynsä!”

😊 Ja tekohymiö pelastaa päiväsi!

Loruilu auttaa muistamaan, pässinpäät ja päivänkakkarat!

Vaikken olekaan mikään ”loru-intoilija”, kirjoitin tänään itselleni opettavaisen lorun, koska sellainen vain alkoi kehittyä ”päähäni” jostain syystä; en enää muista mistä, mutta jotenkin se kai liittyi lampaan mielikuvaan. Tai päähän? Saatan satunnaisesti vain alkaa riimitellä tai loppusoinnutella joitakin sanoja, joita toinen ihminen on sanonut, tai jotka luen jostakin; eikä siinä ole mitään erityistä, kunnianhimoista tarkoitusta runoilla. Sellainen riimittely ja sanojen vääntely vain sattuu jostain syystä huvittamaan minua, mutta se saattaa olla toisen ihmisen mielestä erityisen ärsyttävää; etenkin, jos loruilen puoliääneen.

Mutta jos loruilu sisältää jonkin tärkeähkön ”opetuksen”, siitä voi olla hyötyä, että säkeitä jää kiertämään korvamatona, muistuttaen tuon näennäisen tyhmän sanallisen ilmiasunsa sisältämästä viestistä, kuten tämä vanha sanailuni:

”Toinen tykkää orvokista, toinen päivänkakkarasta, toinen tykkää meetwurstista, toinen maksamakkarasta.”

Tuolla lonkalta vedetyllä ruokapöytälorulla yritin iskostaa lasteni päähän sen realiteetin, etteivät kaikki ihmiset pidä samoista asioista, ja se on yleensä ihan OK, vaikka tuntuisikin oudolta (”Miten sie pystyt syömään tuota maksamössöä? YÄK!”). Nykyään ei ruokapöydässämme enää näy meetwurstia eikä maksamakkaraakaan, mutta loruilun teema on yhä adekvaatti. (”Miten sie pystyt syömään tuota kikhernemömmöä? YÄK!”)

Toiselle ihmisellehän saattaa tulla suorastaan häpeäntunne siitä, jos hän tykkää asiasta, jota toinen suorastaan inhoaa; ikään kuin se asia, josta hän tykkää, olisi osa ”itseä”, ja toisen inho tuota asiaa kohtaan siis sattuukin ”itseen”. (”Miten voit tykätä siitä? Hyi helkkari!”)

Ihmisen ei oikeasti tarvitsisi ”ottaa itseensä” toisten näkemyksiä ja tykkäämisiä, mutta toisaalta, ei niitä omia inhoamisia ja tykkäämisiäkään kannata aina kovin voimakkain äänenpainoin tuoda esille. Joskus saattaa vaikkapa joutua nolostumaan, kun on juuri ennen ruokatarjoilua julistanut inhoavansa kaiken maailman kasvispyöryköitä, ja saakin sitten isäntäväeltä juuri sellaisia nenänsä eteen. Erilaisuuden ymmärtäminen ja jopa myötäelävä uteliaisuus toisen erilaista ”makua” tai eriävää näkemystä kohtaan loisi ehkä rakentavampaa tunnelmaa niin ruokapöytiin kuin muillekin toimintakentille.

Tämä alla oleva, tämänpäiväinen ”lorutteluni” kuvaa väsähtäneen ADHD-ihmisen tunnelmia, kun hän ei saa (taaskaan) tehtyä mitä aikoi, ja nukahtaa kuunnellessaan meditaatiota, ja ärtyy siitä(-kin) itselleen. Mutta viimeinen säkeistö sisältää viittauksen toiveikkaaseen, tyyneen ja rauhaisaan olotilaan…

”Pässinpää” (T. H. Hukka 2023)

Ää, ää, ää,
on ihan tyhjä pää!
Ja aina ärsyttää
kun tekemättä jää
niin monta tärkeää…
Ei jaksa enempää!

Pää, pää, pää,
ei mitään tyhmempää
kuin olotila tää,
kun peiton alle jää:
vain säkkipimeää,
ei mitään nähtävää.

Mää, mää, mää
en ole pelkkä pää!
Ja aivosumu tää
on ohimenevää.
Ja vaikka myrskyää,
se on vain paska sää...

Ja psykoedukatiivisessa tarkoituksessa todettakoon tässä vielä höperön loruiluni opetus:

Minä en ole mieleni. Mielen olotilat ovat ohimeneviä. Tunteet tulevat ja menevät, kuin säätilat.

PS: Toivotaan, että mieleni ilmastonmuutos on suotuisa, toisin kuin tämä tällä isolla pallolla meneillään oleva.

Puuttuva pala, rojulaatikko, eikä mitään mieltä paitsi ehkä loppujen lopuksi…

Viime viikkoina olen käyttänyt aikaani moneenkin muuhun asiaan kuin tämäntapaiseen kirjoittamiseen. Kirjoittamistauko ei johdu siitä, etteikö minulla olisi ollut ajatuksia, joista teoriassa voisin kirjoittaa; tai mielipiteitä, joita saattaisin haluta ihan vain ärtymystäni ”purkaakseni” esittää; tai valittamisenaiheita, joista syntyisi herkästi ja helpostikin muutaman sivun mittainen enemmän tai vähemmän laadukas pakinateksti.

Jotensakin vain jokin osa päätäni on ehkä väsähtänyt, kun se ei jaksa muotoilla ainakaan mitään kovin jäsentyneitä tekstintapaisia; eikä ainakaan asiapitoisia, vähänkään tieteellisiä, tai edes mitenkään erityisen pätevänkuuloisilla väitteillä höystettyjä kirjoituksia. Ehkäpä tämä etupuoli päätä (otsalohko) tarvitseekin nyt levollisempaa ärsykettä. Ei sen nyt tarvitse ihan kokonaan nukahtaa tai vaipua tajuttomaksi, muttei myöskään jyystää ja raksuttaa ylettömillä kierroksilla ikään kuin elämisen mielekkyys olisi otsalohkon aktiivisuudesta kiinni.

Ei siis mitään loogista ja analyyttista pohdintaa, eikä deduktiivisia päättelyketjua! Mieluummin vain hyppelehtimistä assosiaatiosta toiseen, aivan kuin loikkisin kiveltä kivelle matalassa järvenrannassa sen kummemmin pohdiskelematta etukäteen, mikä kivi on liian liukas, tai liian kaukana, tai keikkuvainen, niin että saattaakin seuraava loikka epäonnistua. Pahimmillaanhan sitä lyö päänsä siihen kiveen, jolta on juuri ponnistanut, tai sitten vain kastelee tassunsa ja ulahtaa.

Keksin kyllä tässä eräänä päivänä sattumalta yhden itseäni helpottavan taittelujutun, josta itse innostuin, mutten jaksa sitäkään nyt selittää. Se juttu liittyy siihen, että nykyään olen oppinut hyödyntämään visuaalisuuttani asioitten muistamisessa ja jäsentelyssä; toisin kuin opiskeluaikaan, jolloin yritin opetella asioita ulkoa lähinnä vain sanallisesti, enkä olisi ehkä edes malttanut paneutua muistikartan tai muun sellaisen tekemiseen. Mieleeni jäi kuitenkin joitakin asioita ja nippelitietoakin tahattomasti muodostuneen mielikuvan perusteella; esimerkiksi, missä kohdin tenttikirjan aukeamaa oli jotakin jostakin tyypistä ja tyypin kehittämästä teoriasta. Tai, kun jonkun oleellisen tiedon kohdalla tenttikirjassa oli kärpäsenkakka tai joku muu (joskus itse aiheuttamani) tahra, saatoin muistaa, millaisia sanoja sen tahran vieressä oli.

Nykyään piirtelen tikku-ukkoja ja viivoja ja nuolia, ja söttymöttyjä tai palleroita, ja laatikoita ja köynnöksiä, salamoita ja muuta, mitä nyt sattuu huvittamaan piirtää, kun kirjaan ja piirrän itselleni muistiin ideoita, joita saattaa tulla esimerkiksi tietoisuusharjoituksen aikana. Paha vain, että nuo irtopaperit joskus karkaavat ja hukkuvat, tai livahtavat vääriinkin paikkoihin... Jos niitä joskus löydän, niistä muodostuu epämääräinen läjä; jonkinlainen lippuslappusten ja suttupapereitten ”rojulaatikko”.

