Syysmasennus - mistä valoa mieleen?

Kuva: Kuvittaja Henri Kähkönen

Mistä apua syysmasennukseen tai niin sanottuun kaamosoireiluun? Näinä aikoina monet kaipaavat itsehoito-ohjeita "syysmasennukseen" ja pimenevien aamujen tuottamaan väsymykseen. Kaamosmasennukseksi sanotaan masennusta, joka toistuu pimeinä talvikuukausina, kun taas kesäisin oireet ovat poissa. Oireet ovat osaksi samoja kuin varsinaisessa masennustilassa, mutta perusdepressiosta poiketen kaamosmasennusoireilu on pahimmillaan iltapäivällä. Väsyttää, syötättää, mikään ei huvita, on niin kovin synkkää, ikävät asiat alkavat pyöriä mielessä; luontokin on täynnä kuolemaa ja mätänemistä, linnut lähtevät pois, on liian kylmää ja kalseaa ja pimeää ulkoilla, tuntuu sairaalta ja kipeältä...

Lievemmässä muodossa kaamosoireilua (makeannälkä, väsymys, liikaunisuus) on jopa 10 - 30 prosentilla väestöstä. Näillä leveysasteilla ilmiö on oikeastaan aika normaali. Biologisesti ajatellen on ihan järkevää kerätä vararavintoa kylmän talven ajaksi, jolloin ravinnonhankinta on vaikeampaa, ja olisi hyvin luonnollista sulkeutua pesäänsä ja nukkua tai nuokkua pimeän ja kylmän ajan ohitse. Miksi näin ei sitten voi tehdä; siinä oikeastaan ongelman ydin...

Lääkärikirja Duodecim neuvoo käyttämään kaamosoireilun hoitona kirkasvalolamppua, jonka on todettu lievittävän oireita neljällä viidestä oireilevasta. Valoa on parasta nauttia heti aamulla ja riittävä aika, riittävällä teholla. Oireilevan suositellaan käyvän ensin lääkärissä saamassa oikeat ohjeet kirkasvalon käyttöön. Hyvin kirkas valo voi kuitenkin ärsyttää silmiä (mikä tulee huomioida, jos potee silmäsairautta), laukaista migreenikohtauksen tai lievempää päänsärkyä, ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä oirehtivilla se saattaa jopa aikaansaada hypomaanista tai maanista käytöstä. Eli valitettavasti kirkasvalohoito ei sovi kaikille kaamosoireilijoille.

Itselläni on kokemusta ns. sarastuslampusta, joka syttyy ensin himmeänä ja kirkastuu puolen tunnin aikana auringonnousua jäljitellen. Se kyllä auttaa heräämään hieman virkeämmin pimeinä aamuina. Joskus tosin herään jo valon syttymiseen, siis turhan aikaisin. Mutta parempi sekin kuin törmäillä pitkin ovipieliä pimeässä, kun ei saa edes kunnolla silmiä auki ja ajatukset ovat vielä unenomaisen sumeita.

Jotkut käyttävät kaamosrasituksen lievittämiseen etelänmatkailua. Oireet voivat lievittyä ehkä pariksi viikoksi. Henkilökohtaisesti en suosittele tätä vaihtoehtoa ensisijaiseksi kaamosoireilun hoitomuodoksi ympäristöeettisistä syistä; lentomatkailuhan on varsin epäekologista. Tuntuisi vähän ajattelemattomalta ja lyhytnäköiseltä hoitaa lievää kaamosoireilua rasittamalla kaikille yhteistä ympäristöä, joka on jo sinällään terapeuttinen elementti. Säästäisin hoidolliset etelänmatkat niille, joiden oireilu on vaikeasteista, eikä muukaan apu ole helpottanut; ja joilla on muitakin syitä matkustaa (esim. läheisten tapaaminen) kuin pelkästään oman mielen piristäminen pariksi viikoksi. Suosisin sen sijaan nojatuolimatkoja (eivät maksa mitään, eivätkä tuota päästöjä, jotka kiihdyttävät ilmastonmuutosta).

Kaikille liikkumiskykyisille sopiva keino kaamosoireilun selättämiseen on säännöllinen kuntoliikunta. Esimerkiksi kolmesti viikossa kolme varttia kuntoilua vaikuttaa jo yleensä mielialaa ja jaksamista kohentavasti. Valohoitoon yhdistettynä kuntoilu lisää hoidon tehoa. Luonnollisinta olisi tietysti liikkua ulkona valoisaan aikaan, niin saisi sekä valon että liikkumisen hyödyn. Yleensä kuitenkin istumme päivänvalon ajan räikeässä ja teennäisessä keinovalossa, emmekä kuntoile. Itse ainakin joudun istumaan kopperossa nojatuolissa tai tietokoneella juuri silloin, kun ulkona olisi vielä riittävästi valoa lähteä vaikka metsään käveleksimään.

Tämä kulttuuri ei oikein osu yhteen ihmisen luonnollisten tarpeitten kanssa. On painettava samaa tahtia vuoden ympäri, lukuunottamatta kesälomaa, jolloin ehkä jotkut osaavat ottaa rennosti, mutta osa ihmisestä paahtaa täysillä silloinkin. Ei ihme, jos tehokkaan suorituskesäloman jälkeen tympii jatkaa työlästä arkea! Syksyllä voi masentaa sekin, että "ainoa mahdollisuus ottaa rennommin" onkin livahtanut ohi liian tekemisen sivussa, tai ilmastonmuutoksen sekoittaman kesäsään vuoksi...

No, tuo edellinen lause sisältää väärinymmärryksen. Kesäloma tai muu loma ei ole "ainoa mahdollisuus ottaa rennommin". Se mahdollisuus meillä on joka ainoa hetki! Tekee mieli toistaa samat sanat painokkaasti: joka hetki on mahdollisuus ottaa rennommin.

Esitän vielä yhden tavan lievittää pimeydestä aiheutuvaa oireilua. Se on valon kuvittelu. Sanotaan, että mielikuvat vaikuttavat meihin samalla tavoin kuin todellisesti havaitut kuvat. Jos havaittu valo vaikuttaa myönteisesti näinä pimeinä aikoina, myös kuvitellulla valolla on samansuuntainen vaikutus. On olemassa meditointiharjoituksia, joissa käytetään valon kuvittelua lohduttavana ja parantavana elementtinä. Olen itse kokeillut ihan vain silmät suljettuna, rentoutuneessa tilassa valon kuvittelua. Se valo on sopivan kirkasta ja silmille turvallista. Mieli "valaistuu" ja olo virkistyy. Mitä kauemmin tätä valomielikuvaa saa ylläpidettyä, sitä kauemmin olokin pysyy virkeänä.

Voi olla, että kaamosoireilu selättyisi, jos valon mietiskelyä harjoittaisi pimeinä aikoina päivittäin. Tähän on luontevaa yhdistää myös vertauskuvallinen idea valosta, joka voittaa pimeän. Tämä mielikuvaharjoitus on ainakin halpa ja ekologinen. Jos matkaa töihin julkisella liikenteellä, voi työmatkaan kuluvan ajan käyttää valon kuvitteluun. Tai jos on päivisin kotona, pimeinä aamuina voi makoilla sängyssä ja kuvitella valoa, kunnes aurinko nousee, ja alkaa tehdä mieli lähteä ulos nauttimaan raikkaasta syysilmasta.

Myös kynttilänvalo ja tulen katselu iltaisin antavat sopivaa, eläväistä, jopa hartaaseen tunnelmaan johdattelevaa valoa. Itseasiassa syksy voisi olla laajemmassakin mittakaavassa hiljentymisen ja rauhoittumisen aikaa, ellei tämä kulttuuri olisi niin luonnoton, ettei anna ihmisille mahdollisuutta siihen. Mutta näkisin, että tärkeintä on, ettei ala syyttää itseään siitä, että on väsynyt ja unelias. Syyllisyyden kokeminen luonnollisista, ihmisyyteen kuuluvista asioista tuottaa turhaa masennusoireita. Itsensä moittiminen, ahdistunut syömisen rajoittaminen, piiskaaminen työtehoon, uneliaisuuden sadattelu ja kaikki se, millä tavalla suhtaudumme kielteisesti "kaamosoireiluumme", vain pahentaa oireita. Oikeastaan reagointi pimeään ei ole mikään häiriötila tai oire; se on niin yleistä, että se on oikeastaan normaalia, ja vähintäänkin niin luonnollista, että se on ymmärrettävää. Tämä kulttuurihan siitä on tehnyt diagnoosin; sellaisen "taudin", johon voidaan jopa määrätä depressiolääkettä. Ja taas kerran herkästi ympäristötekijöihin reagoivat ihmisyksilöt saavat stigman otsaansa.

No, missä määrin on kyettävä elämään kulttuurimme ehdoilla ja säilytettävä sama suoritusteho ja työvire kesät talvet, ja kenen mielestä? Jos nykypäivän vaatimukset eivät armahda meitä väsyneitä ja uneliaita, voisimmeko sentään itse armahtaa itseämme, ja sallia itsemme ottaa mahdollisimman rennosti joka hetki? Silloin kun ulkona on koleaa, pimeää ja märkää, kuka päättää, millaisilla ajatuksilla ja mielikuvilla täytät mielesi? Oletkohan se mahdollisesti sitten kuitenkin loppujen lopuksi sinä itse... ?

Lopuksi pieni mielikuvaharjoitus. Miten näet itsesi kaamosmasennuksen kourissa? Väsyneenä, herkkuja hotkivana, epätoivoisenako? Voisitko etäännyttää, himmentää ja kutistaa tuon mielikuvan jonnekin taka-alalle, menneisyyteesi? Luo sen tilalle lämminsävyinen mielikuva itsestäsi sopivassa valaistuksessa; tekemässä jotakin, mistä nautit; rauhallisen tyytyväisenä, ilman kiirettä minnekään. Juuri tässä, ja juuri nyt. Ei haittaa, vaikka olisitkin vähän väsynyt ja unelias. Sinulla voi silti olla valoisa mieli!

Psyykkiset häiriöt - eikö mielessä ole mieltä?

Mentalisoija Kuvittaja Henri Kähkönen

Löysin Duodecim -aikakauskirjasta (2012;126(6):616-22) Anneli Larmon kirjoittaman katsauksen ns. mentalisaatiosta. Sillä tarkoitetaan "kykyä pitää mieli mielessä". Tämä kyky kehittyy varhaisessa vuorovaikutuksessa - jos kehittyy. Ellei ihmisellä ole mentalisaatiokykyä, hän ei osaa ennakoida omia tai toisten reaktioita eri tilanteissa, eikä myöskään kykene säätelemään omia tunnetilojaan. Niin ollen puutteellisen mentalisointikyvyn arvellaan olevan yhteydessä moniin psyykkisiin ja neuropsykiatrisiin häiriöihin. Tämän ymmärtäminen on johtanut mentalisaation kehittämiseen pyrkivien terapiamuotojen syntymiseen, joista mainittakoon esim. kognitiivinen ja dialektinen käyttäytymisterapia ja skeematerapia. On jopa sanottu, että mentalisointikyky olisi psyykkisen hyvinvoinnin kulmakivi.

Eli, jos tämä hyvinvoinnin kannalta kriittinen kyky jää kehittymättä, viimeistään aikuisena on odotettavissa jonkin tyyppistä psyykkistä oireilua. Jos vanhemmalla on mentalisointikykyä, hän osaa eläytyä lapsensa mieleen ja reagoida tämän tarpeisiin osuvasti. Jos ei ole, puute valitettavan usein välittyy vanhemmalta lapselle. Larmo vihjaakin, mihin ehkäisevän mielenterveystyö olisi suunnattava. Keinot vain taitavat olla vielä hakusessa, tai hankalia, kalliita tai muuten vain vailla toteutusta...

Jotakin mentalisointikykyä kehittävää voisi silti jo ilman viranomaisten puuttumistakin tapahtua perheissämme enemmän ja useammin. Esimerkkinä haluaisin nyt korostaa yhteisiä leikkitilanteita. Aikuinen ihan voi lasten leikkeihin osallistumalla myötävaikuttaa lapsen mentalisointikyvyn kehittymiseen. Jos isä esim. leikkii pelottavaa pillastunutta härkää, lapsi tajuaa samanaikaisesti, että leikissä isä on pelottava härkä, ja toisaalta hän on vain isä, joka leikkii pelottavaa härkää. Lapsi tajuaa sisäisen ja ulkoisen todellisuuden eron; sen siis, että ajatukset ovat VAIN ajatuksia, ja että niihin voi itse myös vaikuttaa. Lapset osoittavat ymmärtävänsä tämän, kun he sanovat: "Leikitään, että..." Tällöin ei ole huolta, että lapsi oikeasti kuvittelisi olevansa prinsessa tai Zorro. Hän liikkuu joustavasti todellisuuden ja kuvittelun välillä. Psyykkisesti joustava aikuinenkaan ei juutu koko päiväksi pillastuneen härän rooliin tai muihinkaan leikkimaailmoihinsa. Hän voi leikitellä mielensä sisällä juuttumatta ajatuskulkuihinsa ja mielikuviinsa. Mutta jos kyky mentalisaatioon on huonosti kehittynyt, ihminen saattaa jäädä kiinni ajatuksiinsa ja käsityksiinsä; pahimmillaan uppoutua harhaisiin maailmoihin, joista ei noin vain palatakaan arkitodellisuuteen.

