Rauhaa ja rakkautta! (Joulukalenterini 4. ”luukku”)

Tämä mietiskelevä "ihanne-alter-egoni"
voisi olla vaikkapa joku Vaeltaja
Ohdakemaan maailmassa...

Tänään olkoon harrasmielinen päivä, ainakin itselläni. Mietiskelin, että mukavia ja tarpeellisiakin tavaralahjoja tärkeämpää olisi antaa läheisilleen lahjaksi rauhaa ja rakkautta; etenkin, jos niistä on ollut puutetta. Yleensä ne ovat ilmaisia, ja kuitenkin kallisarvoisia, mutta toisinaan kovin vaikeasti ”saavutettavissa”, koska vaativat luopumista ”egon” itsekeskeisistä tarpeista ja ylläpitämistä "tiloista", joilla ihminen ehkä yrittää ylisuojella itseään ja/tai vaikuttaa toisiin, koska luulee, että rauha syntyy ulkoisista olosuhteista, eikä sisäisesti...

Maapallo, koko luomakunta, tarvitsee lahjaksi rauhaa ja rakkautta. Anna lahja tekemällä itsestäsi rauhan välikappale.

Oi korkea ja kunniakas Jumala,
valaise sydämeni pimeys.
Anna minulle oikea usko, varma toivo
ja täydellinen rakkaus, ymmärrys ja tieto,
että noudattaisin pyhää ja totista tahtoasi.
Amen.

(Franciscuksen rukous San Damianon krusifiksin edessä)

Linkki juttuun vuosien takaa (edelleen kovin ajankohtainen):

"Pelastaako köyhyys maailmamme?"

Odottamisen iloa! (Joulukalenterini 3. ”luukku”)

Kosmista valoa? Näistä väreistä voi saada energiaa tehdä sitä
mikä on tarpeen...

Tänään eletään jo adventtiaikaa, ja jouluaattoon on nähdäkseni kolme viikkoa. En ole niitä ihmisiä, jotka haluavat vaihtaa kotinsa sisustuksen jouluväreihin ja laittaa esille kaikkea mahdollista jouluista. Lähinnä ajattelen, että olisi hyvä siivoilla vähän paremmin ja laajemmin, viedä kierrätettäviä materiaaleja pois eteisestä ja ulkoeteisestä, ja sitten ehkä laittaa valotähti ikkunaan. Ja joitakin omia ”sotkuja” voisi siivota pois olohuoneesta joulupäivien ajaksi, että sinne mahtuu useampi ihminen ja koira paremmin oleskelemaan.

Viimeistään aatonaattona meillä on tapana laittaa johonkin ikkunaan punainen tai vihreä verho, ja aattoaamuna laitetaan kuusi koristeineen. Ja sitten on jonkin verran kynttilöitä, muttei mitenkään ylettömästi. Pöydän kattaus on tavallista siistimpi, kun syömme puuroa aattoaamuna, ja etenkin sitten kun syömme jouluruuan. Omana perinteenä on myös se, että teemme nukkehahmoista jonkinlaisen seimiasetelman olohuoneeseen. Joskus siellä on ollut myös enkelintapainen hahmo, joskus paimenia, ja joskus tietäjiä ja kameli. Ja tietysti tämä asetelma yritetään jollain keinoin valaista, koska ideanahan on juhlistaa ”Maailman Valon” syntymää.

Ihmisille, jotka ylipäätään viettävät jonkinlaista joulua, olisi tärkeintä se, että siivoaapa tai mitä sitten tekeekään, tekee sen hyvillä mielin; ilon ja rauhan tilassa. Jos juhlistamiseen liittyä pakkoa ja paineita, tai jopa ahdistusta, kannattaa ehkä tarkistaa asennettaan ja kokeilla tehdä toisin. Joskus saattaa olla tarpeen tehdä radikaali muutos siinä, mitä konkreettisesti tekee (tai jättää kokonaan tekemättä); joskus sisäinen muutos riittää, niin että tekee saman, minkä ennenkin, mutta rauhallisesti ja ilolla.

Hyvän odottaminen voi olla iloinen ja toiveikas asia, vaikka maailmalla onkin nyt kovin pimeää. Eikä ilon herättelyyn tarvita välttämättä mitään ulkopuolista materialistista (eikä varsinkaan elitististä) – se voi löytyä sisäisen kokemuksen kautta; vaikkapa meditoimalla / rukoilemalla, tai visioimalla jotakin ilahduttavaa.

Mutta jos joku toinen näyttää tarvitsevan tänään apua ilon herättelyyn, ole sinä se herättelijä! Ilahduta siis toisia – Saat varmasti jotain takaisinkin!

Elukka huutaa erämaassa (Joulukalenterini 2. ”luukku”)

Aloitin tämän blogin 21.4.2012 postauksella ”Onko missään enää mitään mieltä?” Toistan samaa kysymystä edelleen aika ajoin, esimerkiksi liittyen siihen, onko mitään mieltä ylläpitää tällaista epämääräistä blogia… Tässä blogissa on tosin vierailtu yli satatuhatta kertaa, enkä ole niitä vierailuja itse tehtaillut, tai pyytänyt tuttaviani tehtailemaan. Eihän minulla oikeastaan edes ole sellaisia tuttavia, joille blogiani mainostaisin. Olenhan melko introvertti elukka, ja vieraampien ihmisten osoittamaksi huomioksi minulle useimmiten riittää se, että joku vastaa, jos hädissäni ulisen. Joskus tosin vain vingun, joskus haukun…

Tarkoitan siis, että blogini kautta otan jonkinlaista ei-vastavuoroista kontaktia muihin ihmisiin; siis, ilmoitan olemassaolostani tällä pallonkaistaleella omalla ”äänelläni”; omanlaisellani ulinalla, raakkumisella tai huhuilulla. Monenlaisiin elukoihin ottaisin mielelläni suoraakin kontaktia, olipa kyse sitten katonharjalla raakkuvasta variksesta tai vaikkapa ketusta, jollainen on muutaman kerran vilahtanut näköetäisyydellä keittiön ikkunasta. (Karhut ja punkit voivat kyllä pysyä kauempana.) Saatan höperyyksissäni jopa puhua noille elikoille ääneen: ”No mitäs raakut? Mikä hätänä? Ei tarvii pelätä…”

Elikot eivät osaa käyttää älylaitteita tai selata nettiä tai ylipäätään lukea mitään, joten, en minä niille mitään kirjoita. Mutta ehkäpä kirjoitan niittenkin puolesta. Ja jos joku nelijalkainen tulee lähelleni kiintymystä ilmaistakseen, silittelen sitä ja sanon ”pupuseksi”, vaikka se olisikin koira. Ääneni viestii sanoittakin.

Vinkki: Jalosta mieltäsi tänään herättämällä sisälläsi ihmetystä ja empatiaa luomakunnan viattomia kohtaan: Huomaa joku ihmeellinen elukka, ja osoita sille arvostusta ja rakkautta.

Jos ei muutakaan eläintä ole tarjolla, niin bongaa jostakin nurkasta hämähäkki (mutta älä silitä sitä rikki). Ihmettele sitä, että sellainenkin otus on olemassa, ja anna sen olla oma itsensä ja mennä sitten minne se tahtoo.

Ja aasinsilta elukoista siihen, että saako ihminen olla omanlaisensa ”pöllö”, tässä vanhemmassa postauksessa.

Joulukalenterini 1. ”luukku”: Koiranunta?

Tässä arkisen työlääntymisen ryvetyksessä ja ihmismaailman globaalisti ankeassa kollektiivisessa mielentilassa sain äkkinäisesti päähäni ilahduttaa itseäni selaamalla enemmän tai vähemmän vanhoja, digitaalisia kuvakansioitani. Tarkoitukseni oli saada oma mieleni kääntymään edes vähitellen joulukuun ja adventin tunnelmiin. Joulun viettäminen symboloi minulle muun muassa rauhaa, hiljentymistä, välittämistä, toiveikkuutta; "maailman valon" syntymistä pimeyden keskelle. Eikä tunnu kovin mielekkäältä olla siihen aikaan apaattisessa ja murehtivassa mielentilassa...

Koska monetkin joskus aiemmin ottamani kuvat saivat minut vähintäänkin hymyilemään, tai jopa huvittuneeksi, ajattelin jakaa ne vähän niin kuin joulukalenterin tapaan näille joulukuun päiville, että tulee edes jokin mukava hetki jokaiselle päivälle.

Tarkoitukseni ei siis varsinaisesti (tai ainakaan pääasiallisesti) ole piinata lukijoitani epätavallisen tiuhoilla päivityksillä, vaan hyödyntää ikään kuin tekaistua ulkoista painetta siihen, että saan tehtyä jotakin omaakin ”joulumieltä” nostattavaa.

Eli, tässä tulee ”joulukalenterini” ensimmäinen ”luukku”:

Väsyttääkö? Stressaako? Oletko liian levoton?

Mitä jos nukkuisit tänään tovin ”koiranunta”?

Petaa itsellesi mukava nukkumapaikka sängylle, sohvalle tai lattialle, ja heittäydy sitten siihen, luonnollisen elukkamaiseen asentoon. Sulje silmäsi ja kuvittele olevasi koira (tai joku muu tassullinen), joka torkkuu huolettomana tässä hetkessä, murehtimatta tulevia ja märehtimättä menneitä. Hengittele syvää hengitystä kuin täysin rento elukka (tai ihmisvauva), ja tiedosta, että olet rento ja levollinen, ja silti aivan valpas, niin että voit hetkessä havahtua ja kohottautua, jos tilanne niin vaatii. Kun havahdut ja haluat nousta, venyttele elukkamaisesti ja tee sitten se, mikä tuntuu tärkeimmältä ja tarpeelliselta, tässä ja nyt.

HUOM. Olen aiemmin julkaissut vinkkejä ”hyvän joulumielen” saamiseksi, ne voi kerrata tästä.

Nepsy-ihmisen uupumustila – mikä se muka niin väsyttää?

Antakaa minulle pahvilaatikko, niin teen siitä selvää!

Väsyneenä jaksaa tuottaa vain ajatusvirtaa, jos sitäkään, ja nyt olen todella väsynyt, enkä aio tuottaa mitään tieteellisempää tekstiä. Sen sijaan minulla on tarve selostaa, esimerkkinä viimeaikaisesti kuormituspiikistä, miten koulutuksellinen työpäivä noin kymmenen kollegan kesken sujuikaan tällä viikolla. Nepsy-piirteeni nääs aikaansaavat aika ajoin jonkinlaisia uupumustiloja liittyen esimerkiksi kiireeseen, ärsyketulvaan, sosiaaliseen ylikuormitukseen ja keskittymispinnistelyyn.

Ajelin ensinnäkin kello kahdeksan jälkeen ensilumen pahentamissa kelioloissa yhteensä noin tunnin matkan, sisältäen myös kaupunkiajoa aamuruuhkassa, sekä pysäköinnin vastenmielisen matalaan ja ahtaaseen parkkitaloon, jonka sisällä kaikuu inhottavasti ja joutuu väistelemään ihmisiä ja ajopelejä. Söhelsin jo siinä parkkitalon sisään ajaessani niin, että tuikkasin sen pysäköintilipukkeen huolimattomasti kartanlukijan penkille, ja sekös katosikin näkyvistäni. Etsiessäni riittävän tyhjää parkkiruutualuetta (etten vain kolhisi vierustovereita sitten iltapäivällä, nääntyneenä, pois lähtiessäni) ehdin jo stressata siitä, etten ehkä löytäisikään sitä lipuketta, ja spekuloin, miten tulisi menetellä, jos kadottaisi pysäköintilipukkeensa. Se tuntui ylivoimaisen kamalalta tehtävältä. Sopivaan parkkiruutuun päästyäni jouduin sitten etsimään sitä lipuketta jonkin aikaa penkin koloista ennen kuin pääsin, helpotuksesta huokaillen, lähtemään pysäköintitalosta kohti koulutustilaa.

Ehdinpä sitten juuri ja juuri ajallaan sinne kokoustilan eteen, hikisenä ja lievässä stressivessahädässä. Mutta ensiksikin siinä täytyi osata tervehtiä muita ihmisiä asianmukaisesti ja näyttämättä tuota stressaantunutta olotilaansa, ettei vain kukaan käsittäisi kärsivää ilmettäni väärin (eli tylyydeksi) ja pahoittaisi mieltään siitä; tai alkaisi kysellä, mikä minulla on hätänä; etten vain joutuisi pinnistelemään osatakseni vastata sopivan lyhyesti ja aiheessa pysyen, ettei vain vastauksestani tule kummallista ADHD-rönsyilyä, tai vaihtoehtoisesti liian seikkaperäistä Asperger-tyyppistä selostusta…

Piti siis kysyä mahdollisimman ei-hätääntyneenä, eli rennosti, että missähän on lähin vessa. Ja sitten, kun lopulta pääsin tuonne noin kymmenelle hengelle sopivaan, kolmioviseen kokoustilaan noitten muitten osallistujien kanssa, yritin päästä omalta kannaltani hyvään paikkaan; eli sellaiseen, jossa ei olisi selän takana muita ihmisiä, tai liian lähellä ketään toista, niin että pystyisin liikehtimään vapaammin, jos sellaiseen sattuisi tulemaan tarvetta. Mutta kun en päässytkään omasta mielestäni ideaaliin paikkaan, piti vain niellä pettymyksensä ja asettua jonnekin suhteellisen siedettävään kohtaan huonetta, koska en tietenkään halunnut olla ärsyttävä ja pyytää tuota toista ihmistä siirtymään muualle; varsinkin, kun sellainen teko olisi varmasti vaatinut jotakin sosiaalisesti suotavaa selitystä. Sitä paitsi, saattoihan hänelläkin olla syynsä haluta olla juuri siinä mukavimmalla paikalla; joten, parempi hänelle.

Siedin siis oman istumapaikkani epämukavuuden, mutta se sietäminen lisäsi kokonaiskuormitustani päivän mittaan. Kestin myös kiltisti sen odottelun, kun videotykki käynnistyi hitaasti. Siedin myös sivistyneesti kuunnella toisten rupattelua, koska se oli ihan harmitonta, eikä kestänyt kohtuuttoman kauan. Mutta jossain vaiheessa, kun otin kahvia termarista, joka oli kassissani, pudottelin kassista muitakin tavaroitani lattialle, ja korkkimuki kieri lattiaa pitkin niin kauas, että jouduin kurottelemaan sitä naama punaisena. Piti sitten naureksia itsekseen, etteivät toiset huolestuisi siitä, että pahoitan liiaksi mieleni omasta sähellyksestäni…

No, koska koulutuksen aihe oli mielenkiintoinen, jaksoin kyllä seurata videoita, dioja ja selostustakin suhteellisen hyvin. Koulutusmateriaalin läpikäymisessä oli kuitenkin kiireen tuntu, ja oma tarve päästä lähtemään viimeistään neljältä loi sekin aikapainetta olemiseeni. Kaikki pienetkin viiveet tuntuivat ärsyttäviltä. Lisäksi huoneessa oli huono ilmanvaihto ja älyttömän kuiva ilma, joka meinasi alkaa käydä henkeen ja silmiin. Jouduin siemailemaan vettä vähän väliä, tai kahvia termarista, ja otin stressiä siitäkin, että aiheuttamani liikkeet ja äänet saattoivat häiritä toisia. Nolotti myös se, että jos joku oli huomannut, etten huuhtonut sitä lattialla kierinyttä korkkimukiani ennen kuin otin siitä lisää kahvia. Sellainenhan on epähygieenistä, että laittaa suuhunsa jotakin, mikä on käynyt lattialla… Kuolenkohan siihen pöpöannokseen? Vai häpeään? En tiedä. Oikeasti se on samantekevää, mutta se on kiusallista, jos toiset joutuvat kummeksumaan minun piittaamattomuuttani lattioilla elävistä pöpöistä…