No, jos olisin älynnyt käyttää enemmän visuaalisia muistamisen apukeinoja vaikkapa yliopistoaikaan, olisinkin ehkä oppinut jopa liikaa ”valmista” tietoa, enkä olisi tullut sekoittaneeksi asioihin omia ideoitani, tai teorioita keskenään, jonkinlaiseksi uudeksi koosteeksi. Pohdiskelin siis omiani, kun en muistanut ulkoa kaikkea tarpeellista, jolloin pakostakin jouduin pinnistelemään luodakseni jotakin riittävän loogista, mikä vain välttäisi tenttisuoritusta arvioivalle ihmiselle.

Se on vähän kuin unohtaisi jonkun monimutkaisemman ruokaohjeen, ja improvisoisi sitten sen homman vain jotenkin, kunhan se lopputulos olisi oletettavasti suunnilleen ihmisen syötäväksi kelvollista. Joskus improvisoimalla tulee pahempi pannukakku, mutta joskus syntyykin joku uusi, mielenkiintoinen tulos. Tai ainakin jotakin uutta, jota voi sitten ehkä parannella toisella kerralla, jos muistaa, miten siihen tulokseen sillä kertaa päätyi. En välttämättä muista.

Niin, ulkoa oppimisella on toki paikkansa ja aikansa, eikä aina ole tarkoituksenmukaista tai turvallistakaan olla suurpiirteinen. Joitakin asioita on pakko osata täsmälleen (kuten vaikkapa puhelinnumeroita ja salasanoja, tai joitakin juttuja esimerkiksi työtehtävissä, joissa on kyse hengestä ja terveydestä), mutta joskus riittää, että muistaa suunnilleen sinnepäin jonkun asiakokonaisuuden, tai yhden yksittäisen yksityiskohdan, josta saattaa tulla mieleen joitakin muitakin siihen kytkeytyviä asioita; tai sitten omia, hupsuja mielleyhtymiä.

Onhan se varmaankin toisista ihmisistä rasittavaa, kun en muista mistä olen mitäkin oppinut tai ”saanut päähäni”, mutta luultavasti ne asiat, jotka ikään kuin ”muistan”, ovatkin yhdistelmiä useammasta lähteestä, joita on vaikea jäljittää. Sekoitan asioita hyvässä ja pahassa; isoissa ja pienissä, ulkoisissa ja sisäisissä asioissa. ”Rojulaatikkomieleni” saattaa putkauttaa ulos joskus vaikkapa magneettirenkulan, joka on peräisin hajonneesta kuulokkeesta, ja siinä on kiinni nasta ja ruuvi, sekä hakaneula, jossa on narua, jonka päästä löydän kadoksissa olleen heijastimen, joka on solmiutunut karhunlankarullaan ja hajonneen kuulakärkikynän vieteriin. Noin vertauskuvallisesti.

Minulla olisi kyllä omasta mielestäni tärkeitäkin asioita jaettavaksi sieltä ”rojulaatikostani”, mutta tiedän, että nyt kun nuo suureellisemmat ajatukseni ovat ehkä vielä liian jäsentymättömiä ja häilyviä, menisi liian pitkä aika yrittää kirjoittaa niitä ”auki”. Liikaa epämääräisiä naruja, väkkyröitä, rautalanganpätkiä, ruuveja ja sen sellaista, joita pitäisi irrotella toisistaan saadakseen ne sellaiseen järjestykseen, että toisetkin ihmiset hahmottaisivat, mitä siinä on.

