keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Kirjoittaminen on terapeuttista, lukeminen kehittävää, ja toisinkin päin…

Olen viime aikoina lukenut jonkin verran terapeuttisesta kirjoittamisesta ja kirjallisuusterapiasta. Aihepiiri on luonnollisesti itseäni kiinnostava, koska kirjoitan itse varsin paljon, ja varmasti myös itsehoidollisesti, ja olen lukenutkin paljon. Ja kirjoittamisen terapeuttinen hyödyllisyys kiinnostaa tietysti myös siksi, että teen terapeuttista asiakastyötä. Olen aivan varma siitä, että kirjoittaminen voi olla monella tavalla terapeuttista ja itsetutkiskelua tehostavaa, ja samoin siitä, että sopivanlaisen kirjallisuuden lukeminen voi toimia terapeuttisesti, ja mm. kehittää ns. mielen teoriaa.

Kannattaa siis kirjoittaa! Listoja, päiväkirjaa, runoja, yksittäisiä sanoja, tajunnanvirtaa, tarinoita, kirjeitä, melkeinpä mitä vain! Ja toisaalta, mitä tahansa ei kannata, eikä saa, kirjoittaa kenen tahansa luettavaksi, ettei aiheuta toisille ja itselleen vahinkoa! Somessakin harrastetaan paljon ”itseä ilmaisevaa” kirjoittamista, mutta somen lukeminen ei välttämättä ole lainkaan terapeuttista. Vihapuhe ja huomiohakuiset itsepaljastukset eivät ole sellaista ”terapeuttista kirjoittamista”, jollaista suosittelisin! Mutta itselleen voi ja saa kirjoittaa, eikä kirjoituksia tarvitse säilyttää tai näyttää kenellekään. Toivoisin kuitenkin, että kukin kirjoittaja pitäisi mielessään myönteisen tavoitteen. Kaikki kirjoittaminen ei ole rakentavaa. Ihminen voi kirjoittaa itselleen sairaan ja kurjan maailman, ja luoda toisillekin pahaa mieltä näillä luomuksillaan. Moni kirjoitelma sopii ehkä ahdistuksen ilmaisemiseen, muttei välttämättä toisten, lukemisesta lohtua etsivien luettavaksi!

Lueskelen parhaillaan Juhani Ihanuksen toimittamaa, Duodecimin julkaisemaa teosta ”Sanat että hoitaisimme”. Itseäni tosin häiritsee joittenkin kirjoittajien käyttämä sanasto: aivan liikaa sivistyssanoja! Liian ”hienot” sanat vaikeuttavat lauseitten ymmärtämistä, mikä taas vaikeuttaa asiasisällön hahmottamista. Kirjoittajat toivottavasti ymmärtävät itse, mitä heidän käyttämänsä sanat tarkoittavat… No, ymmärrän sen minkä ymmärrän, enkä ajatellutkaan tehdä tieteellistä referaattia kyseisestä teoksesta. Lähinnä olen pohdiskellut kirjoittamisen ja lukemisen hyötyjä itsetutkiskelussa, ikävien asioitten käsittelyssä ja vaikkapa kommunikoinnissa.

Itse kirjoitan paljon erilaisuuden kokemuksesta. Se on läsnä varmasti kaikissa kirjoittamissani romaaneissa (ja näissä blogiteksteissänikin, enemmän tai vähemmän). Usein romaanieni kertojakin on jollain tapaa erilainen kuin muut, poikkeava ainakin valtaväestön mielestä, tai ainakin häntä saatettaisiin pitää poikkeavana, jos hän paljastaisi, millainen oikeasti on. Mutta eikö ihminen sitten saisi olla erilainen kuin muut? Poikkeavuus voidaan kokea myönteisenä tai kielteisenä. Ihminen voi itse kärsiä poikkeavuudestaan, tai sitten toiset syrjivät sen vuoksi, vaikka ihminen itse kokisi erilaisuutensa myönteisenä. Harvoin poikkeavuus jättää täysin kylmäksi.

Se, miksi itse kirjoitan niin paljon erilaisuudesta, pohjautuu paljonkin omaan kokemukseeni ”muukalaisuudesta” täällä pallolla. Esimerkiksi jo pelkästään introversionikin aikaansaa sen, että kuulun vähemmistöön. Se ei tosin ole vielä mitään marginaalivähemmistöä, mutta kuitenkin; meitä introvertteja on vähemmän kuin ekstroverttejä. Luultavasti olen myös erityisherkkä, jollaiset ovat myöskin vähemmistönä ”tavanomaisesti herkkien” ja ”ei kovinkaan herkkien” maailmassa. Lisäksi se, että täytän aikuisiän ADHD-kriteerit (ja olen silti introvertti!), laittaa minut vielä pienempään vähemmistöön. Kun tähän lisää vielä todennäköiset Asperger-piirteet ja lukihäiriömäisen vasen-oikea-sekaannustaipumuksen (ja muut mahdolliset kummallisuudet), alan olla aika poikkeava ihminen. No, neuropoikkeavuus tekee joistain asioista minulle vaikeampia kuin muille, mutta toisaalta jotkin asiat ovat minulle helpompia kuin normatiiviselle ja neurotyypilliselle ihmiselle. Ja olen tottunut esittämään riittävän normaalia etten haittaisi kohtuuttomasti muita ihmisiä, siis, ihmisten ilmoilla ollessani (ainakin toivoakseni).