Lounastauolla minulla ei huvittanut yhtään lähteä toisten seurassa kaikuvaan, valoisaan ja ruuhkaiseen henkilöstöravintolaan syömään jotakin, mistä ei voinut etukäteen tietää, onko se edes hyvää vai ei. Kymmenien ihmisten kanssa jonottaminen tuntui vastenmieliseltä, tai oikeastaan hermoja raastavalta. Päätin käydä pienemmässä lounaskahviossa, mutten ollut varma, miten sinne pääsisi, kun siellä oli tehty jokin todella iso remontti sen jälkeen, kun olin viimeksi käynyt tuolla rakennuskompleksissa. Kun sitten lopulta, ulkona ja sisätiloissa hieman harhailtuani, löysin sinne lounaskahvioon, sekin oli aivan liian kirkas, meluisa ja ruuhkainen, ja olotilani oli jo niin ylivireä, etten halunnut jäädä sinnekään. Päätin kävellä kauppaan, ostaa jotain syömistä ja syödä sen evään vaikka paluumatkalla. Kaipasin raitista ilmaa ja fyysistä tekemistä. Matka kesti kävellen 10 minuuttia suuntaansa, mutta koska kengät nuljusivat lumisella jalkakäytävällä, lunta tuiskutti ja viima olikin kylmempi kuin arvasin, eteneminen oli tuskaisaa. Mutta kauppa tuntui rauhan tyyssijalta verrattuna siihen ylivalaistuun lounaskahvioon.

No, kaupassa piti laittaa kassi lokeroon, enkä meinannut millään löytää euron kolikkoa lompakkoni kolikkotaskusta muitten hilujen joukosta. Stressitasoni ehti nousta, kun aikaa kului tuon ainoan sopivan kolikon etsimiseen. Tuskanhiki teki oloni hermoherkäksi ja ajatukset laukkasivat. ”Ei voi olla näin hemmetin vaikeaa! Pitääkö mennä kassalle vaihtamaan kolikoita, vai mennä kassin kanssa kauppaan? Kumpi on vähemmän stressaavaa? En jaksa! Miksi on niin ääliö, ettei muka voi mennä ruokalaan syömään?”

Lopulta löysin euron kolikon, ja sain kassin ja hanskat lokeroon. Tarkistin, että älysin ottaa mukaani kaupan puolelle puhelimen, lompakon ja lokeron avaimen. Puristin niitä kädessäni kuin pikkuapina emon turkkia. Harhailin sitten tuossa vähän vieraammassa kaupassa, kunnes löysin paistopisteeltä helppoa syötävää. Mutta joku tuimakatseinen iäkkäämpi ihminen meni juuri edeltäni punnitsemaan oman pullansa, joten ehdin unohtaa, mikä olikaan sen minun syötäväni numero. Minun piti siirtyä katsomaan sitä uudelleen, ja se ihminen mulkaisi minua oudoksuvasti, jolloin tunsin olevani aika säälittävä höperö. Punnituslaitteelle päästyäni olin niin ”aivosumussa”, että näppäilin ensin kappalemäärän väärillä näppäimillä, ja kun tajusin virheeni, ehdin taas unohtaa sen ostokseni numeron. Alkoi tuntua todella idiootilta ja suorastaan epätoivoiselta, mutta tarkistin tuon numeron vielä kerran, huokaisin, ja korostuneen hitaasti toimien sain lopulta hintalapun siihen pussiin.

Etsittyäni vielä jotakin juotavaa ja suklaapatukan (iltapäiväkahvin korvikkeeksi) pääsin lopulta kassaa kohti. Harkitsin ensin itsepalvelukassaa, mutta koska olin jo sählännyt siellä punnituslaitteella, en uskaltanut mennä siihen, vaan menin tavalliseen kassajonoon. Edellä olevan asiakkaan ostoksessa olikin jotain epäselvyyttä, ja jouduin odottelemaan. Verensokerini oli laskussa, olin jo aivan tuskanhikinen ja lisäksi pelkäsin, etten ehtisikään takaisin kokoustilaan ennen niitä muita, jotka ovat syöneet ruokalassa niin kuin normaali-ihmiset. Ja jos menisin sinne myöhässä, he ihmettelisivät, miksi syön vasta silloin, kun tauko on jo loppunut; ja mitä olenkaan mahtanut tehdä koko heidän ruokailunsa ajan… Ja minun pitäisi selittää, mitä kaikkea olenkaan ehtinyt säheltää ja miksi, ja se olisi todella häiritsevän outoa heidän mielestään, järkyttäisi heidän maailmankuvaansa ja ahdistaisi heitä aina uudelleen, joka kerta, kun he muistaisivat minut. Enkä halua ahdistaa ihmisiä, joten, minun pitäisi kiirehtiä takaisin…

Selvisin kassalta, mutta kun menin hakemaan kassiani lokerosta, pudottelin osan tavaroistani lattialle lokeron eteen. Alkoi tuntua jo ihan epätoivoiselta ääliöltä, ja jotkut ehkä tuijottivatkin minua, kun kasailin siinä tavaroitani. Mutta terästäydyin, vedin henkeä ja naureskelin itselleni, kun en halunnut itkemäänkään ruveta enkä irvistellä liian hullusti. Sain siis kassini lokerosta, euron kolikon talteen ja ostokset kassiin. Kävelin ripeästi takaisin koulutuspaikan kokoushuoneeseen; suorastaan virkistäytyneenä raikkaasta viimasta ja fyysisestä ponnistelusta. Sain jopa syötäväni lämmitetyksi, koska huoneessa olikin mikro, ja ehdin jopa syödä suhteellisen rauhassa, koska toiset tulivat myöhässä lounaaltaan sieltä meluisasta ja räikeästä ruokalasta.

No, koulutus jatkui ja keskittymiskykyni häröili. Oli pakko liikehtiä penkissä, nousta välillä ylös, ottaa kahvia tai vettä, syödä välipalaa, tehdä ylettömästi muistiinpanoja, tai piirrellä maisemakuvaa… Koulutuksen aihe meni ihon alle; tiedänhän aiheesta paljon, omakohtaisestikin. Jossain vaiheessa aloin käydä emotionaaliseksi, koska olen kyllä lapsesta asti kokenut paineen ”esittää normaalia”, ”pakottautua muottiin”, ”sulautua joukkoon”. Mutta tietenkään en tuossa tilanteessa ilmaissut suruani ja kärsimystäni sen enempää ilmeillä kuin sanolla. Yritin vain olla ”normaalisti”, etten häiritsisi toisia ihmisiä, ja ottaa koulutuksesta irti sen hyödyn, mitä oli saatavissa. Ja sinänsä kokonaisuus oli hyvä.

Kello oli viittä vaille neljä, kun pääsin lähtemään kokoushuoneesta asianmukaisten hyvästelyrupattelujen kera. Olin jo aivan väsynyt, tajuntani oli sumea, ja melkeinpä pelkäsin lähteä liikenteeseen. Parkkitalosta ulos sähläämättä. Paikallinen neljän ruuhka, auraamattomat tiet, jäätävää tihkusadetta, pimeää. Kaupungin ja autojen valot vilkkuivat ja heijastivat silmiini niin räikeinä, että oli vaikea erottaa tietä tai jalankulkijoita. Tuntui melkein epätoivoiselta; täytyi pinnistellä, että pysyisi järjissään ja rauhallisena, kunnes pääsisi edes kaupunkialueelta maantielle ihmeellisiä kiertoteitä, koska osalla kaduista oli tietyöt kesken.

Jäätävän tihkusateen takia oli pakko pitää puhallusta kovalla ja pyyhkijöitä nopealla teholla, ettei tuulilasi alkaisi jäätyä umpeen. Huomasin, miten kovalta kaikki äänet tuntuivat korvissani, kuten useinkin stressaantuneena käy. Pyyhkijöitten ääni muuttui sietämättömäksi, ja minun oli pakko pysäyttää ne välillä, vaikka näkymä tuulilasin läpi kävikin sitten sumeaksi.

Liikennettä oli vielä pitkän matkaa edessä, takana ja vastassa. Vastaantulijoitten ajovalot häikäisivät, pyyhkijät kitisivät, vastaantulevat rekat roiskivat lunta ja sohjoa tuulilasiin. Minun oli vielä ehdittävä apteekkiin silmätippojen takia, koska kuiva huoneilma kutitti silmiä, enkä muistanut, oliko minulla enää silmätippoja kotona vai ei. Minulle jäi vain muutama minuutti aikaa hoitaa se apteekkiasia sähläämättä, ja nolotti mennä niin viime tipassa apteekkiin. Apteekin ihminen oli kuitenkin hyvin rauhallinen ja ystävällinen, ja minäkin rauhoituin. Pystyin jopa vielä hakemaan paketinkin kaupan lokerosta. Muistin tosin, että edellisellä kerralla sotkin lokeron numeron, ja tuo muisto meinasi nostattaa stressitasoani uudelleen. Huokaisin, tarkistin lokeron numeron, ja näppäilin koodin todella hitaasti. Sain pakettini, ja menin autoon. Siinä huokailin jonkin aikaa, irvistelin ja lähdin liikkeelle. Jäljellä oli vielä parikymmentä minuuttia pimeää, huonosti aurattua maantietä ennen kuin pääsisin kotiin.

Loppumatka tuntui hirveän pitkältä, etenkin kun ajelin tarkoituksella riittävän hitaasti, riskeeraamatta turvallisuuttani. Vastaantulevien autojen valot sokaisivat, enkä meinannut nähdä tien laitoja. Tihkusade jatkui, ja oli pakko pitää pyyhkijöitä päällä, vaikka ääni riipoikin hermoja. Puhuin itselleni mielessäni kannustuslauseita, huokailin, ja oioin välillä hartioitani. ”Olen selvinnyt lukemattomia kertoja paskakeleistä, umpiväsyneenäkin, kun pysyn rauhallisena! Pysy rauhallisena. Hengitä. Kohta pääsee lepäämään…”

Kun pääsin kotiin, olisin halunnut vain rojahtaa lattialle selälleni, ellei siellä olisi ollut innokas ja minua ikävöinyt koira, ja lisäksi pölykoiria, koirankarvoja, puuroskia ja mitä lie hiekkoja. En siis rojahtanut lattialle. Tervehdin koiraa ja puolisoani, ja selitin, miten nääntynyt olen ja miksi. Otin syötävää, istuksin ja selitin lisää, ja kuuntelin toisen kuulumiset. Mietimme, että jotenkin olisi hyvä arkeaan suunnitella, ettei kuormittuisi niin paljon, kun on niin stressiherkkä nepsy-ihminen…

Sitten menin makuulle ja kuuntelin pari meditaatioäänitettä. Enkä jaksanut tehdä enää mitään aivotyötä. Selasin harrastustarvikkeita, löytyisikö niitä nettikirppareilta. Myöhemmin illalla katsoin A-studiota, ja sitten koirankoulutusohjelmaa, ja mietin, että ihminenkin on ”nisäkäsaivojensa” tasolla elukka; toiset ehkä apinamaisempia, toiset koiramaisempia. Ja itse taitaa olla nimenomaan kehityksellisten häiriöittensä takia lähempänä koiraa kuin monikaan neurotyypillinen. Ei koirakaan olisi tykännyt tällaisesta päivästä. Wuf.

Hallituksen haju hämärtyy, kun maailmalla käryää…

Tätä maalatessani minulla oli hieman
"VanGogh"- tunnelma. Katsottiin varmaan
jotain ajankohtaisohjelmaa samalla...

Kaamosaika unettaa minua, ja on pinnistelyn takana saada tehtyä joitakin vähemmän kiinnostavia asioita vielä työtuntien jälkeen; kuten siivota tuottamiaan sotkuja, tai lajitella kierrätyskamoja tiskipöydän nurkasta, tai kaivella puhtaita pyykkejä ja tunkea ne johonkin hyllyyn, ja sen sellaista. Kun aloitin taideterapia-ohjaajan koulutuksen, lupasin itselleni, ettei minun ole mikään pakko tehdä aktiivisesti mitään muuta ”ylimääräistä”. Nyt mietin, kuka oli se ”itse”, jolle sellaista lupasin, ja pettyyköhän se kovasti, kun kuitenkin yritän jotakin kirjoittaa, jos sattuu olemaan asiaa?

Yritän vakuutella sille ”itselleni”, ettei tämä oma kokemusmaailmani ole pelkästään kamaluuksia täynnä. Ihmisten maailmassa sen sijaan on taas tapahtunut pahuuksia, julmuuksia, kummallisuuksia, irvokkuuksia…

Näinä vuosina, kun täällä sisällä on asunut koira, on täytynyt oppia raahaamaan se ja ”itsensä” ulos säätilasta huolimatta, mikä on aivan mielekästä, ja sitä paitsi opettaa tekemään tärkeitä asioita myös ”sisäisestä mielentilasta huolimatta”. Äsken kävin ulkona ehkä varttitunnin jaloittelun; kastelin pintapuolisesti ”itseäni” harmaassa tihkusateessa, ja joku naapureista kai lämmitti uunia, koska ilmassa haisi savu, joka ei tietenkään matalapaineen vallitessa noussut oleellisesti minun nenäni korkeutta ylemmäs. Sade tuntui kyllä hauskalta naamassa, mutta se savunhaisutus oli ärsyttävää. Ja siitä tuli mielleyhtymä siihen, että savunkäry vie herkästi huomion muista asioista.

Nyt on hallituksenkin helppo suunnata mediahuomio muualle omasta ”hajustaan”, kun ulkomailla tapahtuu kamalia ja lähiseuduilla kummia. Päästään lyömään budjetti lukkoon hämyisästi sen savuverhon turvin, joka aiheutuu maailmallisista tulipesäkkeistä.

Hallitus ei ilmeisesti halua tehdä sen enempää moraalisia katumusharjoituksia kuin budjettiin liittyviä muutoksiakaan, vaikka sitä vastaan osoitetaan jatkuvasti mieltä. Minäkään en ymmärrä, miksi jo valmiiksi heikommassa asemassa olevat pannaan kärsimään säästötoimista, kun taas hyväpalkkaiset, kuten asianomaiset ministerit itse, hyötyvät verohelpotuksista. Televisiossa hekumoidaan naama punoittaen ja samoja lauseita toistellen fantasialla työllisyyden lisääntymisestä, ikään kuin se tekisi yhteiskunnasta henkisesti hyvinvoivan…

Työllisyys voi olla myönteinen asia, jos työ on ihmiselle sopiva ja antaa riittävän elannon. Mutta jos se työ on kohtuuttoman kuormittavaa ja vie ihmisen voimavarat ja ajan esimerkiksi lasten kasvattamisesta, tai jos palkka ei edes riitä perheestä huolehtimiseen, lopputulema voi olla huonompi kuin se, että oltaisiin onnellisesti työttöminä, vaikkapa lapsia kotona hoitamassa. Kärsivistä lapsista voi tulla tulevaisuuden ”syrjäytyneitä”, jotka tarvitsevat yhteiskunnan tukea omalle polulleen. Hallituksen olisi pitänyt arvioida huolella, eli myös kehityspsykologian asiantuntemusta hyödyntäen, miten kaavaillut säästöt saattavat vaikuttaa esimerkiksi yksinhuoltajien tai opiskelijoitten lapsiin. Kukkaron ja vyön kiristys yleensä kiristää myös pinnaa, ja pienet ja heikot kärsivät siitäkin (enemmän kuin lelujen tai ns. ”laatulomien” puutteesta).

Ammatti ja työpaikka eivät sitä paitsi ole ihmisarvon mitta, eivätkä ne tee kenestäkään hyvää, autuasta ja arvokasta ihmistä. Kansanedustajillakin on työpaikka ja yleensä kai joku ammattikin, tai jotain koulutusta, mutta heissäkin vaikuttaa olevan omituisen paljon itsekkäitä ja omaa etuaan tavoittelevia ihmisiä! Jos joku tyyppi istuu koko elämänsä ulkoisesti toimettomana metsän keskellä ilman varoja, tuloja, tointa ja asemaa, muttei tee pahaa kenellekään lähimmäiselle, hänestä on luullakseni vähemmän haittaa yhteiskunnalle kuin jostakin omahyväisestä yksilöstä, joka tekee korkeassa asemassaan päätöksiä, jotka lisäävät monien, monien ihmisten kurjuutta jopa yli sukupolvien.