Siis, minulla on asiaa, mutten kykene ainakaan vielä muotoilemaan sitä selkeästi, tai tiivistämään sitä, koska se saattaa sitä paitsi vielä kasvaa ja tehdä rönsyjä. Voihan olla, ettei sitä ylipäätään pysty tiivistämään, koska se on elävä ja muovautuva… Ja toisaalta, olenhan näinä vuosina viestinyt jo aika paljon kaikenlaista omasta mielestäni tärkeää näitten yli kahdensadan tekstin välityksellä; joten, olisiko minulla enää sen kummempaa sanottavaa satunnaisille lukijoille? Ehkä minun olisikin itse pengottava tämä ”rojulaatikko” perin pohjin, koska jotakin on nyt selvästi hukassa, eli ehkäpä juuri se ”mieli” liittyen koko rojulaatikkoon…

Kuten muittenkin rojulaatikkojen kohdalla usein on, kukaan muu ei sieltä välttämättä löydä mitään; itsehän se on kaiveltava läpi, koska muistaa hämärästi nähneensä siellä aivan varmasti juuri sen tietyn kokoisen mutterin; tai sen jonkun jostakin irronneen kumitulpan, joka oli vuosi sitten keskellä keittiön lattiaa…

Ehkäpä jonakin päivänä alan penkoa rojulaatikkoa ja löydän sieltä joitakin asioita, joita en edes muista kadottaneeni, tai laittaneeni talteen. Mutta nyt on kesken yksi ”luuserigenren” romaanikäsikirjoitus, sekä seuraavan Ohdakemaan maailmaan sijoittuvan tarinan käsikirjoituksen muokkaaminen, sekä muutakin ideointia, ja tietysti leipätyötä ja tavanomaisia arkisia tekemisiä…

En haluaisi hylätä tätä blogia kokonaan, mutta onhan tämä vähän sellainen epäsäännöllinen kestoprojekti, että kirjoitan silloin, jos huvittaa, on asiaa, tai ehdin, tai jaksan. Aina ei ole motivaatiota, ja useinkin on mielekkäämpääkin tekemistä.

Sain äidiltä isohkon palapelin, jossa on lempielukoitani ja luontoa, ja sen värimaailma on erittäin miellyttävä. Olen nyt parina päivänä pitänyt mielekkäitä taukoja muista tekemisistä palapelin ääressä. Verkkokalvoille jää kuvia pienistä yksityiskohdista, joita tihrustelee, kun etsii paloille paikkaa, tai koloihin paloja. Palapeli on mielenkiintoinen metafora, kun pohdiskelee vaikkapa omaa paikkaansa maailmassa. Jossakin on kolo, jonne juuri se tietty pala sopii; ei yksikään muu. Lapsena näin kuumeisena painajaista, jossa palapelin palikat levisivät ulottuviltani, enkä saanut niitä kiinni, ja se oli äärimmäisen ahdistavaa. Ehkäpä siinä on jotakin eheyttävää, kun voi nyt ihan rauhassa käsitellä pahvipalasia hyppysissään, yksi kerrallaan.

Jonakin päivänä palapelin kadonneita palasia saattaa löytyä sieltä rojulaatikostakin, jos on vaikka koira käynyt nuolaisemassa irtonaisia palasia, kulkenut toiseen huoneeseen, pyörinyt siellä aikansa, ja toinen ihminen sitten muutaman päivän päästä löytänyt palan ja viskannut sen rojulaatikkoon, jonne epämääräiset löydetyt, ehkä tarpeelliset objektit meillä päätyvät. Mistäpä sitä siis koskaan tietää, millaisten mutkien kautta kukakin päätyy sinne oikealle paikalleen?

Luulitko olevasi maailman ainoa pöljä? Risuja ja keppiä apinoille!

Mosaiikkiin on piilotettu avaimia
rauhaan. Etsimisestä tulee luontevasti
pieni meditaatiohetki...

Lukaisin äsken muutaman blogitekstini vuosien takaa. Olin silloin nähtävästi jonkinlainen idealisti, ja taidan osittain olla vieläkin, kun ylipäätään mitään edes yritän sanoa kenellekään mistään ”maailman parantamisesta”. Ellei olisi mitään ”ideaa” paremmasta maailmasta edes tämän oman kuplani sisällä, en taitaisi enää vaivautua sieltä mitään ulostamaankaan, ainakaan julkisesti. Nytkin käyn sisäisessä maailmassani taistelua pessimistisen kyynikkopuoleni ja sen hieman väsähtäneen idealistisen puoleni kesken siitä, että teenkö edes tätä ”päivitystä”. Onko missään enää mitään mieltä, edelleenkään, ja toisaalta, olisiko parempi, ellei olisikaan, jos rakentavin idea onkin vapautua mielensä vallasta?

Minulla oli jonkinlainen ”unelma” saada ihmiset parantamaan ”omia maailmojaan”, jolloin tästä yhteisestä maailmasta saattaisi kehittyä muillekin ihmisille parempi paikka elää, ja ennen kaikkea koko luomakunta saisi mahdollisuuden kukoistaa, kun ihmiset lopettaisivat suunnattoman törppöilynsä. Me ihmisethän tämän maapallon olemme sössineet huonoon jamaan, joten oletin, että jos ihmiset muuttaisivat toimintaansa, saattaisi onnistua vielä pelastaa tämä nuhjuinen ja haiseva, ei enää niin sininen pallomme, tämä varsinainen ”apinoitten planeetta”.

En osaa enkä jaksa vielä tehdä kaikin puolin paremmin itsekään. Enkä etenkään kykene olemaan ärtymättä ihmisille tai ilmiöille, ja kun ärsyynnyn, saatan tulla loukanneeksi joitakuita ihmisiä ilmaisemalla ärtymykseni syyn eläimellisellä tunnepuuskalla, tosin ihmisaivojen kielellistä kehittyneisyyttä hyödyntäen. Vaikka oikeastihan ”vika” on minussa, kun ylipäätään ärsyynnyn, eikä ihmisissä, jotka vain ovat mitä ovat. Eihän minun olisi mikään pakko reagoida; ärtymys on minussa, eikä heissä. Hehän ovat vain ”apinoita”, ja minä olen ehkä kehityshäiriöinen apina, enkä sen tärkeämpi osa luomakuntaa kuin hekään.

Eikä minullakaan ole oikeutta tuomita ketään. Mielipiteeni saan ilmaista lakien puitteissa, mutta se mielipidekin kuvaa kenties vain kehityshäiriöisiä ”hermojani”, eikä sitä, että ilmiö, josta marmatan, on oikeasti, absoluuttisesti, kaikin puolin peräreiästä.

Henkilökohtaiset mielipiteet ovat vain sitä mitä ne ovat, ”mielen pitämisiä”, ja minun mieleni on yhtä törppö kuin keskimäärin muillakin ”mielensä vallassa olevilla”. Se on oikeastaan vapauttava ajatus, ettei tarvitse olla oikeassa, koska on törppö, pöljä ja apina, kuten Anthony De Mello sanoi. Minä vain pidän joistakin asioista, ja joistakin en pidä, ja jotkut asiat ovat aika samantekeviä minulle. Omatunto kolkuttelee, jos meinaa pitää sellaisista asioista, joista onkin jotakin haittaa; ja joskus omatunto saa pitämään asioista, jotka tuntuvat eettisesti hyviltä… Haluan nyt sanoa jotakin mielestäni eettisesti perusteltua, arvoihin liittyvää. Sori vain, apinalajitoverit, jos ärsyynnytte.

No, arvostan esimerkiksi erästä Ylellä esiteltyä nuorta pasifistia, joka kärsi vankeusrangaistuksen, koska ei ilmeisestikään pidä väkivaltaa oikeana keinona ratkaista konflikteja. Tällaisina aikoina on kuitenkin joissakin piireissä kovin epäsuotavaa kannattaa väkivallattomuutta. Hädin tuskin kukaan uskaltaa sanoa mitään ”toisen posken kääntämisestä”, tai siitä, että ”joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”. Saattaa siis tulla ainakin kuvainnollisesti turpaan, jos rohkenee arvostella niitä, jotka tarttuvat aseisiin tappaakseen toisia ihmisiä itseään puolustaakseen. Tappamistahan se kuitenkin on joka tapauksessa, mistä syystä kukakin sitten tappaakaan kenet, ja missä sitten meneekään tarpeellisen ja hyväksyttävän ”itsepuolustuksen” raja. Kuka sen muka määrittää, kuka ”ansaitsee” kuolla, kuka elää?