Eri ympäristöissä erilaisuutta ja poikkeavuutta saatetaan kuitenkin mitata ja arvioida, jopa arvostella, kuten vaikkapa koulumaailmassa tehdään. Ja työelämässä ja missä tahansa, missä on kilpailua ja mittaamista, poikkeavuuksista tulee "paremmuutta" tai "huonommuutta". Huonommuus ja paremmuus kytkeytyvät erilaisuuteen, koska ihmisillä on taipumus arvottaa toistensa ja itsensä ominaisuuksia. Poikkeavuudet huomataan ja arvioidaan. Eli, jos et halua tulla arvioiduksi, ole samanlainen kuin muut! Katoa rauhassa massaan, ettei vain kukaan tulkitse sinun olevan ainakaan "huonompi", tai yrittävän olla ”parempi” kuin muut…

Olen muokkaamassa muutama vuosi sitten kirjoittamaani romaanikäsikirjoitusta julkaisukelpoiseksi samaan aikaan kun työstän "Ohdakemaa"- sarjaa eteenpäin. Nuortenromaaniksi kaavailemani tarina kertoo lukioikäisistä nuorista, ja sen pääteemana on poikkeavuus. Päähenkilö, eli kertoja, on omalla tavallaan erilainen ja vajaa, ja kipuilee omassa vajavuudessaan. Ihminen, johon hän tykästyy, on myös erilainen; mutta kertojan mielestä "paremmalla tavalla" kuin hän itse. Mutta ympäristö kohtelee silti paremmin ja asiallisemmin häntä kuin tuota toista kaveria. Erilaisuuttakin on erilaista, ja tietynlainen erilaisuus on sosiaalisesti suvaittavampaa kuin toisenlainen erilaisuus, vaikka se olisikin yksilön toimintakyvyn kannalta haastavampaa.

Tässä työn alla olevassa romaanissani käsittelen yksilön ja yhteisön suhdetta, ja yhteiskunnan vaikutusta yksilön kokemukseen itsestään ja omasta arvostaan. Romaani tulee olemaan ainakin rivien välissä kantaaottava ja ehkä tunnereaktioitakin herättävä. Tarinassa esiintyy jonkin verran henkistä väkivaltaa (kiusaamista) ja henkistä pahoinvointia, joten ihan pumpulissa kasvaneille varhaisteineille en sitä suosittelisi iltalukemiseksi! En vielä julkista romaanintekeleen nimeä, mutta nimi tulee kyllä kertomaan ytimekkäästi tarinan sisällöstä ja teemoista. (Julkaisin toisen päähenkilön, Iljan, "kirjoitelmanpätkän", edellisessä tekstissäni.)  Ja tyylilajihan on ”luuserigenreäni”, joka ei ole sanasta sanaan ihan vakavaa, mutta vakavasti otettavaa kuitenkin.

Dostojevskia on sanottu ”psykologisen kirjallisuuden mestariksi”, vaikka hän onkin kirjoittanut aikakaudella, jolloin ”psykologiaa” ei vielä ollut omana tieteenalanaan olemassakaan. Tunnistan kyllä Dostojevskin ”mestarillisuuden” psykologisten ilmiöitten kuvaajana, mutta kirjallisuusterapian näkökulmasta minua vähän vaivaa se, että esimerkiksi ”Idiootin” loppu on varsin surullinen ja kurja, useimpien tarinan henkilöitten kannalta. Lieneekö Dostojevskin oma masentuneisuus heijastunut tarpeena kirjoittaa kurjia loppuratkaisuja? Siinä mielessä kaikki psykologisesti syvälliset tarinat eivät välttämättä ole terapeuttisia. Jos lukija jää kirjan lopetettuaan surkeaan mielentilaan, kuka hänet nostaa siitä ylös ja auttaa katsomaan omaa elämää eteenpäin toiveikkain silmin? Itse en halua jättää lukijaa toivottomaan tilaan; se tuntuisi suorastaan epäeettiseltä. Haluan mieluummin välittää lukijalle tunteen, että ahdistavista ajoista, pelokkaista mielensisällöistä ja surullisista kokemuksista huolimatta kaikki voi olla lopulta hyväksyttävissä, OK, ja jopa vähän onnellistakin…


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti