Tekee mieli todeta, että on ollut kiirettä. Kiire on yleensä sosiaalisesti suvaittu tekosyy sille, ettei ole saanut tehdyksi sitä mitä on itse itseltään odottanut, tai olettaa toisten odottavan. Mutta vaikka käyttäisinkin "kiirettä" juuri nyt tässä yhteydessä syynä sille, etten ole esimerkiksi kirjoittanut mitään moneen päivään, minulla on silti vähän huono omatunto asian suhteen juuri siksi, että tiedän sen olevan vain osaselitys. Ei ehkä ihan pelkkä tekosyy, muttei myöskään koko totuus. Olisin ehtinyt, jos olisin oikeasti halunnut ehtiä. Mutta oli tärkeämpääkin tekemistä.
Sanotaan, että ajankäyttö on arvojen mittari. Käytämme aikaa siihen, mitä arvostamme... Vai käytämmekö? Enpä oikeastaan tiedä. Yritän käyttää aikani mielekkäästi, mutta silti aika toisinaan valuu käsistä johonkin ihan tyhjänpäiväiseen tekemiseen tai ei mihinkään. Toisaalta, joskus ei jaksa tehdä mitään muuta kuin tyhjänpäiväistä tai tyhjäpäistä, ja sekin voi toisaalta olla ihan mielekästä. Vaikea sitä on ainakaan ulkopuolisen arvioida, siis, mikä on kellekin arvokasta ajankäyttöä ja mikä ei. Sitä en tosin itse ymmärrä, jos jollakulla on minuuttiaikataulu, josta poikkeaminen alkaa ahdistaa. Ja kammoan sitä ajattelua, joka on luonut sanonnan "aika on rahaa". En haluaisi olla luomassa kiirettä kellekään, en myöskään itselleni. En edes rahan tarpeessa. Mutta leipätyö tuottaa joskus kiirettä, kun sitä ei oikein voi jättää tekemättä, vaikka välillä väsyttäisi. Toisinaan kiireen aiheuttaa sosiaalinen paine (esimerkiksi kestitä vieraita tai siivota pihaa). Arvoristiriidat ovat arkipäivää. Toisaalta on hyvä olla kohtelias ja ystävällinen, toisaalta on tärkeää saada olla rauhassa, kun siltä tuntuu. Minkä verran huomioida toisia, minkä verran ajatella itseä, jotta jaksaa huomioida toisia, ja niin edelleen...
Olen sen verran stressiherkkä ihminen, että ulkopuolisten paineitten aiheuttama kiire huonontaa toimintakykyäni. Sen sijaan saatan toisinaan itse aiheuttaa itselleni kiireen, jossa toimintakykyni jopa nousee. Sopiva kiire nostattaa vireystilaa sen verran, että saan asioita aikaiseksi paremmin kuin jos aikaa on yllin kyllin. Teen tehokkaasti, pienessä kiireessä, ja sitten väsyn. Ja koska väsyn, en tee yhtä tehokkaasti enää seuraavana päivänä. Jos olisi pakko tehdä yhtä tehokkaasti vielä seuraava päivä, ja seuraava, ja vielä seuraava, ja vieläpä viikko toisensa jälkeen, tuloksena olisi burnout. Nykyään pystyn säätelemään kuormitustani kohtuullisesti, niin etten yleensä rääkkää itseäni peräkkäisillä tehokkailla kiirepäivillä. Mutta toisinaan niitä ei onnistu välttämään, ja tuloksena on muutaman päivän väsähdys ja harmillisen usein myös mielialan lasku... Onneksi vain tilapäinen. Lepopäivä tai kaksi palauttaa normiolon.
Jotkut joutuvat tekemään esimerkiksi leipätyötä tehokkaasti ja paljon päivästä toiseen. Mutta miksi jonkun aika kuluu aamusta iltaan pelkkään leipätyöhön? Eikö Suomessa normaalityöajan palkka riitä normaaliin elintasoon? Joskus tuntuu, että töitä pitää tehdä ylettömästi, jotta on varaa huvittaa itseään vapaa-ajalla ja pitää kulissit pystyssä statusasioilla. Joidenkuiden täytyy kenties kuluttaa, jottei vain talouskasvu pääse pysähtymää. Ja pitää tietysti tehdä paljon töitä, jotta saa kuluttaa kaikkeen siihen, mitä tavaraa ja viihdykettä tarvitsee työpäivästä palautumiseen. Moni yrittää järjestää "laatuaikaa", koska jokainen tunti on "kallis"; koska aika on jonkin harhakäsityksen mukaan rahaa...?
Mikä meille on tärkeää, mihin me käytämme aikamme, ja miten paljon oikeasti tarvitsisimme rahaa, ellei meidän tarvitsisi käyttää sitä esimerkiksi viihteeseen tai statusasioihin? Voisimmeko tulla toimeen vähemmällä ja silti saada enemmän? Burnoutista toipuminen on hidasta; sanotaan, että se vie jopa yhtä kauan aikaa kuin sen kehittyminenkin. Eli jos uuvut vaikkapa kymmenessä vuodessa, pikku hiljaa, piiskaten itseäsi tehokkuuteen ja syyllistämällä itseäsi sillä, ettet saa siltikään tarpeeksi tehdyksi, sinulla on odottavissa pitkä toipilasaika...Toisaalta, burnout on mahdollisuus lentää ulos oravanpyörästä ja laittaa elämänarvot uusiksi! Kun ei vielä ole ihan naatti, kannattaisi toki hypätä kyydistä jo ennen lamaantumisvaihetta, niin ei tuhraantuisi niin monta vuotta vajaakuntoisena palloiluun... Loppujen lopuksi, kuka se oikein meidän ajankäytöstämme päättää, ja minne ihmeeseen me ylipäätään kiirehdimme?
LUE LISÄÄ:
Ulos oravanpyörästä ja muista mielen ansoista
Pitkän elämän salaisuus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti