Lisää myönteisyysharjoittelua

Aikaansaamisen ilosta on ainakin minun hyvä välillä muistuttaa itseäni,
koska toiminnanohjauksen pulmien takia en saa moniakaan asioita valmiiksi.
Tässä on ehkä parituhatta sivua tekstiä, jonka olen vuosien mittaan
tuottanut ja työstänyt "luettaviksi paketeiksi".

Tämä viikko on ollut aika koetteleva ”myönteisyysprojektini” kannalta, koska vastaan on tullut monenlaisia ärsyttäviä ja rasittavia asioita; ellei itselle, niin toisille. Mutta yritin huomata, nostaa esille ja kirjata ylös myönteisiä asioita, vaikka se tuntui välillä hirvittävän väkinäiseltä. Kuitenkin, onnistuin löytämään viimeisimmästä ärsyttävästä tapahtumasta myönteisen puolen, melkein jopa ilman pinnistelyä, joten, ehkäpä Joulun alla aloittamani harjoittelu on alkanut hivenen edistyä. Ja jos minun kaltaisestani kroonisesta melankolikkojurottajasta löytyy myönteisyyttä, niin onpa outoa, ellei normijurottajastakin.

Kirjassa ”Onnentaidot – Kohti hyvää elämää” (Antti S. Mattila & Pekka Aarninsalo, Duodecim 2013) sanotaan:

”Onnellisuustutkija Sonja Lyubomirskyn (2007) ”piirakkamallin” mukaisesti on arvioitu, että noin 50 prosenttia onnellisuudesta on geneettisesti määrittynyt ja vain 10 prosenttia olisi seurausta niin sanotuista ulkoisista olosuhteista (terveys, rikkaus, ikä, ammatti, etinen alkuperä, elämän tapahtumat jne.). Peräti 40 prosenttia onnellisuudesta näyttäisi olevan muutettavissa, riippuvan omista asenteistamme, näkökulmista ja elämäntavastamme.”

No, mikä tässä on ehkä masentavaa, on se, että onnellisuustason arvioidaan olevan 50 %:sti perinnöllistä. Ja minkä ihminen geeneilleen mahtaa? Mutta, haluaisivatko kaikki muka olla euforisesti sekaisin jo vauvaiässä ja kuolla ennenaikaisesti, kun eivät tunnista hengenvaarallisia terveysriskejä tai vaarallisia olosuhteita? Olisiko siinä järkeä, että ihmiskunnasta suurin osa kuolisi yltiöoptimismiin jo lapsena tai nuorena? Synnynnäinen varautuneisuus ja kriittisyys, vaarojen tunnistaminen ja harmillisten seurausten huomioiminen on osalle ihmiskunnasta sangen tarpeellista. Ja usein älylliset ihmiset ovat hieman melankolisia, kun pohtivat liikaa ja ennakoivat todennäköisiä katastrofeja. Mutta, masennusherkillä geeneillä ei pidä selitellä jatkuvaa yltiöpessimistisyyttä eikä äärinegatiivisuutta, eikä jatkuvaa varoittelua ja valittamista, joka saa toisetkin hapannaamaisiksi. Puolet onnellisuudesta on kiinni muusta kuin perimästä. Hoidon taso varhaislapsuudessa vaikuttaa varmasti yksilön onnellisuuteen myös jatkossa, ja sitä ei tietenkään saa itse valita silloin pienenä ihmisenä. On surullista, jos yksilön potentiaalinen onnellisuus ehkäistään kaltoinkohtelulla tai laiminlyönneillä. Ulkoisilla olosuhteilla väitetään kuitenkin olevan vain 10 prosentin vaikutus onnellisuuteen… Tarkoitetaanko tällä kenties sitten aikuisikää? Vauvahan ei niitä ulkoisia olosuhteitaan itse valitse, ja on varsin haavoittuvainen ympäristötekijöille, etenkin ”tunneilmastolle”.

Mutta jos se on niin, että vain 10 % onnellisuudesta olisi seurausta esim. rikkaudesta, eikö ole aika tragikoomista, että vaurautta tavoitteleva ihminen ei välttämättä saavutakaan ponnisteluillaan kuin kymmenysosan potentiaalisesta onnellisuudestaan? Sen sijaan oma asenne, näkökulma ja elämäntapa vaikuttaisivat moninkertaisesti tätä enemmän. Tehdäkö siis niska limassa töitä, köyhyyttä peläten, että saa säästetyksi vaikkapa kesämökkiin? Vai aloittaako myönteisyyteen keskittyminen tässä ja nyt; harjoitellako näkökulman vaihtamisen taitoa ja pohtia sitä, millä asioilla on oikeasti merkitystä? Siis ihan oikeasti?

Samaisessa kirjassa viitataan ”eloonjäämistutkimuksiin”, joiden perusteella on arvioitu, että ”positiivisen elämänasenteen vaikutus elämän pituuteen saattaa olla noin 7 – 10 vuotta, mikä on samaa suuruusluokkaa kuin tupakoinnin lopettamisen vaikutus elämän pituuteen.”

Olisiko helpompi aloittaa myönteisyysharjoittelu kuin lopettaa tupakointi? Olettaisin, että tupakoinnin lopetuskin saattaisi olla helpompaa, jos ihmisen yleisasenne muuttuisi toiveikkaammaksi, muissakin asioissa.

Kannattaa muistaa, että nimenomaan pienet, epäoleellisiltakin tuntuvat myönteiset huomiot ovat merkityksellisiä onnellisuuden kehittämisessä. Isoja myönteisiä juttuja on turha odottaa satelevan taivaalta, ainakaan joka viikko.

Malliksi tästä taas tällä viikolla kirjaamiani myönteisiä huomioita:

Selvisin pihasta, vaikka lunta oli reilusti.

En juuttunut hankeen, vaikka meinasin, kun piti väistää lumilinkoa.

Isommat tiet oli jo aurattu.

Sain vähän piirreltyä eilen.

Opin käyttämään uutta sovellusta.

Olen saanut tehtyä harjoituksia jo 21 kertaa!

Löysin kengät kadonneitten tilalle.

Toinen korva ei ole lukossa.

Koko kaakaojauhepurkin sisältö ei sentään kaatunut pitkin pöytää.

Lumisuus on tavallaan kaunista.

Sain vähän siivottua pöytälaatikkoa.

Tapasin muutaman hyväntuulisen ihmisen.

Kävin pari merkityksellistä keskustelua.

Havaitsin ihmisissä aitoa hyväntahtoisuutta.

Huomasin älynneeni muutamia asioita jo kymmenen vuotta sitten.

Selvisin todella stressaavasta tilanteesta.

Tiet oli aurattu jo seitsemän maissa.

On perjantai, eli huomenna on enemmän aikaa omille tekemisille.

Saan vähän vaihtelua työtehtäviin tänään.

Tulostin toimi, vaikka ensin näytti, ettei se toimi.

Ehdin eilen illalla piirtää.

Sain hoidettua tympeitä byrokraattisia juttuja vähän eteenpäin.

Oli lyhyt mutta mukava keskustelu.

Tapasin todella herttaisia koiria.

Tietokoneen aloitusnäytön kuva nosti taas merkityksellisiä muistoja lapsuuden luontoretkestä.

Sain vietyä kassillisen kartonkipakkauksia kierrätykseen.

Onnistuin löytämään ”onnen onnettomuudessa”. 

Jatketaan tästä...