Sanotaan, että etenkin turvaton ja jäsentymätön kiintymyssuhde voi aiheuttaa mentalisaatiokyvyn kehittymisen häiriintymistä. Tämä voi olla yhteydessä ns. epävakaan persoonallisuushäiriön kehittymiseen. Toisaalta traumaattisissa oloissa kasvaneet lapset saattavat oppia tarkkailemaan ja tulkitsemaan nopeasti toisten ihmisten mielenliikkeitä, mutta kyky omien tunteitten säätelyyn jääkin heikommaksi. Ihminen, jonka mentalisaatio "hämärtyy", saattaa esim. lapsenomaisesti kokea, että toisen aikeet ovat juuri sitä, miltä ne hänestä tuntuvat (esim.  joku kokee tulevansa hylätyksi ja syyttää toista hylkäämisestä). Objektiivinen havainnointi vaikeutuu, kun subjektiiviset tulkinnat ryöppyävät ja herättävät voimakkaita tunnetiloja. Puutteellinen kosketus omiin tunteisiin tekee niistä vaikeita hallita. Epävakaa persoona saattaakin ailahdella voimakkaitten tunnekokemusten ja pinnalliselta vaikuttavan välinpitämättömyyden välillä. Välillä mikään ei tunnu miltään, välillä kaikki on pelkkää tuskaa ja ahdistusta.

Tietoisen läsnäolon harjoitukset sopivat hyvin mentalisointikyvyn kehittämiseen. Tietoisen läsnäolon kautta saa kosketuksen ns. "havainnoivaan mieleen", joka tarkkailee niin omia tunteita, tuntemuksia kuin ajatuksiakin. Havainnoiva mieli on se "mieli mielessä", jota mentalisaation määritelmässä kuvataan. Jos en ymmärrä olevani jotakin "suurempaa" ajatusteni, tunteitteni ja kokemusteni "yläpuolella", olen luultavasti useinkin aika pihalla. Uppoudun ajatuksiini, vajoan tunteitteni valtaan, panikoin fyysisten tuntemuksieni kanssa, kadotan kosketuksen itseeni, oloni on sekava ja epätodellinen, ja raivo, ahdistus tai itsepintainen harhaluulo siitä, että olen pillastunut härkä, saa minut toimimaan sekopäisesti, niin että muutkin sen pikku hiljaa huomaavat...

Taidanpa nyt itse mennä katselemaan tornistani, miten yksi persoonani puoli valittaa kyllästyksissään sitä, miten tylsää on leikkiä pätevää psykologia, toinen puoli on nälissään ja kolmas haluaisi uppoutua ADHD- tyypin luuseritarinaan. Niitä muita puolia en nyt jaksa edes eritellä. Ajatuksia nimittäin tulee ja menee; ja jos haluaa ottaa niihin vähän etäisyyttä, voi vain todeta: "Minulla on ajatus, että..." ja päästää siitä sitten irti. Miksi oikeastaan edes viitsisin velloutua kaikenmaailman sanallisen puppuni seassa sen jälkeen, kun olen löytänyt parempaakin tekemistä?

PS: On todettu, että kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää ns. mielen teoriaa, joka liittyy mentalisointikykyyn ja ns. mielitajuun. Kirjoitin aiheesta erillisen tekstin, "Kehitä helposti mielen teoria ja mielitajuasi!"

Apua itsetunto-ongelmiin

Psykologina törmään alinomaa itsetuntokysymyksiin. Ihmisenäkin törmään niihin päivittäin, kun mieli heilahtelee katon ja lattian välillä. Itsetunto ei ole stabiili asia; sehän on "tuntoa" eli tunneperäistä, ja milloinkas tunteet pysyisivät samanlaisina tunnista toiseen? Oma itse tuntuu milloin miltäkin. Hyvänä päivänä hyvältä tai jopa todella hyvältä, huonona päivänä aika kehnolta. Se keikkuu vähän niinkuin ilmapuntarin viisari. Ja jos olo on koko ajan huono, voisiko oma itse tuntua hyvältä?

Itsetunnolla pyritään kuvaamaan sellaista mielentilaa, jossa hyväksyy itsensä ja arvostaa itseään, ulkoisista puutteistaan huolimatta. Ja niitä puutteitahan meillä on! Jos joku kokee olevansa täydellinen, alan epäillä, ettei hän ole realiteeteissa... Omat tekomme eivät aina tuota hyvää mieltä itselle tai toisille, eikä silloin ole kovin kummallista, jos oma persoona alkaa ärsyttää tai tympiä tai tuntua luuserilta. Toisten suhtautuminenkaan ei aina anna syytä röyhistellä rintaa. Päinvastoin; usein tuntuu siltä, että pitäisi livahtaa lattialautojen välistä piiloon pahansuopia katseita, halveksivia nenännyrpistyksiä ja ylimielisiä tuhahteluja.

Ihmisillä on tapana tuottaa toisilleen huonoa itsetuntoa. Etenkin vanhemmilla on lupaavat mahdollisuudet saada tietynlaisella kasvatuksella aikaan pahoilla mielin elävä, kyyristelevä reppana. Itse asiassa, kuka onkaan vastuussa meidän huonosta itsetunnostamme? Eikö se ole aika pitkälti opittua, kokemuksen kautta omaksuttua ajattelua ja tunnetta; tietynlaista ankeaa, itseä moittivaa, häpeilevää mielentilaa? Mutta tarvitseeko tähän takertua?

Olettaen, että olemme henkisesti aikuisia ja että voimme itse ottaa jonkin verran vastuuta psyykkisestä tilastamme: kannattaisiko muuttaa hieman näkökulmaa? Tässä kaksi kysymystä pohdittavaksi.

1) Millä perusteella arvostat itseäsi? Jos vastaat tähän kysymykseen yhdelläkin suorittamista, tekemistä tai omistamista kuvaavalla sanalla, näkökulmasi on itsetunnon kannalta epärakentava. Unohda ne sanat. Se, että olet olemassa ja olet ihminen, riittää. Sinulla on itseisarvo ihmisenä, ja se on itsearvostuksesi pohja.

2) Miten voit hyväksyä itsesi? Jos ajattelet hyväksyväsi itsesi vasta kun olet riittävästi sitä tai tuota tai jopa omasta mielestäsi täydellinen, juokset onnesi ohi. Ihmisestä ei tule valmista tässä elämässä. Vaikka tuntisit itsesi täydelliseksi, jonkun mielestä olet kaikkea muuta (tai ainakin ärsyttävän omahyväinen). Jos ihminen on kakkutaikina, onko taikina ok vasta sitten kun se on paistettu, vai onko se ihan ok jo siinä vaiheessa, kun sitä vasta sekoitellaan? Eikö se ole ihan hyvä taikinantekele, vaikkei se olekaan vielä kakku? Juuri nyt meissä on ainekset siihen, mitä voimme olla. Itse asiassa me olemme jo nyt paljon enemmän kuin luulemme olevamme. Mutta tätähän ei ihan heti sulata, ellei sitä selitä...

Löysin joskus Joan Borysenkon kirjasta "Hoida itseäsi, hoidat mieltäsi" hyvän kaavion siitä, mikä on ihmisen todellinen olemus, ja mikä on todellisen olemuksen päälle kertynyttä kuonaa, jonka suojaksi ihminen kehittää epäaidon olemuksen, siis, teennäisen ulkokuoren. Niin kauan kun ihminen luulee itsekin olevansa sitä, mikä ulospäin näkyy, ja perustaa itsetuntonsa siihen, miten toiset ihmiset suhtautuvat tähän epäaitoon "minään", itsearvostus ja oman itsen hyväksyntä on väärällä pohjalla. Suojakuoren romahtaminen on hirvittävän pelottavaa, koska sen alta paljastuu se kuonakerros, joka sisältää kaiken sen kielteisen, mitä olemme epätäydellisen hoivan ja ympäristön suhtautumisen kautta omaksuneet. Tuntuu pahalta luulla olevansa kuonamöykky; ei ihme, jos tekee mieli peitellä toistenkin silmiltä kaikkea, mikä tuntuu pahalta ja hävettävältä!

Mutta todellinen olemuksemme on möykyn sisällä. Se on kuin hohtava helmi; se on se olemus, jollaiseksi meidät tarkoitettiin. Ikävä kyllä varhaislapsuuden hoiva ei ole koskaan ihan täydellistä, ja maailma kolhii jo varhain, joten helmen päälle kasvaa kuonakerros, ja sen peitoksi ihmisen on kasvatettava valheellinen minä. Todellinen olemus peittyy itseltä ja toisilta. Ei siis ihme, että meillä on huono tai ainakin labiili itsetunto. Kuinka se voisi stabiili ollakaan, kun näemme peilistä vuoroin kuonamöykyn, vuoroin teeskentelyyn väsyneen pellen?

Entäpä jos perustaisimme itsetuntomme siihen, mitä oikeasti olemme, juuri nyt? Entä jos porautuisimme oman suojakuoremme ja sen pahalta tuntuvan kuonan läpi aina sinne asti, että näemme todellisen olemuksemme, joka on ihme, ja itse asiassa täydellinen kaikkine ominaispiirteineen? Entä jos alkaisimme nähdä tämän kaiken myös muissa ihmisissä? Jos katsoisimme pintaa syvemmälle; näkisimme, mikä on ulkokuorta, mikä on sitä, mitä ihminen yrittää peitellä, ja millainen ihmeellinen olio kaiken alta tuleekaan esille?

Syvenny hetkeksi seuraavaan kuvaan; näetkö siinä itsesi? Jos näet, olet löytänyt uuden näkökulman itsetunto-ongelmiin.

Helmi kuonan ja kiillotetun suojakuoren sisällä

Lisää pohdittavaa tekstissäni: "Kuka olen? Identiteettimme ydin"

Ahdistuksen itsehoito - helppoja harjoituksia

Olen viime aikoina tutustunut melkein urakalla "tietoista läsnäoloa" käsittelevään kirjallisuuteen. Varsin uusi, 2011 suomennettu teos "Stressinhallinnan käsikirja - tietoisen läsnäolon menetelmä" (Bob Stahl&Elisha Goldstein) esittelee tietoiseen läsnäoloon perustuvan stressinhallintamenetelmän. Se on työkirja stressistä, ahdistuksesta tai kivuista kärsiville, tasapainoa ja rauhaa kaipaaville ihmisille. Ja meitähän riittää... Toinen hyödyllinen teos on 2008 suomeksi julkaistu Steven C. Hayesin ja Spencer Smithin "Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää", joka esittelee tietoisen läsnäolon lisäksi hyväksymis- ja omistautumisterapian periaatteet.


On toki aivan eri asia tutustua asiaan vain lukemalla kirjoja kuin soveltaa lukemaansa käytäntöön. Stressaantunut ja ahdistunut ihminen kykenee harvoin sitoutumaan määrätietoiseen harjoitteluun ilman kannustavaa tukihenkilöä. Ryhmämuotoisesta tuesta olisi varmasti hyötyä. Mutta jos olet suunnilleen yksin ahdistuksesi kanssa, on syytä aloittaa niin pienillä harjoituksilla, että kynnys aloittaa on mahdollisimman pieni, lähes olematon. Tässä siis muutamia ehdotuksia harjoittelun alkuun pääsemiseksi, juuri nyt:


1) Missä oletkin, laita silmät kiinni ja siirrä huomio hengitykseesi. Miten se kulkee nenästä sisään ja aina vatsanpohjaan saakka, ja takaisin. Hengitä aivan vapaasti, tunne hengityksesi kulku, ja huomaa, miten mielesi tyyntyy, kun tarkkailet hengitystäsi. Avaa sitten silmäsi ja huokaise vielä kerran syvään. Voit melkein missä ja milloin tahansa pysähtyä hetkeksi hengittämään tietoisesti. Rauhoittava hengitys on aina mukanasi.

2) Poimi mielessäsi vilisevästä sanahelinästä yksi lause tai sana, jonka sisältö ahdistaa sinua, esimerkiksi "Olen tyhmä". Katso sekuntikellosta aikaa. Toista sitten "tyhmä" - sanaa ääneen niin nopeasti kuin kykenet sen selvästi lausumaan, yli 20 sekuntia mutta alle 45 sekuntia. Kun sanan merkitys hämärtyy ja muuttuu, lause "olen tyhmä" menettää huomattavasti voimaansa. Sovella tätä niin moneen sanaan kuin huvittaa, niin opit, että sanat ovat VAIN sanoja, niiden merkityksen luomme itse.

