Mielenrauhaa nyt vai vasta "sitku"?

Tänään on tyhjä pää. Ei tule mitään mieleen. Kiivailin menneinä päivinä oman huvituksen ja ympäristön vaatimusten ristipaineissa. Mielessä kuohahteli kysymys, mitä mieltä on tehdä asioita vain siksi, että se on joku yleinen tapa tai trendi. Ryhmäpaine painostaa. Et ehkä halua loukata ketään, mutta loukkaat itseäsi. Olet kenties kohtelias ja huomaavainen toisille, mutta laiminlyöt itseäsi; omia tarpeitasi, omaa ihmisarvoasi. Joku voi sanoa sinua itsekkääksi, omahyväiseksi ja itsekeskeiseksi yms. jos et tee niin kuin muut neuvovat tai pyytävät, vaan haluat tehdä niin kuin itsestäsi tuntuu hyvältä tehdä (enkä tässä tarkoita mielihyvää, vaan mielekkyyttä).

No... mitäs sitten? Jos laiminlyöt omat tarpeesi tehdäksesi aina jotain, mitä toiset haluavat, sinusta tulee katkera. Katkerasta ihmisestä tulee ennenpitkää itsekeskeinen ja jopa vihamielinen muita kohtaan. Loppujen lopuksi saat joka tapauksessa itsekkään ihmisen leiman. Kukaan ei voi miellyttää kaikkia. Mielistelet toista, ärsytät toista. Mielistelet muita, halveksit itseäsi. Jos rakastan itseäni, on mahdollista rakastaa myös muita. En voi rakastaa muitakaan, ellen rakasta itseäni. Jos olet kilttinä pidetty ihminen, tarkista, oletko kiltti myös itsellesi?

Juhannusaattona tuijottelin roihuavaa oksakasaa ja mietin Johannes Kastajaa ja muita marttyyreja, joita tuli mieleen (ei kovin monta, koska nimimuisti pätkii). Liekit näyttivät hienoilta vihreää koivua vasten. Se oli mieltäylentävä hetki, mutta mahaan koski ja kaipasin omaan rauhaan. Joskus liki 15 vuotta sitten mietin vakavissani, mitä ensisijaisesti haluan ja tarvitsen. Vastaukseni oli: mielenrauhaa.

Ei järin omaperäistä, mutta elämänvaiheeseen nähden ehkä kuitenkin keskimääräistä syvemmän tason loppupäätelmä. Elämä on jatkuvaa palloilua ja hörhöilyä mielenrauhan perässä. Monet etsivät väärästä paikasta, siis, itsensä ulkopuolelta, jostakin muualta kuin tästä hetkestä. Ajatukset muovautuvat tähän tapaan: "Kunhan pääsen lomalle, niin sitten..." Tai: "Pitäisi olla toimintavarmempi auto, niin sitten..." tai: "Hermot menee tämän lukon kanssa, en saa rauhaa ennenkuin tämä on vaihdettu..." jne.

Mieli kehittää ehtoja ja toimintaohjeita; ohjelmoi itseään olemaan rauhallinen vasta sitten kun jotkut hatusta vedetyt ehdot täyttyvät. Entäpä jos mielenrauha onkin tässä ja nyt - sisäisesti meissä? Olosuhteista huolimatta? Jos sitä on vaikea uskoa, niin kukin jatkakoon "sitku"- , "mutku"-, "pitää"-, "pakko"- ja "ehkä muilla, ei minulla"- ajatuksia.

Joskus onnistuin sulkeutumaan käyttämättömään saunakopperoon ja vaipumaan jonkinlaiseen ehkä meditatiiviseen tilaan, jossa oli niin huoletonta ja miellyttävää olla, että tuntui, että voisin vaikka siirtyä samassa hyvässä olossa pois tästä elämisen tasosta (siis jos olisi pitänyt syystä tai toisesta kuolla juuri silloin, se olisi ollut ok muuten, paitsi mahdollisesti kaipaamaan jäävien ihmisten kannalta). Sain henkilökohtaisen kokemuksellisen todisteen siitä, että olo voi olla autuaan rauhallinen, vaikka olosuhteet olisivatkin vähän karut. Joillekin ihmiselle tuollaiset kokemukset ovat autuasta arkipäivää. Monille koko ajatus saattaa olla ihan outo. Mutta mieluummin elän oudosti kuin onnettomasti!

Niinpä luulen, että jos saan mielenrauhan jollakin muulla tavalla kuin toistamalla sitä, mitä muutkin tekevät luullessaan saavansa siitä mielenrauhan, se on vain hyväksi ja rakentavaa, niin kauan kuin en loukkaa toiminnallani toisia. Outous ei kai sinänsä riko ketään, vaikka ehkä ravisteleekin homehtuneita ja luutuneilta uskomusjärjestelmiä. Se on kasvun paikka sille, jonka mielestä jokin hyvä ja mieltä ylentävä asia on liian "outo" kokeiltavaksi.