Annan veromarkkani mieluummin kokonaan toimeentuloa vailla oleville, kärsiville ihmisille kuin joillekin julkisen hallinnon omahyväisille ja ärsyttäville materialisteille, jotka eivät välttämättä edes elä kovin ekologisesti, vaan lentelevät sinne tänne loma- ja työmatkoillaan, ja kuluttavat ylimitoitettua palkkaansa johonkin ökypaskamateriaan. Eduskunnassa ja hallituksessa saattaa olla tällaisia ihmisiä (toivoisin, ettei olisi, mutta jotenkin tuntuu, ettei kannata olla ylioptimistinen). Teoriassa minäkin osallistun veroja maksamalla heidänkin palkkakuluihinsa, mutta enhän minä heidänlaisiaan olisi sinne halunnut, vaan äänestin arvomaailmaltaan ihan erilaista ihmistä…

Minä en usko siihenkään, että työttömät ja työpaikat noin vain kohtaavat toisiaan, vaikka työttömiä painostettaisiinkin hankkimaan töitä, koska eihän kaikilla työttömillä ole osaamista mihin tahansa, eikä työkykyäkään, noihin vapaina oleviin tai vapautuviin työpaikkoihin. Ja tietyillä aloilla työpaikkoja vain vähenee. Pitäisikö kaikkien työttömien tuntea itsensä hyödyttömiksi ja arvottomiksi ihmisiksi, jos tämä ihmisten maailma yksinkertaisesti vain kehittyy sellaiseen suuntaan, ettei palkkatyötä ole enää tarjolla kaikille?

Ymmärrän sen, että jostakin täytyy valtiotasollakin säästää tässä tilanteessa, mutta miksi juuri niitten kustannuksella, joilla on jo muutenkin hankalaa? Miksei nipistetä niiltä, joitten elintaso ei kärsisi samansuuruisista tulonmenetyksistä? Tämä on arvovalinta, ja hallituksen arvot tuntuvat perustuvan omituiseen ihmiskäsitykseen, ellei suoranaiseen sosiaalidarwinismiin. Hyvin toimeentulevat ja statuksesta nauttivat ihmiset herkästi leimaavat työttömiä ”lusmuiksi” tai laiskoiksi tai luusereiksi, mikä on vastenmielistä ja epäreilua; se on kuin pitäisi omaa valta-asemaansa yllä henkisellä väkivallalla ja itsetehostuksella.

Vallassa oleva otus heiluttelee uhitellen verbaalista keppiään, tietäen, että osumat sattuvat: ”Minä olen selviytyjä, sinä luuseri!” Sanoilla ”piestään” heikommat hiljaisiksi. Mutta sanoilla saatetaan ehkä saada öhöttävä otuskin vaikenemaan. Mikähän olisi osuva sana havahduttamaan moinen öhöttäjä itsekylläisestä huumastaan? Tietäisipä sen.

Jos yhteiskunnassa onkin joitakuita sellaisia yksilöitä, jotka tieten tahtoen ”pelaavat” valtion tuilla, tai ”laiskottelevat” ilmaisella rahalla, niin onpa varmasti niitäkin, jotka ”laiskottelevat” ylimitoitetun palkkansa turvin tai väärinkäyttävät asemaansa ”pelaten” esimerkiksi matkalaskuilla ja edustuskuluilla. Oletan siis, ettei ”lusmuilijoita” ole sen enempää työttömien keskuudessa kuin työelämässä tai vaikutusvaltaisissa asemissa. Pahimmat ”lusmut” saattavat pyrkivät korkeimpiin asemiin mahdollisimman helposti laillisesti tai lakia kiertäen; eivät he halua tehdä työtä ”menestyäkseen”, tai tyydy olemaan nöyrästi ”luusereita” tai edes keskinkertaisia…

Valtaosa ihmisistä on luultavasti moraaliltaan ihan tavallisia, olivatpa töissä tai eivät, ja monet vähäosaiset ovat vilpittömän kiitollisia yhteiskunnan tuista ja haluavat maksaa sitä myös takaisin. Joillakuilla taas nolottaa ottaa vastaan tukia, ikään kuin avun tarvitseminen veisi heidän omanarvontuntonsa. No, enpä tiedä, onko esimerkiksi kansanedustajissa sellaisia, joilla nolottaa kertoa oma palkkansa esim. jollekin raskasta hoitotyötä tekevälle? Voisi kuvitella, että empaattista ihmistä saattaisi nolottaa oma ilmeinen hyväosaisuus verrattuna niihin, joilla on ja tulee olemaan kurjaa, ainakin taloudellisesti.

Tulipa nyt mieleeni, että jos kansanedustajat osattaisiin valita paremmin ja viisaammin, ei heitä tarvitsisi olla ihan niin monta kuin kaksisataa. Valtiohan säästäisi palkkakuluja, jos heitä olisi vaikka vain kymmenen. Parempihan kai olisi kustantaa verorahoilla kymmenen viisasta ja vilpitöntä kuin kaksisataa vaihtelevan älyllistä ja moraaliltaan kyseenalaista ihmistä päättämään yhteisistä asioistamme?