3) Missä tahansa oletkin, tee kehollasi jokin liike tietoisesti ja keskittyen. Esimerkiksi: tee kädelläsi kuviota ilmaan, venyttele, kävele erikoista kuviota. Hengitä tasaisesti harjoituksen ajan. Huomaatko, miten hyvin pystyt hallitsemaan kehosi liikettä?

4) Sano ääneen: "En pysty nostamaan kättäni" ja nosta sitten välittömästi kättäsi. Sano itsellesi: "En jaksa nostaa tuota roskaa lattialta" ja nosta roska lattialta. Harjoitellessa on tärkeää valita teko, johon oikeasti pystyt, vaikkei huvita. Ideana on huomata, miten usein väität itsellesi, ettet jaksa tai pysty johonkin, ja näitä sanoja toistamalla ohjelmoit itsesi toimintakyvyttömäksi. Särje tietoisesti näitten "taikasanojen" lumous. Ne ovat vain sanoja!

5) Jatka ahdistavien, pelottavien ja huolestuttavien ajatusten tunnistamista, ja siirrä ne mielessäsi pois päästäsi ja kauemmas itsestäsi. Sinä olet tarkkailija - tarkkaileva mieli mielesi yläpuolella. Siirrä mielikuvassa ajatuksesi niin kauas itsestäsi, että voit havaita ne itsesi ulkopuolella. Kirjoita tai piirrä niitä ulos itsestäsi, kuvittele ne pilviin, virrassa lipuviin puun lehtiin, junavaunuun... Kokeile erilaisia mielikuvia, kunnes löydät sellaisen, jossa itse olet rauhassa ja ajatuksesi ovat jossakin, mistä käsin ne eivät voi sinua satuttaa tai pelottaa (esim. katselet tornista torille, ks. aiemmat tekstit).

6) Käytä rauhoittavaa hengitystä tilanteissa, joissa huomaat alkavasi hermostua tai ahdistua. Mitä enemmän harjoittelet, sitä nopeammin siitä tulee tapa, ja pysyt helpommin rauhallisena.

7) Jos mielesi tuottaa yhä ahdistavia väitteitä, älä jää tappelemaan niitä vastaan. Anna niitten tulla tietoisuuteesi. Voit vaikka todeta: "Mieleni väittää, että tämä yritykseni epäonnistuu". Sitten voit esim. laulella tuota lausetta ääneen, vikistä tai huohottaa: "Tämä yritys tulee epäonnistumaan, tämä yritys tulee epäonnistumaan...", kunnes sanat menettävät merkityksensä, lauseesta tulee ehkä tylsä, tai jopa huvittava.

8) Jos olet motivoitunut ahdistuksesi hoitamiseen, pyri tekemään tietoista hengityksen tarkkailua useammin, niin että varaat sille aikaa päivittäin. Viisikin minuuttia on hyvä harjoitus! Harjoituksen kestoa voi pikku hiljaa kasvattaa ja kenties motivoidut opettelemaan uusia tietoisen läsnäolon harjoituksia.

9) Kokeile "rusinaharjoitusta". Syö yksi rusina niin, että tutkiskelet sitä kaikin aistein ennen kuin laitat sen suuhusi. Tutki sitä suussasi ennen kuin puraiset. Tutkaile tuntemuksiasi puraisun jälkeen, ennen kuin nielaiset, ja vielä nielaistuasikin tutkaile, miten rusina laskeutuu vatsaasi. Ja huomioi vielä senkin jälkeen, mitä koet ja aistit. Harjoitusta voi laajentaa kaikkeen, mitä suuhusi pistät. Miten paljon makuja, tuoksuja, tuntemuksia ja kokemuksia meiltä meneekään ohi, kun kiireessä täytämme vatsamme tai syömme emotionaaliseen nälkään?


Näitten pienten kokeilujen jälkeen alat ehkä jo olla sen verran sisällä tietoisen läsnäolon soveltamisessa, että haluat ehkä lukea teoriaa enemmän ja opetella lisää harjoituksia. Tai sitten et. Mutta pienikin harjoittelu on ehdottomasti parempi kuin ei ollenkaan.

Jotta ahdistuksen hoitamiseen saa mukaan HOT- terapian ideoita, kannattaa tehdä perusteellista arvopohdintaa. Mikä sinulle on oikeasti tärkeää milläkin elämänalueella? Mitä ilman et haluaisi elää? Mitä oikeasti, aidosti haluat tavoitella elämässäsi? Mikä on sinun elämäsi tarkoitus ja mieli? Jääkö sinulta sivu suun jotakin, koska ahdistuksesi rajoittaa sinua? Todennäköisesti arvopohdinnan jälkeen saat lisää motivaatiota aloittaa ahdistuksen sietämiseen opettavan harjoittelun.


Kukaan ei pääse ahdistuksesta kokonaan eroon, eikä se itse asiassa ole tarkoituskaan. Ahdistus on hyödyllinen tunne, joka varoittaa siitä, että jokin mielessä on pielessä. Mutta jos ahdistumme siksi, että koemme ahdistusta, ja yritämme välttää kokemasta sitä ollenkaan, suhtautumisemme tunteisiimme on ongelmallista. Ihminen voi olla koko ajan ahdistunut, kun yrittää välttää tulemasta ahdistuneeksi! Ahdistavien asioitten välttäminen rajoittaa elämää, ja lisäämme uskoamme siihen, ettemme muka kestä ahdistusta lainkaan. Tosiasiassa tunteet eivät riko ihmistä. Ne heräävät ja laantuvat, tulevat ja menevät. Jos pelkäät joutuvasi tunteittesi, kuten ahdistuksen valtaan, voit harjoitella sitä turvallisissa olosuhteissa vaikkapa yhden sekunnin kerrallaan. Vähitellen huomaat, etteivät tunteet riko sinua. Voit tehdä arvojesi mukaisia asioita, vaikka tietäisitkin ahdistuvasi niitä tehdessä. Voit jatkaa tekemistä, vaikka ahdistuisitkin hetkeksi, koska tiedät ahdistuksen väistyvän ilon ja rauhan vallatessa mielesi.