Useimmat ehkä tarttuvat jonkinlaiseen aseeseen, jos on kyseessä oma tai läheisten henki tai terveys. Luultavasti minäkin tarttuisin, mutta mieluummin silti käyttäisin jonkunlaista lamautinta, enkä tappavaa asetta. Idealistisesti ajattelen, että toimintakyvyttömiksi lamautettuja voisi myöhemmin kuntouttaa ja antaa heille mahdollisuuden valita rauhan ja sodan, hyvän- ja pahantekemisen välillä. Kuka nyt oikeasti haluaisi valita sodan, jos hänellä olisi vapaus valita?

No, monikin ilmeisesti, valitettavasti. Jotkut meistä apinoista ja pöljistä tieten tahtoen aloittavat isompia tai pienempiä nujakoita, ja tarttuvat aseisiin uhkaillakseen niillä toisia ja saadakseen siitä jotakin hyötyä itselleen. Sotimista varten tuotetaan jatkuvasti lisää aseita, joita ilmeisesti valuu joitakin reittejä myös ”rauhanaikaiseen” käyttöön, kuten erityisen opportunistisille apinoille ja pöljille.

Ei olisi mitään järkeä ryhtyä sotimaan missään päin maailmaa, koskaan, ylipäätään, ja etenkään nyt, kun ihmiskunnalla olisi maapallo pelastettavanaan. Maapallohan tuhoutuu sitäkin varmemmin, kun sotiessa (ja sotaan varustautuessa) kulutetaan luonnonvaroja, tuhotaan infrastruktuurin lisäksi myös luontoa, ja aiheutetaan älyttömiä päästöjä; tuhrataan ihmiselämiä, hukataan aikaa. Sodankäyntiin ja siihen liittyvään varusteluun kuluva aika tarvittaisiin ilmastokatastrofin ja lajikadon pysäyttämiseen, tai edes hidastamiseen. Kukaan ei loppupelissä selviä hengissä tällä pallolla, ellemme osaa lopettaa sotimista. Emme me apinatkaan, vaikka jotkut meistä osaavatkin rakentaa avaruusraketteja.

On surullista ja kohtalokasta, ellei ”osata” lopettaa sotimista siinäkään vaiheessa, kun aletaan jo ymmärtää sen haitallisuus.

Kun pienenä, itsepäisenä ipanana tappelin veljeni kanssa, äiti sanoi, että ”viisaampi lopettaa”. Tärkeintä ei siis ollut se, kumpi oli aloittanut nujakoinnin, vaan se, kumpi lopettaisi sen. Olisi ollut mieltä ylentävää saada olla se ”viisaampi”, mutta oli vaikea rauhoittua sovinnolliselle mielelle sellaisen nujakoinnin jälkeen; etenkin, jos tiesi itse aloittaneensa tappelun. Syyllisyys näet nostatti häpeää, ja häpeä muuttui aggressioksi, eikä siinä apinaraivomielentilassa voinut olla sovinnollinen. Vasta sitten, kun tuli paha mieli esimerkiksi toiselle aiheuttamastaan kivusta tai vahingosta, pystyi oikeasti lopettamaan tappelun ja sopimaan riidan.

Isommissa kahakoissa ongelma onkin siinä, etteivät niitä aloittavat tai ylläpitävät tahot taida tuntea sitä ”pahaa mieltä” etenkään toisilleen aiheuttamastaan vahingosta, tai edes menetetyistä ihmishengistä. Eihän niitä ”toisia” pidetä edes ihmisinä, joten ”niitä” saa olevinaan tappaa mielin määrin, ja on kaiketi sitäkin kunniakkaampaa, mitä enemmän ”niitä” on tappanut. Ja on olevinaan oikein uhrata ”omienkin” henkiä suuremman ”asian” puolesta, ja käyttää omaa asemaa ja arvovaltaa siihen, että käskee ihmisten uhrata henkensä sille ”asialle”.

Unohdetaan nyt hetkeksi se, että olemme apinoita niin kauan kuin emme ymmärrä, ettemme ole pelkkiä apinoita, ja puhutaan meistä ihmisinä. Eikö ole jonkinlaista hulluutta pitää ”toisia” ihmisiä vähemmän ihmisinä kuin itseään, niin että heidän henkensä on muka vähemmän arvokas kuin oma henki?

Minusta esimerkiksi kansallisidentiteetteihin perustuva luokittelu ”meihin” ja ”muihin” on haitallista, vahingollista ja tavallaan harhaistakin, ja luo pohjaa vihamieliselle eriarvoistamiselle. Olipa ihminen minkämaalainen tahansa, hän on mielestäni yhtä ihminen kuin joku toisenkin maalainen. Ulkoiseen identiteettiinsä ripustautuva raukkaparka puolustaa minäharhaansa aivan kuin hänen henkeään uhattaisiin, ja katsoo oikeudekseen jopa tappaa sen, joka uhkaa hänen ”egoaan”. Mutta emmehän me ole mitään ”identiteettejä”! Ei minun olemassaoloni siihen lakkaa, jos luulet minua ruotsalaiseksi, tai nimität joksikin saakutin hörhöläiseksi.

Joskus meiltä apinoilta meinaa unohtua sekin, että sotimaan määrätty tai painostettu ihminen on yhtä vähän syyllinen sodan aloittamiseen ja ylläpitämiseen kuin nekin, jotka kokevat oikeudekseen puolustautua hyökkääjää vastaan. Sodan uhreja ovat myös nuo sotaan pakotetut, kuolevat, haavoittuvat, traumatisoituvat ihmiset. Eivät he ole sen vähemmän inhimillisiä ihmisiä kuin nekään, jotka puolustautuvat väkivallalla väkivaltaa vastaan. Yksittäiset ”pelinappulat” eivät pysty peliä lopettamaan, ei heitä voi siitä syyttää; kaikkien ”nappuloittenhan” tulisi lopettaa taistelu yhtä aikaa, ja miten sellainen olisi mahdollista ilman yhteistä tahtotilaa? Taistelun keskellä sotimisesta luopuva voi menettää henkensä, vaikka haluaisi rauhaa. Hänestä tulee rauhanaatteen marttyyri, usein tunnistamaton ja vaille kunniaa jäävä…

Ne, joilla on valta siirrellä noita nappuloita, ovat pääosin vastuussa homman aloittamisesta ja lopettamisesta. ”Pelinappuloitten” tuhoaminen puolin ja toisin saattaa ehkä lopulta päättää taistelun, jos uhrattujen ”nappuloitten” määrä ylittää jonkun tahon sietokyvyn; tai aiheutunut tuho ylittää jonkin kriittisen pisteen, ja on pakko lopettaa. Pakotettu rauha on kuitenkin vain ulkoinen rauha, ja sisäinen kauna ja katkeruus luovat pohjaa uudelle sodalle.

Ellei konflikteja pystytä sopimaan neuvottelupöydissä, ehkäpä riidan voisi ratkaista jonkinlaisena kaksintaisteluina, laajamittaisen sotimisen sijaan, ettei aiheutuisi niin paljon ja laajoja tuhoja, ihmishenkien menetystä, ja muita haittoja. Ehkäpä joku nykyaikainen Daavid napauttaisi jonkinlaista Goljattia otsaan kivilingon nykyaikaisella symbolisella vastineella, ja eturistiriita olisi selvitetty. Ja tämän voisi toteuttaa ihan vain virtuaalimaailmassa, niin ei sattuisi edes oikeaan otsaan… Tosin, ylpeyteenhän se osuma kolahtaa kuitenkin. Ja tästäpä pääsemme siihen alkuperäiseen, kaikkien maailman nujakointien pohjimmaiseen syyhyn; uhantunteeseen, pelkoon.

Yllätys, yllätys: eihän kyse oikeasti ole siitä, että sotia aloitetaan, koska haluamalla halutaan aiheuttaa ulkoisessa maailmassa hengenvaaraa ja laajaa tuhoa, vieläpä ilman mitään ”mielekästä” tavoitetta. Sodan käynnistymisen syy on aina pohjimmiltaan sisäinen. Tarve tapella, tarve saada jotakin itselleen, pelko menettämisestä, pelko tuhotuksi tulemisesta ovat kaikki sisäisiä kokemuksia. Koen uhkaa ja ylireagoin – koska en muista, että ärsykkeen ja reaktion välissä on aina tyhjä tila. (Paitsi oikeilla apinoilla se on kai aika pieni...)