Onneksi ”hulluilla on halvat huvit”, kuten äiti opetti meille jo lapsena. Se ainakin on ilmaista, että on vain siinä missä milloinkin on, ja kokee olemassaolonsa ihmeellisyyden niin kauan kuin on tajuissaan.

Tyhjä tie, täysi mieli

Totesinpa, etten ole kirjoittanut mitään moneen viikkoon. Toisaalta se on hyvä, koska olen ollut varsin ärtynyt joistakin asioista, ja olisin saattanut tulla kirjoittaneeksi jotakin liiankin hapokasta ja ikävää. Onhan noita kestovalitusaiheita tässä maailmassa ja tässä päässä, mutta olisi ehkä enemmän hyödyksi pyrkiä hyväksymään ne ärsyttävätkin realiteetit, jos niille ei juuri nyt pysty itse tekemään mitään, ja siirtää sitten huomio myönteiseen…

Ei ole ollut ylimääräistä aikaa eikä energiaakaan kirjoittamiseen, vaikka asiaa olisi ollutkin mielessä, ainakin ajoittain, ihan liiaksikin. Olen yrittänyt jatkaa ”Warginmaahan” sijoittuvan fantasiakäsikirjoituksen muokkausta, mutta sekin alkaa käydä työstä, niin ettei sitäkään huvita tehdä ainakaan työpäivän jatkeeksi; ja olisi sitä paitsi hölmöä ja epäterveellistä istua läppärin ääressä yli kymmenen tuntia päivässä. Taideterapiaohjaajan koulutus jatkuu omalla painollaan, ja kyllähän minä maalailen huvikseni, tai ”ulkoistaakseni”, tai piristääkseni itseäni, ellen toisia. Mutta ei siitäkään välttämättä jaksa mitään selittää toisille ihmisille.

Että hoh hoi. Kaamosajan lähestymisen ajatuskin alkaa nukuttaa, ja tekisi mieli alkaa kaivaa talvipesää ja haalia vällyjä. Työpisteen sisäilmaongelma ”haisee” ja sen hoitaminen organisaation tasolla ”kusee”. Ja tuo kokonaisuus nakertaa työmotivaatiota. Etätyö sen sijaan on riemastuttava ja ekologinen mahdollisuus, ja siitä sietäisi olla, valitusmentaliteetinkin valtaaman mielen, edes hieman onnellinen. Juu, olen.

Maailmassa kuolee ihmisiä sodissa ja luonnonkatastrofeissa ja viihteessä, onnettomuuksissa, sairauksissa, sekä oman käden kautta, että ”luonnollisista syistä”; edelleen, ja tässäkin kuussa. Itsekkäitä ja toisista piittaamattomia ihmisiä on myös edelleen siellä täällä maailmassa, ja kohta varmaan avaruudessakin, ja usein juuri niillä korkeimmilla palleilla, joilta voi sohia toisia.

Mutta mitäpä voi pieni ötökkä tehdä muuta kuin elää ja hangata etujalkojaan yhteen, soittaen omaa pikkukärpäsmäistä melodiaansa, kunnes joku mätkäisee sitä, tai myrskytuuli puhaltaa sen jonnekin toisaalle? Tietäisipä, mihin voi vaikuttaa ja mihin ei voi, niin voisi lopettaa tarpeettoman kitisemisen ja keskittyä puhaltamaan pasuunoihin jonkun tietyn kohteen ympärillä. Murenisiko joittenkin ylpeys, jos maan hiljaisten äänet löytäisivät saman sävelen?

Muutamia ehkä jossain määrin ilahduttavia huomioita kuluneilta viikoilta:

Hassisen Kone- ja Ismo Alanko- dokumentit olivat ihan kiinnostavia, ja sain niistä surullisen koskettavan ”korvamadon” (”Olen yksin tällä tyhjällä tiellä…”) ja outoa vertaistuellista energiaa.

Jope Ruonansuu- dokumentti oli myös kiinnostava ja pohdituttava. Kiusatun koomikon tragedia…

Manulin pentu on aivan kamalan suloinen…

Jotkut yksittäiset kasvinlehdet ovat muuttuneet kauniin värisiksi. Voin toistaa niitä värejä maalaamalla, sitten kun niitä ei enää ulkona näy.

Usva ja valo muodostavat hengästyttävän näyn järvenrannassa.

Rumat käävät ovat hyödyllisiä, ja joku saa syödäkseen myrkkysienistäkin. Se on jotenkin huvittavaa.

Nettimokkula ei ehtinyt poksahtaa ja sytyttää tulipaloa, vaikka akku oli jo ihan turvonnut.

Ilmavirta pyyhkäisi linnun auton katon yli niin ettei se murskaantunut tuulilasiin.

Ulkona on usein raikas ilma, vaikka sisätiloissa on ahdistavan tunkkaista.

Ja nyt menee jo väkinäiseksi myönteisten huomioitten muistista kaiveleminen…

Ok, ei ole kovin riemukas olotila; vaan aika väsähtänyt ja pohdiskeleva. On aivan hyvä ja tarpeen jatkaa meditointia ja pysytellä tietoisena, ja yrittää palauttaa myötätuntoinen ja rauhantahtoinen perusasenne tätä ihmisten maailmaa kohtaan, vaikkei erityisemmin huvittaisikaan.