Tietoinen läsnäolo toivottaa ahdistuksen tervetulleeksi, kuten muutkin tunteet; aivan kuin vieraat, joita mielemme taloon jatkuvasti ilmaantuu. Vieraat tulevat ja menevät; ei-toivotutkin. Eikä rasittava Alma-tätikään ikuisesti jää sukujuhliimme roikkumaan, vaikka sanoisimmekin hänelle "tervetuloa". Pahempi myrsky on odotettavissa, jos jätämme hänet ulkorappusille ovea paukuttamaan ja kirkumaan...




Ks. myös "Lyhyt ja yksinkertainen tietoisen läsnäolon harjoitus"


PS: "Ohdakemaa"- kirjasarjani Vaeltajaveljet harrastavat omanlaistaan tietoista läsnäoloa, joka muistuttaa luonnollisesti myös kristillistä meditaatiota. Lukunäyte, jossa Jooel Vaeltaja (eli Vaskikallion kylän Petrus) mm. meditoi, löytyy Ohdakemaa- blogistani. Pääset lukemaan sen tästä

Leikkimieli kaukana, vaikka Peter Pan lentää?

Allekirjoittanut myöntää leikkivänsä
hyvin paljon, omissa mielikuvitus-
maailmoissaan, kuten Ohdakemaassa.

Taannoin jouduin vähän kiusalliseen tilanteeseen. Keskustelukumppanini kysyi, eikö se ole "psykoottista", kun kerroin, että leikkiessäni (lasteni kanssa) minun on helppo esittää ainakin kymmentä erilaista persoonaa. Olin varsin järkyttynyt moisesta tulkinnasta. Kaikki, mitä siihen asti olin omaksunut ja pohdiskellut tuohon asiaan liittyen, hankasi vastaan. Ei oikeastaan huvittanut myöntää, että ihan psykoottinen olisin; vaikkakin keskustelun kohtelias jatkaminen olisikin saattanut edellyttää hymistelevää myöntelyä...

Onko jostakin näkökulmasta "sairasta" käyttää mielikuvitusta? Onko sairasta eläytyä eri persoonien rooliin luomassaan mielikuvitusmaailmassa? No, kun kysyin samaiselta keskustelukumppaniltani, miksi hän ajattelee, että moinen olisi "psykoottista", hän totesi, että "lapset leikkivät; aikuinen ei leiki". Oli ihan vähällä, etten suorastaan suuttunut julkisesti. Olin sivistyneesti kovin närkästynyt, ja kysyin, mitä esimerkiksi näytteleminen on, ellei leikkimistä; sitä että eläytyy mielikuvitusmaailmaan ja toimii sen ehdoilla? Englanninkielessä ei muuta sanaa paljon käytetäkään kuin "play", kun puhutaan pelaamisesta, näyttelemisestä ja leikkimisestä. Ja muistaakseni varsin monet henkisestä kypsyydestä kirjoittaneet ja puhuneet aikuiset ovat sitä mieltä, että leikkisyys ja lapsenmielisyys eivät ole ollenkaan pahasta aikuiselle.

En tiedä sainko keskustelukumppanilleni selvennetyksi omaa kantaani. Yritin selittää, että minun mielestäni aikuisetkin leikkivät hyvin paljon, vaikkakin leikit ovat yleensä vähän erilaisia kuin lapsilla. Ehkä hän ajatteli, ettei aikuisten pitäisi leikkiä ollenkaan. Mutta luullakseni kyseinenkin henkilö uppoutuu silti ajoittain jonkun toisen luomaan mielikuvitusmaailmaan katsellessaan viihdesarjoja tai kuvitellessaan, mitä erilaisissa vuorovaikutustilanteissa saattaisi tapahtua. Hän osallistuu toisten keksimiin leikkeihin, ainakin passiivisesti. En tiedä onko sellainen sitten hänen mielestään vähemmän "sairasta", siis että uppoutuu toisen luomaan mielikuvitusmaailmaan, kuin että luo maailman itse ja menee oman mielikuvituksensa mukana?

Mietiskelin tässä kesän edetessä, miksi leikkimielisyyttä aikuisessa saatetaan pitää hankalana ominaisuutena. Tulin katsoneeksi melko viihteellisen mutta lapsillekin sopivan, kohtalaisen laadukkaan elokuvan "Finding Neverland", joka perustui löyhästi Peter Panin luojan elämään. Siinä mielikuvituksen käyttöä ja leikkimieltä suorastaan ihannoitiin. Melko vastakkainen viesti siihen nähden, millaiseksi ns. "Peter Pan"- syndrooma on kuvattu muutama vuosikymmen sitten. Psykologi Dan Kileyn "Peter Pan- syndrooma" - teoksen viesti oli, ettei mies saa olla vastuuton pelleilijä, joka pitää vaimoaan äitinä ja leikittelee toisten naisten (tai siis keijujen?) kanssa. Elokuvassa "Finding Neverland" näytelmäkirjailija Barrie osasi ja rohkeni leikkiä ja käyttää mielikuvitusta, ja ilahdutti hyvää tarkoittaen neljää isätöntä poikaa ja näitten äitiä. Tästä aiheutui väärinkäsityksiä, mutta Barrie ei ollut itsekäs ja paatunut "ikuinen teini", vaan viattomuuttaan inhimillisen ajattelematon luova ihminen. Peter Pan- syndroomasta viitteitä etsivä katsoja olisi ehkä tulkinnut elokuvan tapahtumat toisin.

Avainsana tässä aiheessa lienee vastuullisuus. Jos aikuinen leikkii päänsä sisällä tai hiekkalaatikolla, ottaako hän vastuun siitä, mitä saa aikaan, vai ei? Osaako hän lopettaa, kun tilanne sitä edellyttää? Osaako hän hypätä sujuvasti leikkimielisyydestä empaattiseen vakavuuteen, kun tilanne vaihtuu? Ja toisaalta, osaako aikuinen mennä mukaan, kun lapsi pyytää esittämään norsua tai rakentamaan örkkilinnoitusta? Se, että aikuinen ja lapsi luovat ja jakavat mielikuvitusmaailmaa, antaa mahdollisuuksia kokemuksiin, joissa opitaan ja opetetaan. Aikuinen voi luoda tilanteita, joissa lapsi luontevasti oppii asioita esim. vihamieheen suhtautumisesta, auttamisesta, rakkaudesta. Aikuinen voi vastuullisen asenteen säilyttäen eläytyä ja uppoutua leikkiin, niin että lapsi näkee, että äiti tai isä on täysillä läsnä hänen kanssaan. Mutta sitten kun jotakin tapahtuu, esim. tulee pieni kuhmu tai joku huutaa syömään, on osattava siirtyä takaisin vanhemman rooliin. Kyse on paljolti psykologisesta joustavuudesta, joka on ominaista psyykkiselle terveydelle (ei siis psykoottisuudelle...).