Kyse on tavallaan siitä, että ihmismielen suunnaton pöljyys ja apinamaisuus aiheuttaa ensin sisäisen konfliktin, joka heijastetaan ulkomaailmaan, josta etsitään vihollinen, koska sitä ei ole sisäisestä maailmasta tunnistettu, koska pöljät apinathan ovat sokeita. Kaikki paha, vaara ja konflikti siis ulkoistetaan, ja siksi tarvitaan keppejä, risuja ja vitsoja, jotta päästäisiin tuosta pahasta eroon. Tukki on omassa silmässä, mutta sorkitaanpa sitten risulla malkaa toisen silmästä, niin maailma valaistuu. (Ja kuvitellusta silmästä tietysti, tai näppituntumalla sinne tänne sorkkien, koska eihän sokea apina voi nähdä minkäänlaista silmää, jota olisi tarpeen sorkkia…)

Sota ja vihanpito loppuu, kun pöljä apina ottaa tukin omasta silmästään, katsoo lähimmäistään ja näkeekin tämän silmissä itsensä, ja huomaa, ettei olekaan pelkkä apina sen enempää kuin tuo toinenkaan. Get it?

Nyt, kun maailmalla edelleen soditaan, monenkin ”apinan” on ehkä henkisesti helpompi ryhtyä jopa tappelemaan ja sotimaan kuin tehdä ekologinen elämänmuutos. Onhan meille apinoille kenties psyykkisesti pienempi kynnys alkaa riehua ja tapella kuin ryhtyä harjoittamaan jonkintasoista askeesia. Kenties kaikki tämä uhmakas ja mieletön tappeleminen onkin jonkinlaista reagointia maapalloa uhkaavaan tuhoon, jonka edessä koetaan avuttomuutta… Niin, apinaparat alkavat pelätä, kääntävät pelon raivoksi, ja käyvät sokeasti toistensa kimppuun, koska avuttomuus tuntuu pahemmalta kuin raivokas tappeleminen. Keppi kädessä kokee olevansa asioitten ”herra”, kunnes joku toinen tusauttaa omalla kepillään reiän mahaan…

Ja vaikka välillä olisikin hieman rauhallisempi hetki tällä apinoitten planeetalla (ellei katso iltauutisia), nämä apinat kuitenkin herkästi tappelevat välipaloista ja varjopaikasta rapakivisellä töyräällään, tajuamatta, että töyräs on romahtamassa parin päivän päästä, kun ovat ne pöljät kuitenkin liikaa siinä riekkuneet stressitilassaan tai huolettomassa hulluudessaan. Sinnepä romahtavat, apinaparat, kesken nujakointinsa, kun eivät osanneet sitä lopettaakaan.

Surullista, eikä järin rakentavaa.

Sivistyneinä itseään pitävät ihmiset kai tietävät maapallon muuttuvan elinkelvottomaksi, elleivät he tee mitään muutoksia elintapoihinsa, ja silti he mieluummin jatkavat riekkumistaan, kekkulehtimistaan, tärkeilyään ja kaikenlaista muuta touhuiluaan, mitä tässä pöljien mielien maailmassa pidetään tärkeänä, ja sitten vielä tappelevatkin keskenään kuin… niin, apinat. Ja itsekin tässä ärsyyntyy noille joillekin toisille apinoille niin paljon, että tekee mieli hyppiä tasajalkaa, sähistä ja huitoa risulla, jos he eivät muuten herää ja havahdu. No, en huido, etten osu liian pahasti, koska on tukintynkää omissakin silmissä, eikä olisi reilua satuttaa toisia, ellei halua itseäänkään satuttaa, mutta huhuilenpa vain varovasti:

”Katsokaa itseänne! Missä on ihminen?”

Ok, minä aloitin rähinän, mutta lopetan sen nyt. Anteeksi.

PS: Apinaksi ja pöljäksi nimittelyyn intouduin lukiessani vuosien tauon jälkeen uudelleen Anthony De Mellon kirjaa ”Havahtuminen”. Jos lukija loukkaantui tästä tekstistäni, luultavasti tuo kyseinen kirjakin olisi liian sapettavaa iltalukemista.