Tämä on siis oma käsitykseni leikkimielisyydestä ja siitä, että aikuinen ylipäätään leikkii. Lapsetkin leikkivät joskus haitallisia ja vaarallisia leikkejä, ja sellaisia en suosittele aikuisillekaan! Mutta luova mielikuvitus on lahja, jota soisin käytettävän aikuisten ja lasten välillä ja yhdistävänä tekijänä enemmänkin. Olen katsonut tuntitolkulla dokumentteja siitä, miten Taru Sormusten Herrasta - elokuvat luotiin. Dokumenttien henkilöt ovat aikuisia ihmisiä, jotka kuvittelivat ja leikkivät, loivat ja esittivät, ja lopputulokseen voi vähemmänkin luova ihminen uppoutua. Tolkienin elämänkertaan perehtyminen antaa lisäsyvyyttä kyseisen fantasiamaailman merkitykselle. Tolkienin mielikuvitusmaailman rikkaus, laajuus ja toisaalta se, ettei hän tavoitellut tekemisellään kunniaa eikä rahaa, kertoo siitä, että mielikuvitusleikeillä on itseisarvo, jopa joillekuille aikuisillekin...

Syrjäytymisvaarassa oleva mieli?

Olen viime vuosina miettinyt paljonkin, mitä elämässä menestyminen tarkoittaa. Nykyään ihmisälymarkkinoilla on paljon erilaisia "coacheja", joiden oppien mukaan toimimalla luvataan menestystä erilaisilla elämänalueilla. Henkilökohtaisella valmennuksella voidaan kyllä tehdäkin paljon, mutta mikä on tavoite? Hihnassa killuva metallilaatta, suosionosoitukset, trendikäs heila, pullisteleva pankkitili, vai yleensä elämäntapa, jossa voi toimeentulon puolesta olla rauhassa laiska ja itsekäs?

Hyväksymis- ja omistautumisterapiassa (HOT) nostetaan vahvasti esille se, mitä ihminen arvostaa, ja miten hän oppii elämään arvojensa mukaista elämää. Olisi toivottavaa, että ihminen löytäisi ne todella tärkeät asiat; ei niiden maallisia korvikkeita. Jos tavoitteena valmennuksessa, terapiassa tai muussa psyyken käsittelyssä on menestyminen, kuka määrittää sen, mitä menestyminen on? Antaisitko sinä jonkun ulkopuolisen määritellä, mikä sinun tavoitteesi elämässä tulee olla? Ehkä et, jos olet joutunut jossain vaiheessa kyseenalaistamaan jopa oman ajatusmaailmasi. Monet eivät kyseenalaista toistenkaan ajatuksia. Liian monet ottavat median välittämän mielikuvan "menestymisestä" todellisena ihanteena ja tavoitetilana. Jotkut onnistuvat pääsemään tavoitetilaan, ja mitä sitten? Tuntuu hetken hyvältä, ja sitten taas tyhjältä. Nälkä kasvaa syödessä. Monet pettyvät itseensä jo alkutaipaleella, ja heistä tulee niin sanottuja "luusereita". Mutta kenen tavoitteita he tavoittelivat, ja mistä näkökulmasta he "hävisivät"?

Tyypillinen median välittämä malli menestyksestä ja onnellisista, "menestyneistä" ihmisistä on suorastaan hengenvaarallinen. Liian moni päättää päivänsä, kun ei yllä niihin mittoihin. Liian moni saa luuserin leiman, kun ei pääse menestyjien poluille; liian moni kokee syrjäytyvänsä, ja liian monia syrjitään. Jos et ole trendikäs, olet juntti. Jos et pärjää markkinoilla, olet luuseri. Jos et suostu tunnustamaan tätä luokittelua osuvaksi, olet toisinajattelija. Entäpä jos haluankin olla syrjässä valtavirrasta ja elää oman mieleni mukaista elämää?

Kirjoitin muutama vuosi sitten romaanikäsikirjoituksen mittaisen tarinan, joka sai nimen "Junttiluuserin päiväkirja". Se on ehkä hivenen tragikoominen tarina siitä, miten "syrjäytymisvaarassa" oleva, opiskelunsa keskeyttänyt nuorimies kokee olemassaolonsa ja etsii omaa elämäntapaa. Epätoivosta euforiaan, elämän ja kuoleman välimaastossa, rakkauden ja kateellisen kaunan tuntemusten läpi tarinan kertojaminä, Santeri Harakka luotaa muutaman viikon elämästään. Santerin tarina on läpeensä epäkaupallista viihdettä eikä mikään tavanomainen "menestystarina", mutta joskus poikkeukset erottuvat massasta kuin lyhdyt pimeässä. No, tarkoitus tuollakaan tarinalla ei ollut kylvää rahaa, vaan hyvinvoinnin siementä. Niinpä sillä voi silti olla jotakin merkitystä tällä pallolla, tänä aikana, ehkä edes jollekulle samanlaisten tuntemusten kanssa palloilevalle.

Junttiluuserin Päiväkirja

T. H. Hukka

Muutama viikko Santeri Harakan housuissa… Oletko valmis uppoutumaan syrjäytymässä olevan nuoren miehen päänsisältöihin? Tämä ei ole seikkailu, eikä sisällä tavanomaista viihteellistä materiaalia sen enempää kuvina kuin kuvauksina. Jos kaipaat ruumiillisen toiminnan kuvausta ja eliittiseikkailuja, lue jotain muuta. Santerilla on kerrottavanaan vain omia ajatuksiaan ja tunne-elämyksiään, joissa on kenties jotakin tuttua, tai sitten Sinä olet poikkeuksellisen tasapainoinen yksilö. Itäisellä Kuolemanvyöhykkeellä asuva masennusherkkä nuorimies ei kaipaa muuta haastetta kuin selvitä oman päänsä kanssa yhteiskunnan laita-alueella. Mutta jos Sinä kaipaat psykologista haastetta, testaa itsesi lukemalla tämä noin 120-sivuinen jatkokertomus. Uskallatko haastaa käsityksesi siitä, mikä on juntti, ja kuka on luuseri? Oletko valmis kyseenalaistamaan käsityksesi menestyksestä? Se voi joskus olla elämän ja kuoleman kysymys…

Käsikirjoitus oli useamman vuoden luettavissa toisessa blogissani, ja on ilmestynyt sittemmin e-kirjana.

Toiminnan suuntainen ajattelu, vialliset anturit ja virtahepo mielessä

Traumatisoituminen, yliherkkä reagointi ja yleistynyt ahdistuneisuus ovat valitettavan yleisiä inhimillisiä ilmiötä. Me todellakin teemme kärpäsistä härkäsiä. NLP:hen jossain määrin perehtyneenä ja omaa mielensisältöäni havainnoineena olen pikku hiljaa oppinut huomaamaan, että se, mihin mieli keskittyy, kasvaa.  Asia, johon mieli takertuu, valtaa tilaa mielessä niin, ettemme enää näe muuta! Olipa kyse "virtahevosta olohuoneessa" tai siitä kuuluisasta vaaleanpunapilkullisesta elefantista, jota emme saisi ajatella...

Jos mieli keskittyy olemaan ajattelematta ei-toivottua asiaa, se on itse asiassa sitäkin vahvemmin sidoksissa ei-toivottuun. Mielikuvia syntyy, vaikka laittaisimme asian eteen "ei" - sanan. Muistan elävästi, miten lapsena palasimme sisarusten kesken risusavotasta polkupyörällä. Oli kuuma, olin näännyksissä, ja tienvarren uhkaavan syvät ojat saivat kirvoitettua mieleen kauhukuvan siitä, miten helposti pyörä ohjautuu ojaan väsyneen lapsen käsissä. Ajattelin, että "nyt ei kyllä pidä ajaa liian reunaan... Ei pidä ajaa liian reunaan, ettei vain ohjaudu ojaan..."

Koska mieli ei noteeraa "ei"- sanaa, toistin itse asiassa mielelleni toimintaohjetta: "Ajaa reunaan... Ajaa ojaan..." Ohjelmoin huomioni ojaan ajamiseen, ja kuinkas ollakaan, etupyörä luiskahti ojan puolelle ja kaaduin. Tapauksesta säikähtäneenä en silloin ymmärtänyt, mitä oikein tapahtui. Muistin asian vasta vuosia myöhemmin lukiessani Keijo Tahkokallion kirjaa myönteisestä, toiminnan suuntaisesta ajattelusta. Mitä tahansa yritän olla ajattelematta ja kiellän itseäni ajattelemasta, mielikuva siitä syntyy kuitenkin, ja pysyy sitkeästi mielessä, niin kauan kuin mieleni on keskittynyt vastustamaan sitä. Jos olisin ollut psykologisesti ymmärtäväisempi lapsi, olisin osannut keskittyä ajattelemaan: "Nyt suoraan ja vakaasti, suoraan ja rauhassa..." tai muuta toivetilan suuntaista.

Miten traumatisoituminen sitten altistaa sille, että kärpäsistä tulee härkäsiä, tai ettei voi olla noteeraamatta kaikenlaisia kärpäsiä? Varsin opettavainen tapaus sattui tässä taannoin autolla liikkeellä ollessa. Pelkkä varoitusvalon syttyminen kesken ajon sai aikaan ylettömän reaktion: suuttumuksen, huolen, kiireen ja häsellyksen, jossa järkevä toiminta jäi sivuun. Kun mieli takertuu kriittiseksi luultuun asiaan ja ahdistus nousee, havaintokyky ja toimintakyky heikkenevät. Hätäreaktio aiheutti turhaa vaivaa ja yletöntä stressiä. Varoitusvalo olisi toki voinut kertoa isommastakin viasta. Loppujen lopuksi se kuitenkin sammui itsestään. Huoli oli siis ollut varsin turha.

Kaiken ylimääräisen ja turhan selvittelyn jälkeen opin senkin, että viallinen anturi voi antaa turhia hälytyksiä. Itse asiassa tämä kuvaa hyvin traumatisoituneen ihmisen mielen toimintaa. Traumatisoituneen anturit ovat yliherkkiä. Ne tuottavat jatkuvasti vääriä hälytyksiä ja hälytystilasta johtuvaa stressiä, ahdistusta ja paniikkireagointia. Yliherkkä, viallinen anturi hälyttää, ja varotoimenpiteet käynnistyvät, yleensä ihan turhaan.

"Virtahepo olohuoneessa" voi olla yksi mielen antureitten yliherkistymistä aiheuttava trauma. Lapsuudenkodin ulkopuolisilta piiloteltava alkoholistiotus tekee yliherkäksi esim. häpeälle. Ja niin kauan, kun mieli keskittyy kauhistelemaan virtahevon massiivista kokoa ja muita ominaispiirteitä, jotka tosin vaihtelevat eri virtahepojen välillä, on vaikea nähdä itseään. Usein tarvitaan vuosien ajallinen etäisyys lapsuudenoloihin nähden ja myös konkreettinen pesäero niistä, ennen kuin voi nähdä, miten kutistuneena on lapsuutensa elänyt, virtahevon varjossa. Mutta vaikka katselisinkin täältä välimatkan päästä mielikuvaa itsestäni virtahevon ja seinän välissä, voin valita, mitä katson. Tuijotanko edelleen virtahepoa? Vai katselisinko enemmän omaa itseäni? Lasta, joka olin, ja joka ehkä edelleen uinuu syväjäädytettynä sisälläni?



 

Värähtääkö anturi? Harmiton?

Edelleen voin valita, keskitynkö kärsimykseeni, vai keskitänkö huomioni siihen, mikä on hyvin. Se kasvaa, mihin keskittyy. Jos yritän käskeä mieltäni: "En saa ajatella vihreää muovilapiota!", mielessäni toden totta pyörii kuva vihreästä muovilapiosta. Siksi yritän suunnata huomion siihen, mitä todella haluan ajatella; en siihen, mitä en halua ajatella. Ja keskityn siihen, minkä haluan toteutuvan elämässäni. Valitettavasti minulla on huono keskittymiskyky ja ainakin muutama viallinen anturi päässä. Sen lisäksi minulla on vilkas mielikuvitus, joka tuottaa kuin itsestään lukuisia mielikuvia siitä, mitä en halua. Siksi minun onkin toisinaan noustava toiselle tasolle, siis, tarkkailijan rooliin suhteessa omaan mielensisältööni, ja ylläpidettävä mielikuvaa tornista, jossa voin olla rauhassa, vaikka jossain alhaalla vialliset anturit tuottavat kimeän läpitunkevaa hälytysääntään, muutama hitaasti jäistään sulava sisäinen lapsi alkaa parkua, ja elämänhallinta on kuin toistuvasti levälleen pyyhkäisty viidentuhannen palan palapeli...